Lighthouse Project – paljon muutakin kuin pelkkä filosofia
03.12.2010
Metallisia käänteitä ja arvaamattomia suvantoja kuulijoita säästelemättä.
Hiljattain kolmannen levynsä Atonement julkaissut helsinkiläinen Lighthouse Project ei säästele kuulijaa. Metallisten käänteiden ja arvaamattomien suvantojen värittämä hardcore-möykkä napsahti haastattelijan otsaan siinä määrin voimakkaasti, että yhtyeelle täytyi esittää muutamia kysymyksiä. Sanailuun osallistuivat Toni (laulu), Samuli (basso), Mikko (kitara) sekä Lauri (rummut).
Lighthouse Projectin kolmas levy tuo tullessaan muutoksia niin bändin musiikillisessa suunnassa kuin myös levy-yhtiökuvioissa. Tapahtuiko askelvalinta metallisempaan suuntaan tarkan harkitusti vai pikemminkin kuin itsestään? Onko tässä havaittavissa osasyytä siihen miksi (aiemmat pitkäsoittonne julkaissut) Combat Rock Industry vaihtui KHY Suomen Musiikkiin ja Rabbit Ilsn:iin päin?
Samuli: Aika vähän meidän tekemisissä on tietoisia pitkälle mietittyjä valintoja. Levy-yhtiökuviot olen jo muutamaan kertaan sanoiksi pukenut, joten nyt koitan laittaa ne pähkinänkuoreen. Musiikki kehittyi ja muuttui, se ei maistunut silloin CRI:lle. Aloimme etsiä uusia yhteistyökumppaneita ja Sacha julkaisi meiltä seiskan The Hood took Us Underilla. Saimme tavallaan lisää aikaa levyn kehittelyyn. Hoodilla ei ollut kuitenkaan mahdollisuuksia laittaa LP:tä ulos, joten etsintä jatkui. Me löysimme Rabbit Ilsn Recordsin ja KHY Suomen Musiikki löysi meidät.
Nyt kun Atonement on ollut jo tovin ulkona ja kerännyt arvioissa mielipiteitä likimain paletin koko skaalan laajuudelta, miltä levy kuulostaa bändin omiin korviin?
Lauri: Uus levy kuulostaa helvetin hyvältä ja mun mielestä tää on helposti tän bändin paras levy. Eikö tää nyt oo aika perus vastaus tällasessa tilanteessa? En ainakaan ite ikinä vastais, että tää nyt on toisiks paras levy. Leikki sikseen... Mun mielestä me ollaan onnistuttu luomaan jotain uniikkia. Uniikkia siinä mielessä että arviot ovat olleet joko hyviä tai huonoja. Johonkin herkkään kohtaan ollaan osuttu tosi hyvin, jos jengi tykkää tosi paljon tai vihaa täysin. Tuntuu, että tosi moni bändi on vastannut samoin tällaiseen kysymykseen mitä itse vastasin. Nyt tiedän siis mistä nämä bändit puhuvat.
Atonementia kuunnellessa kiinnittää väkisinkin huomiota LHP:in aiempaa persoonallisempaan ja vaikeammin määriteltävään suuntaan kääntyvään tyyliin. Onko jatkossa odotettavissa yhä jyrkempää muutosta? Veisikö tie bändin liiankin kauas juuriltaan?
Lauri: Mä nään asian niin, että tää meidän musa on menny hyvinkin luonnollisesti kokoajan eteenpäin. Hardcoresta tää bändi on kuitenkin lähteny ja aina se varmasti tulee jollain tasolla meidän musassa kuulumaan. Tähän kohtaan joku muu voisi kertoa noista hardcorejuurista jotain syvällisemmin. Tietoista ja jyrkkää muutosta ei kuitenkaan olla tekemässä. Katsotaan mihin tulevat jammailut johtaa. Kaikki kuitenkin suhtautuu tuleviin biiseihin varmasti avoimin mielin. Tarkotan siis meidän bändiä... Ite ainakin odotan todella suurella mielenkiinnolla mitä sieltä biisikynästä seuraavaksi tulee.
Mikko: Mulla on ainankin henkilökohtaisesti tarve viedä bändiä eteenpäin, pois sieltä mistä tullaan. Tää ei tarkoita sitä et haistattais vitut menneisyydelle tai sylkis jonkun hardcoren päälle vaan sitä et näkee mitä on tullu tehtyä ja mitä ei halua toistaa tulevaisuudessa. Oishan se tosi tylsää jankuttaa samaa tsukka-tsukkaa vuodesta toiseen. Mun mielestä liian kauas juuriltaan, olivatpa ne sitten jossain niinkin konservatiivisessa genressä kuin missä Lighthouse Projectilla on, ei voi mennä. Kun porukka sattuu olemaan tässä bändissä näinkin kokeilunhaluista musiikin suhteen niin olis suuri sääli jättää sitten kokeilematta. Mä kutsuisin sitä itsensä kieltämiseksi, ja siihen me ei aiota ryhtyä.
Miks me sitten kuulostetaan edelleen hardcorelta eikä vaikka joltain indonesialaiselta a cappella-yhtyeeltä? Tohon muutokseen kuuluu paljon muutakin kuin pelkkä filosofia. Musiikkimaku määrittää esimerkiksi todella paljon, miltä me kuullostetaan. On kausia milloin uppoo jokin tietty kama ja sit siihen kyllästyy ja tulee jotain muuta. Indonesialaista musaa ei oo tullu kuunneltua, joten se ei juurikaan vaikuta bändin soundiin. Toi musiikin fiilistely korreloi suorasti siihen, mitä reeniksellä tapahtuu. Toinen vaikuttava tekijä on tietysti soittotaito. Puolella meidän bändistä ei oo aiempaa soittokokemusta instrumenteistaan ennen Lighthouse Projectia, joten senkään puolesta mitään radikaalia muutosta ei voi tulla. Itse odotan tulevaisuudessa rytmisempää menoa ja raskaampaa tunnelmaa, ainakin reeneissä on tällaista ollut havaittavissa ja se kiehtoo.
Samuli: Juuria käytetään usein vertauskuvana musiikista puhuttaessa, lukija voikin kysyä itseltään kasvattaisiko juuristaan mieluiten ruohonkorren, pensaan vai puun?
Varsinkin mitä metallisempaan hardcoreen tulee, jo pelkästään Suomessa genren taso on melkoisen kova. Esimerkkinä nyt vaikkapa Deathbedin tuorein pitkäsoitto. Mitkä ominaisuudet mielestänne tekevät LHP:sta juuri omanlaisensa, tyylilajin stereotyypistä erottuvan yhtyeen?
Mikko: Me erotumme stereotyyppisestä hardcore-yhtyeestä persoonallisuudellamme.
Samuli: Tähän väliin voisin huudella että tukekaa kotimaista hardcorea ja punkkia, täällä tehdään huomattavan paljon keskivertoa parempaa musiikkia.
Toisaalta LHP:ia on moitittukin oman äänen tai persoonallisemman soundin puutteesta... mutta voiko imitointi olla muutakin kuin vain imartelun ylin muoto?
Lauri: Tätä mä en oikein oo koskaan tajunnut itse. Jos jollekin tulee mieleen miltä meidän bändi kuulostaa niin mä haluaisin tietää sen. Haluaisin myös soittaa sen bändin kanssa yhteiskeikkoja.
Mikko: Mun mielestä niitä moittijoita vois näpäyttää korvien puuttumisesta. Aika vaikee alkaa perustelemaan, miks oman bändin musa kuulostaa jonkun mielestä persoonattomalta. Musta meidän musa kuullostaa rehelliseltä.
Sanoituksia lukiessa ja Tonin tunnerikkaan raivokasta huutoa kuunnellessa sanojen henkilökohtainen ote tuntuu parhaimmillaan jopa hieman vavisuttavalta. Onko sanojen ajatuksena purkaa perinteikkäästi omaa raivoa ja tuskaa luovasti ulospäin "sama se ymmärtääkö kukaan, kunhan nämä asiat saa ulos" -asenteella vai nouseeko sieltä esiin pyrkimyksiä kuulijan tavoittamiseen, samaistumisen tunteen saavuttamiseen? Syntyvätkö sanat jokapäiväisen elämän kiemuroiden "innoittamina" vai haetaanko niiden synnyttämiseen inspiraatiota syvemmältä?
Toni: Sanoitukset ovat vuoropuhelua itseni kanssa. Niiden avulla minun on helppo kertoa itselleni siitä missä kulloinkin mennään. Eihän mitään itse-ilmaisua voi tehdä ajatellen "nyt tavoitan tällä kirjoittamallani lauseella sen ja sen ryhmän". Sitä kutsuisin laskelmoinniksi. Mun mielestä jokapäiväisten kiemuroiden takana on kuitenkin yleensä kyse juuri jostain "syvemmästä". On olemassa syitä minkä takia jokia asia päätyy siihen pisteeseen että siitä tekee esimerkiksi mieli kirjoittaa. Näitä syitä yritän monesti selvittää itselleni kirjoittamalla.
Levyn tekstejä on sanottu jossain katkeriksi ja ahdistuneen introverteiksi, mikä oli itselle jollain tapaa yllättävää. Omasta mielestäni kirjoitin toiveikkaan, jopa positiivisen levyn. Mun mielestä jo se on itsessään positiivista että vaikeista asioista voidaan puhua ääneen niiden oikeilla nimillä. Joillekin se tietenkin voi olla liikaa.
Orkesteri sai syksyn mittaan myös koettavakseen – oletettavasti – melkoisen yllätyksen. Millaisia ajatuksia Tavastia-palkinnon lunastaminen bändissä herätti? Ei tunnu vieläkään kovin yleiseltä, että Tavastian kaltainen "klassinen rock-instanssi" nostaisi jalustalle punk-bändin!
Lauri: Täähän oli melkonen yllätys. Mun käsityksen mukaan tällaset palkinnot yleensä jaetaan "me annetaan tää teille, te mainostatte meitä" -tyylisellä asenteella. Tää oli täysin vilpittömästi tullut kunnianosoitus. Arvostan suuresti tätä ja menee henk. koht. tähän astisten suurimpien juttujen joukkoon.
Mikko: Niin no, eipä Tavastiankaan kaltaista "klassista rock-instanssia" olisi ilman punkkia, joten siinä mielessä aivan oikeutettu valinta. Enemmän arvostan sitä asiaa, että palkinnon antaneet tahot ovat nähneet Lighthouse Projectin todellisen luonteen ja sen millä tavalla me tehdään asioita ja ennen kaikkea musiikkia. Totta kai palkinto oli odottamaton ja suuri yllätys.
Entä mitä LHP aikoo seuraavaksi, paitsi keikkoja, joita näyttäisikin riittävän? Tai jos katsotaan vaikkapa aidon neuvostoliittolaiseen tyyliin viiden vuoden päähän, missä Lighthouse Project menee ja kuinka se voi? Vai onko sillä väliä – onko "matka sittenkin tärkeämpi kuin päämäärä"?
Lauri: Juu, tonne Eurooppaan taas lähdetään soittelemaan. Sen jälkeisestä ajasta ei vielä ole hirveemmin tietoa. Toivottavasti pääsisi soittamaan ensi kesänä jotain festarikeikkoja. Ei todellakaan mitään havaintoa missä olemme viiden vuoden päästä. Toivottavasti hengissä ja musiikin parissa edelleen.
Mikko: Keikkoja tosiaan on luvassa vuoden 2010 loppuun. Alkuvuodesta otamme sitten rennommin ja keskitymme pizzan syöntiin. Soittaminen on kuitenkin juurtunut ihmisiin sen verran tiukkaan, että varmasti (toivottavasti) reenikämpällä tulee viikoittain vierailtua. Jamittelun makuun olemme myös hiljattain päässeet. Aikaisemmin kappaleiden kokoaminen on ollut systemaattisempaa, mutta jamittamalla/jumittamalla riffeistä löytää uusia kerroksia ja ainankin itse uskon, että musiikista tulee vivahteikkaampaa ja monimuotoisempaa.
Teksti: Aleksi Leskinen
Livekuvat: Teemu Nordlund
Promokuva: Hilja Mustonen
