Deathbed, Speedtrap, Rotten Sound
01.07.2010
Yo-talo / Tampere
Kesäkuun taittumista heinäkuuksi saattoi Tampereella juhlia vaikkapa monipuolisten möykkäkeikkojen parissa, sillä torstai-ilta toi tullessaan sekä Deathbedin modernimman laidan hardcorea, Speedtrapin perinnetietoista farkkuliiviheviä että myös grindcoren ilosanomaa levittävän Rotten Soundin.
Ensimmäisenä esiintynyt, juuri mainion toisen levynsä Birds Of A Coming Storm julkaissut Tampere-Jyväskylä-akselilla vaikuttava Deathbed kärsi – illan muidenkin aktien tapaan – mössöisistä soundeista ja määrältään sekä toiminnaltaan nihkeästä yleisöstä, mutta nämä seikat eivät bändiä juuri vaivanneet. Odotetustikin uuden levyn materiaaliin painottunut setti rullasi eteenpäin kiitettävällä intensiteetillä, ja antaumuksellinen, välispiikitön show piteli otteessaan.
Soundit ja melko tyhjä sali estivät keikkaa nousemasta fiilikseltään varsinaisesti mahtavaksi, mutta orkesterin asennetta ei voi moittia. Harkitunlaisen kaaren siivittämänä edennyt keikka esitteli antaumuksellisesti musiikkiinsa suhtautuvan nelikon, joka hieman suotuisammissa olosuhteissa saattaa hyvinkin tarjota hienon live-elämyksen. Settilistasta parhaimman vaikutuksen teki doomahtava instrumentaali Heresy, kaipaamaan sen sijaan jäi komeasti kasvavaa, hieman sludge-vetoisesti haahuilevaa Pelko antaa suunnan-spektaakkelia.
Torstai-illan huuman olisi pitänyt nousta häkellyttävälle tasolle toisena soittaneen Speedtrapin keikan aikana, mutta nyrpeästi bändiin suhtautuneen, vieläkin melko vähälukuisen yleisön reaktioita hämmästellessä nousi mieleen ylimielisiä vastalauseita skene-elitismiä kohtaan. Bändin perinteikästä heavya ja yllättäen myös speediä keskenään yhdistelevä ilmaisu ei välttämättä valtaosaan hardcore/grind-väkeä iske – ja toisaalta toisinkin päin – mutta edelleenkään genrellä ei pitäisi olla merkitystä, jos bändi on hyvä.
Speedtrapin kohdalla soundit tuntuivat aiempaakin karmeammilta, mutta soittajilta ei fiilistä puuttunut. Hiukset heiluivat, kitaristi Ville Valavuon Gibson SG sojotti vähän väliä taivaita kohti, basisti Markus Hietamies heilui omissa maailmoissaan ja kiekunaankin taipuvainen laulaja Jori Sara-aho taisi perinteiset macho-elkeet asianmukaisesti. Sinänsä orkesterilla ei ole mitään uutta tarjottavaa, mutta samalla bändin valitsema tyyli on myös ajaton – miksipä muuten Motörhead-cover olisi tullutkaan kyseeseen?
Pääesiintyjän ominaisuudessa lavalle vailla varsinaista lavavalaistusta kestävän kehityksen periaattein noussut Rotten Sound lienee Suomen vanhimpia ja suosituimpia grindcore-ryhmiä. Keväällä ryhmä kunnioitti omia juuriaan julkaisemalla Napalm Death-covereihin perustuvan EP:n, joihin Yo-talon settikin osittain painottui. Bändin lavatoiminta on yhä kiehtovaa seurattavaa; soittimia sahataan niin pirun vimmatusti, laulaja Keijo Niinimaa rähjää keuhkojaan pihalle ja silti bändi tuntuu hyvin rentoutuneelta ja Niinimaa välispiikeissään suorastaan vilpittömän ystävälliseltä ja hyväntuuliselta, vaikka puheissaan ajankohtaisia poliittisia sotkuja sivusikin.
Valitettavaa todeta, mutta myös Rotten Soundia vaivasivat illan aiempiakin orkestereita kiusanneet pulmat: bändin veitsenterävä, tarkka möly ei leikannut totutulla tenholla kehnoista soundeista johtuen, ja vaikka yleisöä oli jo kertynyt ihan kohtalaisesti, eipä ollut allekirjoittaneen silmien edessä tämä nelikko aiemmin esiintynyt kirvoittamatta yleisöltä kunnollista moshpittiä. Sääli muuten passelin keikan kannalta, mutta kyllähän siinä fiilis vähän vajaavaiseksi jäi. Liekö arkipäivä sitten saanut ihmiset himmailemaan, mutta toivon mukaan ensi kerralla sitten paremmissa oloissa ja hurmoksellisemmissa merkeissä... Suffer The Childrenin kera!
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund
