Jovanovic: Richey Edwardsin jalanjäljllä

Kadonnutta runoilijaa ja kapinallista käsittelevässä kirjassa jätetään erilaisille teorioille takaportti auki.

Like

"Hänen katoamispäivänsä oli sumuinen ja synkkä. Säätila ei ollut vuodenaikaan nähden mitenkään tavaton. Ellei hänen autoansa olisi löydetty hylättynä läheltä siltaa, teoriat hänen kohtalostaan voisivat olla hyvin erilaisia. Hän oli poikkeuksellinen mies alallaan. Hän oli kiinnostunut kirjoittamisesta, lukemisesta ja kuvataiteista, ja hänessä oli jopa hieman muusikon vikaa. Itsemurhaa hän oli yrittänyt aiemminkin. Katoamisesta hän taas tiesi tarpeeksi toteuttaakseen sen onnistuneesti. Oli mahdollista että hän oli poistunut maasta passi mukanaan tai ilman sitä ja suunnannut etelään. Hän tunsi kuuluisat itsemurhat ja itsemurhaviestit. Hänen voidaan sanoa suorastaan keränneen itsemurhaviestejä.

Tämän miltei pakkomiellettä muistuttaneen harrastuksen valossa viestin puuttuminen valoi uskoa niihin, jotka toivoivat että hän oli elossa ja että kaikki ei ollut päättynyt sillan kaiteelle. Tiedossa oli työkeikka valtameren takana, mutta ehkä hän ei sittenkään ollut matkasta yhtä innoissaan kuin oli päällisin puolin vaikuttanut. Seuraavana aamuna hänen kotiovensa oli lukossa. Paikalle hälytettiin poliisi, joka alkoi tutkia asuntoa, mutta mitään konkreettisia johtolankoja ei löytynyt. Lopulta hänen autonsa löydettiin sillanpielestä, mutta senkään sisältä ei löytynyt mitään viestiä. Hänen pankkitilinsä pysyi koskemattomana. Vielä vuosia myöhemminkään tästä miehestä, jotka pidettiin ennemminkin runoilijana kuin muusikkona, ei ollut näkynyt jälkeäkään.

Tämä mystinen katoaja oli runoilija Weldon Kees, ei Richey Edwards. Tarinan silta on San Franciscon Golden Gate Bridge, ei Etelä-Walesissa sijaitseva Severn Bridge. Kukaan ei ole sen koommin nähnyt Weldon Keesiä tai kuullut hänestä mitään. Historia toistaa itseään. Neljä vuosikymmentä myöhemmin toisella puolella maapalloa tapahtuu hyytävän samankaltainen katoaminen.”

Tämä lainaus kertoo hyvin paljon Rob Jovanovicin kirjan hengestä. Kirjoittaja haluaa jättää erilaisille teorioille takaportin, silla vaikka tämänkaltaiset katoamiset (varsinkin julkisuuden henkilöiden) ovat harvinaisia, eivät ne aivan tavattomia ole. Yksi Edwardsin suurimmista esikuvista, runoilija Arthur Rimbaud katosi lyhyen ja tapahtumarikkaan elämänsä aikana useastikin, jopa vuosikausiksi. Toki on otettava huomioon, että 1800-luvulla katoaminen oli huomattavasti helpompaa kuin teknistyneellä 1990-luvulla.

Faktoja Edwardsin katoamisesta on kuitenkin hyvin vähän. Se tiedetään, että Edwards poistui lontoolaisesta hotellista 1.2.1995 ja ajoi kotiinsa Walesiin. Tämän jälkeen hänen liikkeistään ei ole mitään varmoja tietoja, joskin tapauksen pitkällisen tutkinnan myötä pidetään todennäköisenä että ainakin vielä pari viikkoa katoamisensa jälkeen Edwards oli elävien kirjoissa. Niin kauan kuin miehen ruumista ei löydetä, modernin rockmytologian kuuluisin mysteeri elää.

Vaikka Richey olikin lähes soittotaidoton, eikä juuri osallistunut studiotyöskentelyyn, hänen vaikutuksensa Manic Street Preachersin musiikkiin oli vahva. Sanoittajana hän oli ottanut The Holy Biblen myötä johtavan aseman ja alusta alkaen hän oli toiminut bändin varsinaisena ideologina, agitaattorina ja visualistina. Täytyy myös muistaa, että vaikka Richey oli musiikillisesti lahjaton, pystyi hän James Dean Bradfieldin kautta ohjaamaan myös yhtyeen tätä puolta.

Hän tiesi miltä yhtyeen tulisi kuulostaa, vaikkei osannutkaan sitä musiikillisen termein ilmaista. Hän myös toi yhtyeen sellaista särmää, jonka myötä heitä joko vihattiin tai rakastettiin – varhaisilla Manicseilla ollut mitään asiaa koko kansan rakastamaksi bändiksi. Hyvin kuvastavaa olikin, että heti Richeyn poistumisen jälkeen bändi julkaisi selvästi helpommin lähestyttävää ja moninkertaisesti menestyneempää materiaalia, saavuttaen aseman, josta se Richeyn aikana oli ollut hyvin kaukana.

Vaikka Jovanovic jaksaa kirjan alkupuolella liehuttaa lippua Edwardsin elämisen puolesta, alkaa kirjoittaja loppupuolella kallistua todennäköisen vaihtoehdon puoleen. Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen että katoamisensa jälkeen Edwards harhaili autollaan pari viikkoa pitkin etelä-Englantia (tästä on olemassa jopa kohtalaisen luotettavia havaintoja), jonka jälkeen hän hylkäsi ajoneuvonsa sillan läheiselle bensa-asemalle, päättäen päivänsä jossain lähimaastossa. Sillan valvontakameroissa ei Edwardsin tuntomerkkeihin sopivaa hahmoa kuitenkaan havaittu, joten tämänkin teorian yllä leijuu iso ehkä. Sittemmin Edwardista on tehty havaintoja pitkin maapalloa, joista laajimmin uutisoidut tapaukset olivat Goalla ja Kanarian saarilla. Molemmat havainnot on sittemmin todettu vääriksi.

Vuonna 2008 Edwards julistettiin ”oletettavasti kuolleeksi” ja miehen vanhemmat ja sisko saivat miljooniin puntiin kasvaneen omaisuuden hallintaansa. Kuten laajasti tiedetään, Manics on johdonmukaisesti ohjannut Richeyn rojaltit omalle tililleen, jonka saldo on vuosien saatossa kasvanut mittavaksi. Taloudellinen pääoma on kuitenkin toisarvoista sen taiteellisen perinnön rinnalla, jonka Richey Edwards jälkipolvilleen jätti ja jota Manic Street Preachers yhä onnistuneesti vaalii.

Teksti: Jari Jokirinne
Kuva: Neil Cooper