Pienet

Pienet - Heinäkuu 2011

10.07.2011

Crimson Crow: Dream Within A Dream

Nouseeko seinäjokelainen Crimson Crow hard rockin suuresta lammikosta esille, onko soundi tai biisikynä terävöittänyt omaa ilmettä? Ainakin kokonaisuuteen on panostettu - Dream Within A Dream on nimittäin kuuden kappaleen omakustanteinen minilevy. Pienten koosteeseen plätty päätyi lähinnä siksi että siinä on vielä kosolti demomaisuutta. Pienet on myös nimenomaan Pienet eikä demokooste - on täällä nähty myös isojen nimien sinkkuja ynnä muuta lyhyempää tuotosta.

Pohjanmaan poikien 70-80-lukuisesta hard rockista ja hevivivahteista ammentava soitanto kuulostaa ihan yhtä kaavamaiselta kuin ennen. Uutta ilmettä toki tuo uusi solisti Sakari Wuorijärvi, mutta eniten joko herran laulussa tai sitten sen nauhoituksessa kuulee paikoittain demomaista haparoimista. Siihen biisikynään pitäisi myös pystyä panostamaan sitäkin vahvemmin, kun kerran persoonassa ei sen kummempaa omaa ilmettä tai viehättävää omaleimaisuutta ole. Vastaavanlaista raskaampaa julistusta kuultiin aika paljon jo 30 vuotta sitten ja jatkuvasti siitä eteenpäin. Sen parista on vaikea nousta lentoon, mikäli yhtyeestä ei löydy todellista sävellyksellistä kykyä. Näiden kuuden biisin perusteella aika tasapaksusti mennään, edes humala-kortilla pelaamaan pyrkivä Drunken Hobos ei lopulta tarjoa vaikkapa rennompaa virnuilua tai jopa ihan puhdasta itseironiaa tosikkomaisen väännön rinnalle. Huti.

Ilkka Valpasvuo

Eleven Sun: Absinthe Sky

On kai makuasia tai määrittelijästä kiinni, haluaako ajatella Eleven Sunin Absinthe Skyta pitkänä EP:nä vai albumina – julkaisun neljälle biisille kertyy mittaa vajaat puoli tuntia. Vihreämustan kansitaiteen ja biisinnimien (nimibiisin lisäksi Lycantrophy, Unga Bunga ja Herb Garden) perusteella odottaa höyryistä menoa. Hyvinkäällä kolme vuotta sitten perustettu yhtye lanaakin stoner-/doom -henkistä rockiaan varsin psykedeelisellä otteella, paljon raskauteen luottaen.

Biiseissä on kieroutta ja tunnelma on kuin nousemasta kieltäytyvällä savukiehkuralla: pallo jalassa, kevyissä huuruissa. Ensimmäiseksi tuotokseksi Absinthe Skylla kuuluu erityisen vahva näkemys ja taito. Polveilevat kappaleet tarjoavat tukahduttavaa raskautta, napakoita riffejä, päihtyneitä koukkuja ja pirun tehokkaita vokaalisuorituksia. Vähän outo, muttei ollenkaan hassumpi trippi.

Jani Ekblom

Facelift: Whiskey On The Rocks (EP)

Pohjois-Pohjanmaalta ponnistava, vuonna 2008 perustettu Facelift luottaa rockissa ikiaikaisiin aiheisiin. Nimibiisin lisäksi viiden kappaleen julkaisulla kuullaan Rock Me ("Are you ready for rock 'n roll?") sekä Piña Colada (Let's get the party started"). Onneksi hienolla Highlights of Despairissa mieleenpainuvaa on koukut.

Facelift soi melko arvattavasti, maustaen ulosantiaan usein tympeällä hevikitaroinnilla. Ikävää, koska esim. Piña Coladan keskellä kuultavat helisevät, uuden aallon kitarat luonnistuvat nelikolta paljon paremmin. Idearikkaan biisimateriaalin viimeistelyssä sekä vokalisoinnin saralla riittää kyllä työtä, mutta ei hyväntuulinen rock ihan väärinkään ole. Faceliftillä voi olla aineksia löytää riffihevin ja kitarapopin lehtolapsi.

Jani Ekblom

H.A.P.A.N.: Eräpäivä (EP)
Papulevyt

Raisiolainen H.A.P.A.N. on nimensä mukainen ainakin siinä, ettei kyse ole mistään nuorten yhtyeestä. Myös asenteesta on löydettävissä pientä happamuutta, mutta niin kai pidempään punkia soittaneilla kuuluukin. Eräpäivä-demon viisi biisiä tarjoavat kuitenkin ilahduttavaa vaihtelua.

Kokenut ja varmaotteinen jäsenistö on tarttunut soittimiin, joita ei yleensä soita. Ehkä siksi nimibiisi on kujeilevan tunnelmallinen, enemmän 80-luvun kotimaisia rock-outoilijoita kuin punkia muistuttava helmi. Täällä on valmistakin kumartaa enemmän post punkin ja uuden aallon puoleen. Suoraviivaisempaa punkrockiakin kuullaan: se on perinnehenkistä ja toimivaa.

Jani Ekblom

Jukka Ruostila & Kaaoksen Ystävät

Tamperelainen Jukka Ruostila & Kaaoksen Ystävät tahkoaa jykevää suomenkielistä rockia, jossa maistuu mm. 90-lukuisen grungen tummasävyiset säröt. Yhtyeen nokkahahmo Jukka Ruostila taivuttaa suomea paikoittain melko ismoalankomaisesti, niinpä saatteestakin löytyvä luonnehdinta "Ismo Alanko meets Alice In Chains" pitää ainakin jollain tasolla kutinsa. Mutta millaista biisimateriaalia yhtye on kaavastaan tälle neljän biisin näytteelle luonut?

Ei huonoa, voi sanoa. Monessa kohtaa grungen ohella heviin vertautuvasta soitosta nousee esiin mm. avausraita Eteisen asteittainen kasvatus kohti jykevästi kaartavaa kertoa. Ruostilan ismoalanko-sukulaisuus kuuluu eniten rauhallisempien osien väreessä. Vaikka raskaampi rock ei osu ihan omaan makuun, niin kyllä Kaaoksen ystävät onnistuu biisikynällään saamaan meikäläisenkin leuan nyökkäilemään hyväksyvästi. Mikä lienee merkki sitäkin lupaavammasta tulokkaasta... Jos kuolisin tänään lähenee hevimpää poljentoa, mutta vakuuttaa komeasti kaartavalla kertsillään. Kaikuisalla näppäilyllä alkuun maalaava ja rauhallisemmin junnaten aloittava Sillanpolttaja lämmittää biisinelikosta vähiten, vaikka kasvaakin hienosti ja kaartaa kertsillään edellisten tapaan vahvasti. Päätösraita Punainen aurinko nousee silti plätyn avainsävellykseksi murean särönsä tahdittamalla vaaniskelullaan ja takavasemmalta iskevällä kerrollaan. Oikein mielenkiintoinen tulokas raskaamman suomenkielisen rockin pelikentille.

Ilkka Valpasvuo

Kajastus: Missä olet Sarah Perry

Vuonna 2008 perustettu Kajastus näyttää sitten viime kerran vaihtaneen laulajaa, pudottaneen viulun pois soitinarsenaalistaan mutta kasvattaneen jäsentensä lukumäärää yhdellä. Suomenkielistä pop-musiikkia esitetään edelleen, (elektro)akustisesti ja pienellä, hennolla otteella. Pahvikantisen kolmibiisisen avauskappale Mustahattuinen mies esittelee pelimerkit: pehmeästi bossaileva poljento, Sari Tuomisen laulu ja kaiken yllä hehkuva kepeys. Tai no, tällä kappaleella Kajastus kuulostaa jotenkin kireältä. Lähikauppadraama Yllättävän lähellä toimii mukavammin, joskin "sulla on aina pizzaperjantai" -tyyliset rivit hiertävät. Pehmeä laulutyyli miellyttää. Kolmas kappale Missä olet nyt Sarah Perry on paketin tummasävyisin ja selvästi paras. Kertosäkeen melodia toimii kuin tauti (takuuvarma korvamato!), tosin sen sanoitusta olisi voinut sovittaa soljuvammaksi. Näiden näytteiden perusteella Kajastus sujahtaa vaivatta lokeroon "ihan kiva", missä on hyvät ja huonot puolensa. Pientä viilausta siis, ja lisää killerimelodioita.

Tuomas Tiainen

Koodi: Laulu puista, kuolemasta ja pohjantähden pojasta

Miia Liukkosen Koodi on siirtynyt toivomukseni mukaan kohti juurevampaa suuntaa, haikea akustisuus toimii entistä paremmin melankolisen kaartelun linjana. Five Minutes For Myselfista tuttu neitonen iski soolouran ensimmäisen naulan ainakin desibeli.netin arvioissa vasta kuluvan vuoden alussa, nyt astellaan askel pidemmälle. Tuotannosta ja sovituksesta vastannut Lasse Turunen on saanut karistettua turhan muovisuuden kaavasta pois, mikä antaa kappaleiden rauhanomaiselle mollikaarelle paremmin tukea ja tilaa.

Kolmen kappaleen näytteen aloittaa näppäillen kuulas Pohjantähden poika, jossa Miian äänen kantavuutta käytetään mukavan pienesti. Toiminnassa on kosolti klassisen musiikin piirteitä, puhumattakaan haaveellisesta folkpopista. Elektromausteet ovat poissa, tilalla on milloin selloa, milloin lap steeliä. Biisi on harmoninen, hyvin tasapainoinen ja sen kuulaasti kaartavassa mollissa osataan hienosti rakentaa kuviota pienillä sivelyillä. Lähes huohottaen sykkivä Laulu puista kääntää Miian laulun aina pieneen falsettiin ja kasvaa mukavan menevään mutta pehmeään melankoliapoppiin. Akustisuudesta ja juurevuudesta huolimatta suurin riski taitaa olla kääntyä turhan kylmäksi, mikä avausraidassa hiukan häiritsee mutta jota kakkosraidan syke paikkaa hyvin. Ja sävellyksenäkin helpommin pureskeltavaa kauraa - Pohjantähdestä voisi saada toki kasvattamalla melkoisen Teoksen. Mutta samalla herkkyyttä ei pitäisi menettää...

Päätösraita Laulu kuolemasta ei loppujen lopuksi ole niin tumma ja synkeä kuin nimestä voisi päätellä. Näppäilevästi pienessä sävellyksessä on jopa levykokonaisuuden helein ote, toki unohtamatta sitä mollia. Hienosti vaivihkaa kasvatettu kerto haaveilee komeasti. Kaiken kaikkiaan Koodi menee soolollaan jälleen eteenpäin ja alkaa pikkuhiljaa löytää äänelleen ja lauluilleen sopivaa kaavaa.

Ilkka Valpasvuo

Modern Day Citizen: Dive

Toisella demollaan Desibeliä lähestynyt turkulainen Modern Day Citizen kuvailee musiikkiaan "metallivaikutteiseksi alternativerockiksi" mutta muistuttaa samaan hengenvetoon lokeroinnin hankaluudesta. Näihin korviin ehdotus kuulostaa kyllä täysin pätevältä. Dive-pienlevy on neljän kappaleen rautaisannos nimenomaan tuota alternativerockia, metallivaikuttein. Tai toisin päin: se on liian metallia alternativeksi ja liian alternativea metalliksi. Joka tapauksessa MDC osaa asiansa, mistä todisteena viime demon saama radiosoitto ja valinta Yle-X:n X-ryhmän Vuoden kellaribändiksi. "Kellaribändi" ei tosin tule Diven perusteella ensin mieleen, sen verran muodollisesti pätevältä MDC kuulostaa. Bändi pelaa hyvin yhteen, soundit ovat selkeät ja sävellys- ja sovitustaitoakin löytyy. Kolikon kääntöpuolella on sitten se vanha tuttu - liiallinen puleeraaminen ja ässäkappaleiden puute. Kun perusasiat, ja enemmänkin, ovat kunnossa, on syytä vaatia myös sisällöltä paljon. Ainakaan tällä näytteellä MDC ei vielä täysin vakuuta, sillä yhtyettä on yksinkertaisesti vaikea erottaa kaltaisistaan.

Tuomas Tiainen

Niillas Holmberg & Roope Mäenpää: Muhto Don / Did We
Tuupa

Pohjois-saamenkielistä folkmusiikkia esittävän Niillas Holmberg & Roope Mäenpää -kaksikon sävelmistä vastaava Holmberg on kotoisin Utsjoelta. Esimerkiksi sellon ja pianon hallitseva Mäenpää taas ponnistaa Tampereelta. Suomalaisittain lähtökohta onkin mieltä kutkuttavan laaja, eikä duon äänitaidekaan yksiselitteisesti asetu lappalaisen mystiikan tai folkin alueille. Loppukesästä ilmestyvää debyyttipitkäsoittoa pohjustava single esittelee tummasävyisesti soivan ja tunteikkaan, mutta myös huoliteltuun ammattitaitoonsa hiukan liikaa nojailevan orkesterin.

Muhto Don kiinnittää kuulijan ensisijaisen huomion rikkaaseen sovitusmaailmaan, jossa kaunis huuliharppu raivaa tilaa sellon ja pianon turvin hoidetulle kasvattelulle. Jylhyys hipoo Richard Hawleyn sfäärejä, mutta aivan raamiensa kokoiseksi sävelmä ei onnistu kasvamaan. Holmbergin kypsyyttä huokuva laulanta pääsee paremmin oikeuksiinsa b-puolessa Did We, joka J. Karjalaisen Hän-mielenyhtymistä huolimatta on ansiokkaampi kappalekokonaisuus. Silti Holmbergin ja Mäenpään maistiainen jättää jälkeensä varovaisen ja pakahduttavaa tunnetta enintään hipovan vaikutelman. Toivon mukaan kokopitkälle on saatu mahdutettua enemmän uskallusta.

Antti Hurskainen

Siperian Eastwood

Ei ole mikään ihme että Kemissä vuonna 2010 perustettu Siperian Eastwood muistuttaa vahvasti akustista punkkia riehakkaasti tahkoavaa Jaakko & Jaytä - onhan yhtyeillä samankokoinen ja -tyylinen kokoonpano ja ilmeessä on paljon akustista punk-riehakkuutta. Toki laulaja-kitaristi Teemu Sainion ja rumpali Joni Raappanan yhtye esittää asiansa suoraan suomeksi ja tarjoilee rallejaan myös kantrin ja folkin sävyillä, mutta jotenkin samanhenkisyyden vielä marinoi JJ-yhtyeen Jaakko Pimperin vieraileva taustalaulu avausraita Amorilla. Samoja yleisöjä siis tavoitellaan mutta kemiläisillä on onneksi melkoisen omanlainen näkemys ja kieltämättä hitikkäitä biisejä.

Amori aloittaa pienen alkurykimisen jälkeen eniten akustisena punkkina avautuvana fiilistelynä, jossa maistuu myös avarat rautalankasävyt. Hyväntuulinen mutta kipakka ralli koukuttaa heti alusta lähtien - herroilla on taito tehdä yksinkertaisesta tarttuvaa. Kultaiset kirjat jatkaa samalla riehakkaalla poljennolla, mullikuoron repäistessä homman liikkeelle. Rouhea tyyli soittaa nostaa eniten mielleyhtymiä JaakkoJayhin, konstailemattomuus ja tahallinen sinnepäin -rämpyttely palvelee hyvin sävellyksellistä koukkua, jossa kertsit nousevat esiin. Tyrskynpolkijan bouzouki nostaa mieleen jopa Flogging Mollyn kaltaisen irkkumausteisen punkin. Biisin raukeampi tunnelma taas kääntää suupielet entisestään ylöspäin - Siperian Eastwoodin rentous on harvinaisen viehättävää.

Vieläkin rauhallisempi Mörkö tai menninkäinen todistaa ettei yhtyeen edes tarvitse remuta ollakseen hitikäs. Eli biiseissä on hyvin imua ihan kantrislovari-tasollakin. Huuliharppuilu kuoruttaa kakun. Ratsasta mun aurinkoon palauttaa riehakkuuden, mutta pitää kiinni kepeistä irkkumausteista. Lapsi tuulien rauhoittaa duurissa soivan huuliharpun keventämällä melankolialla - silti ilman sen suurempaa huolen häivää. Jalka vispaa suurimman osan levystä holtittomasti mukana ja ehdottomasti tahtoo kokea tämän bändin livenä!

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 5573