Pienet

Pienet - Huhtikuu 2026

28.04.2026

Anastus: Tähdenpyörä / Horisontin Vanki

Anastus viitaa nimenä siihen, että nyt ollaan lainailureissulla. Kyseessä on jyväskyläläisen rumpalin, säveltäjän ja multi-instrumentalisti Antti Niirasen sooloprojekti, jonka kahden raidan mittainen paketti on kiistatta velkaa menneille. Musiikissa soivat erityisesti 60- ja 70-lukujen progressiivinen rock, murea jazz, sekä pirtsakka neo-soul.

Tuplasinkun A-puoli Tähdenpyörä sai satunnaisen äänten ohi kulkeneen huikkaamaan minulle jotain Santanasta. Luulisin Niirasen olevan tyytyväinen moisesta heitosta, vaikka kirjoissani biisi puskee lähemmäs Grand Funk Railroadin maailmaa. Eroa muihin syntyy soulin sielukkuudesta ja supergroovaavasta hengestä, jolla ajan sillat taipuvat nuottimestareiden nöyriksi palvelijoiksi. B-puolena soiva Horisontin Vanki on keveämmin leijailevaa sorttia, rummut-basso-kitara -kolmikannan tullessa enemmän esiin puhaltimien takaa. Sielukas sähkökitara ja muhevat Hammondit/Wurlitzerit ovat keskeinen osa bändin soundia, mutta pienet vivahteet tekevät nytkin kummia.

Retrofuturistista ja nostalgiasta työntövoimaa ammentavaa menoa. Paketin saa C-kasettimuodossa, jolloin mukana tulee Niirasen kirjoittama The Prisoner of the Horizon -novelli, jonka maailmasta nämä kaksi kappaletta ovat kuuleman mukaan peräisin. Kuullun perusteella arvaan retken johtavan tähtitarhojen taa.

Mika Roth

Hartikainen: Worms / Pumping Cable
Alakulttuuritalo

Hartikainen on sukunimenä aika yleinen, mutta musiikki kyllä erottaa tekijät toisistaan. Tuplasinkun julkaissut Hartikainen luo musiikkia 90-luvun rave-estetiikan ja brittiteknon hengessä, mitä tämä kahdeksan ja puolen minuutin mittainen musa-annos on alusta loppuun saakka. Härskiä tai ei, nyt on aika voimakkaille väreille ja väreille, jos ymmärrätte…

A-puoleksi poimittu Worms syöksyy välittömästi asiaan ja vääntää rytmivivun kaakkoon. Syvä biitti möyryää ja etupainotteinen äänikenttä tunkee syliin. Minuutin jälkeen lähdetään maalailemaan taivaanrantaa pehmeämmillä synasävyillä ja laulusamplet silottavat hetkeksi menoa, kunnes palataan takaisin möyrintään. Äänikerroksia on kuin parhaassa voileipäkakussa ja massaa jatketaan rakoja täyttävillä paloilla. B-puolen Pumping Cable jatkaa tietysti pumppaavammassa hengessä, oudon kurnuttavan äänen ja trancehtavien säksätysten vuorotellessa ruorissa. Nopeassa biitissä on Wormsia iskevämpi tuntu, kantojen ja tennareiden todella paukkuessa lattiaan. Väkevyys voisi olla uhka, vaan nytkään Hartikainen ei anna notkeuden kuolla pois. Puolivälin jälkeen mukaan tuleva viheltävä elementti antaa väriä, vaan ei riittävästi.

Rytmi on suurmestari Hartikaisen hallissa, jossa ysärinen tekno on kehittynyt 20-lukulaiseksi versioksi itsestään. Worms / Pumping Cable pelaa nostalgialla, tosin kipaleiden omia ansioita ei voi kiistää.

Mika Roth

Jani Matti Juhani: Iskelmää
Punaiset Levyt

Musiikin luottoaikamatkailijaksi kuin varkain kehittynyt Jani Matti Juhani on innoittunut tällä kertaa – ei suinkaan Elviksestä, vaan suomalaisista takavuosien käännösiskelmistä. Tamperelainen poppari rakastaa 60- ja 70-lukujen tunnelmaa, mikä käy entistä selvemmin ilmi sävyjen keventyessä roimasti.

Kolme biisiä, kolme vierailijaa ja kolme osumaa mökkitikkatauluun. Ysin rinkulalta löytyy Lumilintu, Helmi Adan kanssa esitetty duetto, jolla Snowbird saa paremmat siivet alleen. Auta yö tää kestämään on kimurantimpi tapaus, sillä Kris Kristoffersonin melankolia saa liiankin kovaa soundia saatteekseen. Duettoparina operoi tällä erää Henrika de Kermadec, kaihon painaman tikan osuessa vitosen ja kutosen välille. Ei auta edes Tuomas Räisäsen ansiokas ”Twin Peaks -kitara”. Ja lisää surua puseroon on luvassa, kun Henna Emilia Hietamäki liittyy You Don’t Have to Say You Love Men laahailuun. Lyijystä syntyy kuitenkin jollain ihmeen tavalla kultaa ja ikivihreä taklaa itkelmällään puun takaa. Onneksi olen jo niin vanha, että voin sanoa suorin selin pitäväni tästä, koska mielestäni olennainen on löytynyt teoksesta. Häränsilmä napsahtaa tauluun ja koko piha hiljenee hetkeksi.

Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta versioillakin on ansionsa. Mielestäni covereissa tulisi olla jokin tuore kulma, tai aiempaa jopa yllättävästä suunnasta kääntävä oivallus. En ole käännösiskelmien suuri fani, mutta tunnustan Jani Matti Juhanin kyvykkyyden materiaalin parissa. Ja lisääkin on kuulemma luvassa.

Mika Roth

Juhani Loiste: Rotat voittaa
Record Union

Ei tämä tästä, kuten vanha viisaus kuuluu. Juhani Loiste julkaisi kaksi vuotta sitten paljon olennaisia palikoita musiikissaan summanneen Aukoo arpia -pitkäsoiton. Soolouran alun hajanaisuus vaihtui tuolloin omanlaiseensa linjakkuuteen, mutta jatkoa saatiin odottaa kuluvan vuoden alkuun saakka. Ensimmäisen vuosineljänneksen aikana ilmestyi neljä uutta sinkkua, jotka saavat uudella EP:llä biisiviisikon täydentävän Rotat voittaa -rallin kaverikseen.

Rotat voittaa on kokonaisuutena sielun varjoja suosiva ja elon karikoita vähän joka nurkassa huomaava kokonaisuus, aikakautemme synkkyyden asettuessa taustatapetiksi. Synkkää on, vaan ei täysin toivotonta, kuten Hei Mies huomauttaa. Rämisevämpi rokkipala Rakkauskirje ei ole niin pinkki, kuin mitä otsikko ehkä vihjaa, mutta biisin höyryjyrämäinen voima pukkaa väkisinkin kuulijaa eteenpäin. Melodian koukut ja kaunis kitaraharmonia lasketaan plussiksi, eikä pehmeämpää kylkeä paljastava Pimeä jää jää kaikessa tarttuvuudessaan huomaamatta. Loiste rikkoo ja ryskyttää, vaan herra osaa myös toisinaan seisahtua ja astua jopa askeleen taaksepäin, kun kappale niin vaatii täyteen kukkaan puhjetakseen.

Maailma on pilalla ja rotat juhlivat pöydillä, mutta eivät ne kaikkea pysty itselleen valtaamaan. Loiste virnistää ja antaa rokahtavan soittonsa tuoda valoa hämärään. Hyvää vai pahaa, se on näkökulma-asia.

Mika Roth

Laiho-Isola: Esteisen lauluja

Elisa Laiho on tuttu tekijä useammastakin yhtyeestä, sekä soolouraltaan. Hän on myös puolet Laiho-Isola -projektista, jonka toinen puoli on palvelutalon esteinen asukas Martti Isola. Virikeohjaaja Laiho ryhtyi säveltämään Isolan runoihin musiikkia ja näin syntyi Esteisen lauluja EP, jolla käydään läpi vuosikymmenten mittaista kuntoutusta.

Musiikillinen tyyli sijoittuu vokaaleja korostavan pianopopin hiljaisemmalle puolelle, melodioiden kaarrellessa sanojen ympärillä niitä kehystäen. Tuella taapertajat avaa maailman pienuuden ja suuruuden, kun miljardi esteistä piirtyvät mielen valkokankaalle – niin kovin, kovin monia. Kaikki nuo välineet, ihmiset, kohtalot, haasteet ja toiveet. Kaksoiskuvin iskee tangoksi, kun näkörajoitteita listataan ja maailma näkyy kirjaimellisesti kahtena. Tekstin ja nuottien välillä on tangolle ominaista kontrastia ja kitkaa, energian rätistessä – eikä tähän tarvita kuin oikeat sanat ja sävelet. EP:n avaava Vanki vapaudessa on puolestaan kaunis balladimainen teos, jolla pyörien päällä oleva elämä ei kerrokaan mistään prätkäretkestä, vaan toisenlaisista pyöristä. Auttavista välineistä ja tuista, jotka ovat isossa roolissa niin monen elämässä.

Kehonsa rajoittamat eivät ole mielensä rajoittamia. Aistien sekamelska sotkee ehkä elämää, mutta näkeekö silloin ehkä tarkemmin monilta muilta salaan jääviä osia elämästä? Laiho-Isola ei tarjoa vastauksia, eikä kaiva tarinoissaan esiin taikasauvoja. Elämä on miksi sen teet, ja Martti Isolan tekstit jäävät elämään maailmaan, joka on kaikkea muuta kuin täydellinen. Arvokas levy, tärkeitä sanoja, puhuttelevia tuokioita.

Mika Roth

Mika Jaakkola: Helping Hand (With Thomas Oliver)
Dark Slide

Loppuvuodesta 2022 minulla oli ilo tutustua lap steel -kitaristi Mika Jaakkolan musiikkiin. Lap steel on jo lähtökohtaisesti tunteita upeasti heijasteleva soitin, mutta Jää-sinkku osui häränsilmään. Uudella tuplasinkulla Jaakkola on yhdistänyt voimansa yhdeksi maailman parhaimmaksi weissenborn- ja lap steel -kitaristiksi tunnustetun ja palkitun Thomas Oliverin kanssa.

Instrumentaalisen tuplasinkun A-puoli on jo nimellään paljon kertova Helping Hand, jolla Jaakkola käy nuotein läpi terveydellistä kriisiään. Melankolia on voimakasta ja yhdessä studiossa äänitetyt kappaleet vaativat yllättävänkin paljon yhteistyötä, koska tarvittiin kirjaimellisesti auttava käsi soiton sujumiseksi. Melodian kaartelevassa kulussa ei voi kuitenkaan havaita mitään ongelmia, kaiken sujuessa taianomaisella voimalla. B-puolen So Much Behind, So Much Ahead nostaa tuntoja avarammin, äänimaiseman avautuessa levollisen preerian tavoin. Nimi viittaa hetkeen, jolloin katsotaan elämän suuressa reissussa niin eteen- kuin taaksepäinkin. Kauas on tultu, vielä kauemmas saattaa matka jatkua, koska kukaan ei tiedä päiviensä lukua, niiden sisällöstä nyt puhumattakaan.

Jaakkola ja Oliver ovat luoneet studiossa toveruuden taikaa, jonka täyttä arvoa eivät edes nuotit paljasta. Hienoa instrumentaalimusiikkia elämän hiljaisempiin hetkiin. Yhteistyö on jälleen todellista supervoimaa.

Mika Roth

Moottörin Jyrinä: Jorma Damus
Musakonttori

Lastenhevibändi Moottörin Jyrinä on jyrissyt vuodesta 2000 asti, eivätkä venttiilit vieläkään naksu tai voimansiirto vaivaa heavy rockin kasarista pörinää. Edelleen moitteettomassa kunnossa olevan lohkon voimalla on ilmestynyt nyt kolmen siivun maksisinkku, jolla viitataan tietysti pariinkin otteeseen heavy metalin klassikoihin.

Maksin nimibiisillä tarkkoja ennustuksia lähitulevaisuuteen tarjoava Jorma Damus on luonnollisesti eräänkin Nostradamuksen veli. Itse biisi luo armottomia mielleyhtymiä niin Ozzy Osbournen varhaisemman soolotuotannon, kuin parin muunkin legendan suuntiin. Tämä on kuitenkin hyvää lainaa ja positiivista korkoa, sillä Moottörin Jyrinä jalostaa vaikutteet omaksi soundikseen. Uhmakas Miks ei voi? polkee powerimmin metallin tantereeseen ja korkeat stemmat kruunaavat laukkamatkan. Lyriikat ovat olleet alusta asti bändin lyömäase, eikä tämänkään vedon oivaltavia heittoja voi kuin hymähdellä itsekseen. Noinhan ne pikkuihmiset tahtovat ajatella asioita. Mummola on asteen rauhallisempi numero, tosin mistään balladislovarista ei todellakaan ole kyse. Mummon kanssa saa syödä takkagrillimakkaraa, eikä jäätelölle tai mansikoille nyrpistetä nenää. Pieniä juttuja, isoja hetkiä ja tuntoja.

Reilu varttisata takana ja toivottavasti vähintäänkin toinen moinen edessä. Moottörin Jyrinä jyrää edelleen. Ensi kuussa on vuorossa kuuleman mukaan kokonainen pitkäsoitto, joten kesästä tulee jyrisevän kuuma.

Mika Roth

Mosfite: Homini Lupus est

Mosfite tuntui heti alkuun nimenä tutulta, ja kyllä vain: vajaan neljän vuoden takainen Never Give Up avasi muistin portit uusintakuuntelulla. Tuore EP jatkaa vanhoilla tutuilla urilla, enkä nytkään voi väistää Iron Maiden -viittausta, mutta ei siinä vielä kaikki. Tietenkään.

EP:n avaava Enemy nosti välittömästi mieleen kasarisen Anthraxin alkutaipaleen, aivan sieltä Spreading the Diseasen tienoilta. Kireähkö soundi on toki melko puhdasta nostalgiaa, mutta Mosfiten eduksi on laskettava samanaikainen kyky punnertaa eteenpäin myös tässä nykyajassa. Hieman myöhemmin Rules of War siirtyy lähemmäs Operation: Mindcrime -maailmaa, mutta jälleen mukana on riittävästi uusiakin juttuja. Kuulijalle ei tarjota tallenteita museosta, vaan oikeasti uusia kappaleita, joilla on omaa annettavaa. Entistä syvempiin vesiin – ja tässä tapauksessa multiin – pääsee ankkuriraita 6ft Deep, kun progehtava ja jopa grungeinen veto käy läpi vampyyrien mytologioita.

Mosfiten rakentaa talonsa eri aikakausista, mutta kaikkea yhdistävä aulahalli raikuu kitaravetoisesta heavy metalista. Siitähän tässä on lopulta kyse, haluaa eteen sitten pistää mitä tahansa kuvaavia sanoja. Kaksi kitaraa, rytmiryhmä ja hommansa hoitava vokalisti, joka ei turvaa huutoon, vaan ihan oikeasti laulaa asiansa. Viimeinen todistajani olkoon huono-onninen Brickslayer kitarasooloineen kaikkineen.

Mika Roth

Only Emptiness: Sun Is Still Rising / Insolence

Only Emptiness on pieni haamu kohdallani. Olin näet aivan varma, että olen törmännyt bändin tekemisiin jossain, mutta en vain pystynyt löytämään aikakirjoista yhteyttä. Ehkä tuo jää mysteeriksi, mutta ylivieskalainen yhtye soittaa ainakin modernin thrash metalin ja melodeathin rajamailla liikkuvaa musiikkia.

Vauhti on hetkittäin kovemman puoleinen ja vokaalien saralla vääntöä löytyy kiitettävästi. Jarkko Olmalan möreät ja äreät laulut saavat seuraa Katri Huhtalan puhtaista vokaaleista. Monesti vastaavat yhdistelmät ovat hiukan ontuvia, mutta nyt palaset täydentävät oivasti toisiaan ja kiivastahtinen Sun Is Still Rising hyötyy muodosta huomionarvoisen paljon. Viiden minuutin tuolle puolen kantava Insolence on kipalekaksikon varjoisempi ja metallisempi tapaus, joka tosin tuntuu hetkittäin puntaroivan muotoaan: että ollako raskasta metallia, vai enemmänkin tarttuvampaa tummaa tunnelmointia. Ainesten kontrasti on kiehtova, mutta kaavasta voisi saada mielestäni enemmänkin irti. Kolahtaa tolppaan.

Only Emptiness on viettänyt muutaman vuoden hiljaiseloa, mutta tätä nykyä triona operoivalla ryhmällä tuntuu olevan tutkittavia teitä vielä edessään. Melodisen death metalin ja perinteisempien heavy metalin palasten keskinäiset suhteet ovat kohdillaan, eikä tuhdeista soundeistakaan pääse rutisemaan.

Mika Roth

Pineland Moor: Pineland Moor

Pineland Moor on hieno nimi. Siinä on pohjoista ajattomuutta, jota myös yhtyeen musiikki heijastelee. Lahdessa vuonna 2023 kolmen veljeksen ja heidän lapsuudenystävänsä yhdessä perustama bändi soittaa perinnetietoista, melodista ja progehtavaa metallia. Neljän raidan debyytti-EP summaa sinkut ja iskee kaupanpäällisiksi vielä uudenkin siivun.

Lähden purkamaan satsia eeppisemmästä laidasta, sillä melodioilla, osilla ja kerroksilla siunattu Floating on Unknown on rohkean erilainen numero. Progehtavat elementit puhkeavat kukkaan, kun melodisuutta korostavia soundeja on todella hiottu ja sovituksenkin parissa lienee kulunut jokunen tovi. Silti ytimestä löytyy myös popahtava koukku sekä lisää soittokertojen myötä avautuvia avaruuksia. Progeisesta myllystä asteen suorempaan suuntaan kulkee uusi kipale Evolve! Resolve!, ison vokaalivoiman allekirjoittaessa huutomerkit. Laulu on melodista, tekstin jättäessä enemmänkin kysymysmerkkejä vanaveteensä. Resistance kehottaa ajattelemaan omilla aivoilla ja avaajanakin toimivan siivun energisyys täyttää vinhaan mittavat purjeet, vaikka biisi myös kääntyilee vinhasti alle neljän minuutin matkallaan.

Pineland Moor on nokkela bändi luomaan musiikkia, mutta parissa kohdin jäin jo kaipaamaan asteen suorempia ratkaisuja. Nokkeluus kun on etua vain tiettyyn pisteeseen asti. Melodioissa on voimaa ja soundien saralla ei uskoisi kyseessä olevan debytanttien, joten lupaavalta näyttää mäntyjen maassa.

Mika Roth

Pretty Affair: Fall For You

Helsinkiläinen Pretty Affair on julkaissut ison pinon sinkkuja sitten kahden vuoden takaisen Go Astray -debyyttisinkun. Kaikki vuosina 2024–2025 ilmestyneet sinkut on kuitenkin jätetty rannalle, kun esikois-EP:tä on koottu kasaan. Ratkaisu on samaan aikaan ankara ja ymmärrettävä.

Eikä menneen perään nyyhkytellä, kun kärkibiisi Not My Fault avaa ärhäkästi pelin. Melodinen, poukkoileva, nopea, riittävän moderni ja sopivan perinteinen helmi kulkee matkansa noidutun lailla. Samaan tarttuvaan väkevyyteen yltää pientä grunge-korttia pelaava Fall For You, joka etenkin kertosäkeensä avulla nousee aina taivaisiin asti. Pinnat vielä oivasti sijoitetusta modulaatiosta rakennetta rikastamaan. EP:n ’uusi kipale’ on slovari If Tomorrow Comes, jonka viipyilevä tyyli sopisi oivasti mm. uudempien James Bond -leffojen tekstien taustoittajaksi – mikä ei ole ihan vähän sanottu. Biisinelikon täydentävä Stone lepää maailmoiden välissä, ison sounditaivaan kaartuessa dramaattisesti ylle ja puristuksen koventuessa, mutta aivan täysosumaa tästä kovin arvattavasta numerosta ei sukeudu.

Pretty Affair osaa luoda tunnelmallista ja silti vahvasti latautunutta kitararockia. Parhaissa koukuissa on pistävästi terää ja melodiat kulkevat mallikkaasti, mutta kaipaan lisäpersoonallisuutta kovin kansoitetussa genressä. Hyvä EP, vaan harteita olisi mielestäni vieläkin loistokkaampaan tekemiseen.

Mika Roth

Robin Aro: Linear Maze

Kun Robin Aro osui edellisen kerran kohdalleni, elettiin kevättä 2024 ja artistin materiaali oli suomenkielistä. Mielestäni Värit / Sydämessä ajan aina kilpaa on yhä ansiokas tuplasinkku, jossa on jo aistittavissa tulevaisuuden tuulet. Silti voin sanoa yllättyneeni Linear Mazen linjoista.

Listataanpa muutoksia. Kitarapoprock on jalostunut synapoprockiksi. Englanti on korvannut suomen kielen. Kaikki vokaalit vedetään vahvan vocoder-filtterin läpi. Kokonaisuus on huomattavasti tanssittavampi kuin ennen. Robin Aro on keksinyt musiikkinsa uudelleen, ottaen mm. M83:n, Daft Punkin, varhaisen Depeche Moden ja Airin maailmoista palasia. Tuo kaikki yhdistyy siihen, mitä Aro teki jo aiemmin ja lopputulos on uniikin nerokasta synapoppia. Instrumentaaliset intro ja outro kehystävät tarinan, jonka tähtihetkenä välkkyy supertarttuva Parallel Life. Isosti soundaava ja silti intiimi The World they Built for You and Me vie kuulijan Kraftwerkin päivitetylle autobahnille, jossa kiidetään Tron-leffan valopyörillä kohti digitaalista auringonlaskua. Huolet ovat kaukana taustapeilissä, ns. todellisuus samoin, sillä nämä kappaleet ovat positiivista säteilyä, loputonta lauantai-iltaa ja vapautta.

Tiedän että on kliseistä kutsua tätä hyvän mielen musiikiksi, mutta Linear Maze saa toistuvasti parhaimmalle tuulelle. Pyöreän melodinen Those Saturday Nights koskee minussa jotain, jonka luulin jo vaienneen lopullisesti. Niinpä kun Exit of Our Escape sulkee matkan, haluan oitis lipun uuteen kierrokseen.

Mika Roth

Teksti-TV 666: 4
All That Plazz

Teksti-TV 666 on kumma lintu ja outo tapaus kotimaisen rockin kentillä. Aina yhtä epämääräinen alternative on sanana kyllä osuva, mutta samaan aikaan auttamattoman epätarkka. Yhtyeen krautahtava rock on toisinaan punkimpaa, toisinaan taas grungen ja progen kanssa joitain luonteenpiirteitä jakavaa – ollen silti vielä jotain muuta, jotain määrittelemätöntä.

Bändi julkaisi EP:t 1, 2 ja 3 vuosina 2014–2016, eikä uutta materiaalia ole kuultu sitten reilun kolmen vuoden takaisen Vapauden tasavalta -albumin. Jatkoa onkin ehditty odotella, eikä pörisevä avaaja Kool-Aid Man jää tuleen makaamaan, vaan viskaa krautit silmille. Punkisti sormia heilutteleva Tyhjäntoimittaja kääntää notkumisen taiteeksi ja velttoilun vapaudeksi, ison kitaravallittelun ja avaran äänikentän raikuessa voimasta. Fast & Furious kiristää alkuun taiderockin nälkävyötä, vapauttaen vasta jälkimmäisellä puoliskolla kaasujalan kontrollin – osittain nyt edes. Päälle kymmenminuuttinen ankkuri Norsun kuolema on melun suuri juhla, joka tietoisesti jatkaa tarvittavan tuolle puolen ja luo reunan yli roikkumisesta itselleen tarkoituksen. Äänimyllytyksen perimmäisen pointin ja tehtävän voi jokainen oivaltaa, jos niin valitsee.

4 on kitararähinää ja persoonallista kaikumeuhkaa, mutta kaiken alla on silti myös toimivia ideoita ja niistä eri tavoin kasaan koottuja kappaleita. Kannattaa aloittaa tutustuminen Tyhjäntoimittajan kaiutetusta luolasta.

Mika Roth

Violet Garden: Dalton Grieve

Kuopiolainen kitararock-ryhmä Violet Garden oli pari kertaa esillä Desibeli.netissä vuonna 2024. Yhtyeen itsensä mukaan nimetty EP väläytteli jo raskaamman soundin korttia, mutta yllätyin silti uuden EP:n voimasta. Avausraita Seven Days, Seven Moons rymistelee alternativen kujilla toki, vaan seassa on jo metalliseksikin tulkittavaa ryskettä.

Dalton Grieve EP koki kuuleman mukaan monta mullistusta, ennen kuin biisikolmikko päästettiin maailmaan. EP onkin monin tavoin uusi luku bändin historiassa, omimman tyylin ja ideoiden vasta hiljalleen jäsentyessä joksikin uudeksi. 00-luvun goottirockin vaikutteet kuuluvat läpi, samoin emon, grungen ja jenkkialternativen, mutta todellinen temppu on sulauttaa osista jotain merkittävämpää. Jokainen raidoista on ansiokas sarallaan, mutta mielestäni onnistunein veto on ankkuriksi sysätty God On The Ground. Törkeän tarttuva päämelodia ja tuhdit kitaravallit löytävät tasapainon, eikä kuvasta jää puuttumaan mitään. Vokaaleja on tuotu rohkeasti eteen ja hyvä niin, sillä laulusta löytyy voimaa. Raskaammat palat saavat tietysti myös vastapaloja itselleen ja keskimmäisenä numerona herkempi You täydentää kokonaiskuvaa.

Violet Garden avaa uusia ovia ja luotto modernimpaan soundimaailmaa vaikuttaa kantavan hedelmää. Todellinen kysymys on kuitenkin: mitä tämän jälkeen? Sanoisin että lisää ja samoilla suuntaviivoilla, kiitos.

Mika Roth

Viti: Kosmista voimaa

Vitin laulusoundi ja tyyli kuulostivat jotenkin tutuilta, en vain saanut kohdennettua muistia tarkemmin, kunnes kuuntelin uudelleen viiden vuoden takaisen Söin jo -sinkun. Tässä välillä Viti on julkaissut viisi uuttakin sinkkua, mutta vain ketjun kaksi viimeisintä biisiä on mahtunut mukaan esikois-EP:lle.

Avausraita ja uusin sinkku Irina osoittaa elektronisesti sävytetyn popin kehittyneen groovemmaksi veivaukseksi. Reilusti alle kolmeminuuttinen siivu ei jää empimään ja klubimainen bassolinja johtaa terävästi naksuttavaan kertosäkeeseen, hittiainesta ja erittäin tarttuvaa työstöä. Toisena kuullaan melodisempi ja kaihoisampi popmaalailu Sisko, mä kaipaan sua, joka niin ikään jää kerrasta soimaan päähän. Vitin vokaalit soivat kuulaan kirkkaina, erottuen silti riittävästi laveista taustoista. EP:n sulkeva Kosmista voimaa on yhtä soundillista auringonlaskua, jonka säteet tuovat lohtua ja ymmärrystä, tekstin osuessa sydänten tarinoiden solmukohtaan. Toinen uusi kappale, Sydämenpuolikkaat, on joukon levottomin ja rokein veto, jolla pohditaan mennyttä ja historian asemaa peilattuna nykyhetkeen.

Viti pohtii menneitä ja nykyisiä, modernin popsoundin koristellessa elämäkertamaisia tekstejä. Kovat palat ja kipeät tunteet käsitellään, mutta mitään tai ketään ei suoraan syytetä. Nykyhetki on historian summa ja vaikka tapahtuneet voi nähdä osin hukattuna kulta-aikana, on EP silti mielestäni toiveikkaan positiivinen.

Mika Roth

Vortex Of Thorns: Hope Is A Cancer

Mustinta metallia suosiva Vortex Of Thorns jatkaa tutuilla linjoilla. Vokalisti Mörkdusst kähisee ja kärisee suoraan synkkyyden syöveristä ja Darkmosst hoitaa kitarat, bassot, softarummut, sekä satunnaiset lausunnat. Muoto on armoton, viisi raitaa pusertaa metallista veret ulos ja ennen EP:tä julkaistut sinkut eivät ole mukana.

EP:n mukana ei tullut varsinaista saatetta, vain tietolistaukset, sekä pari viittausta julkaisuihin ja verkosta löytyviin artikkeleihin. Oletan materiaalin tehdyn nimenomaan EP-muoto tähtäimessä ja kokonaisuuden voi nähdä yhtenä tarinana, tai kohtausten linkittämänä ketjuna. Häijympi, hiljaisempi ja vaanivampi Moment of Weakness on lopun muusta erottava outo lintu. Melodisuuden ja raskaan runtan yhdistävä New Day of Darkness on puolestaan alkulevyn voimapiste, avauksena toimivan nimiraidan brutaalin raivon vaihtuessa punnitummaksi möyhennykseksi. Kitarat sahaavat terävästi, mutta äänimaisemaa ei tukita ja näin rynnäkkövaiheet myös tuntuvat siinä missä melodiset takanojatkin. Ankkuri-isku Spreading Roots ja keskeltä löytyvä Nothing Left but Pain täydentävät toki kuvaa, mutta avainpalat löytyvät toisaalta.

Vortex Of Thorns ei tekojaan selittele. Musiikki on ehdottomuudessaan ja äärimmäisyydessään niin syvältä, etten voi kuin ihailla moista tinkimättömyyttä. Norjalaisen linjan ystävät voivat saada tästä aarteen itselleen.

Mika Roth

Lukukertoja: 171