Amphi Festival 2011 - sunnuntai
17.07.2011
Köln / Saksa
Auringonpaisteinen toinen festivaalipäivä hemmotteli Amphin yleisöä lyhyen sade-episodin jälkeen. Estradilla nähtiin mm. legendaarinen EBM-akti, vanhan koulukunnan goottirock-yhtye, sekä kovaan suosioon saksankielisessä Euroopassa noussut ruotsalaisorkesteri.
Toinen festivaalipäivä aukeni sään puolesta synkissä merkeissä ja ennen puoltapäivää taivaan suuri hana aukeni täysin. Sateen jälkeen koitti kuitenkin auringon vuoro, joka teki loppupäivästä ikimuistoisen kokemuksen, mutta juuri keskipäivän jälkeen esiintyneistä bändeistä Shes All That ja Funkhausgruppe jäivät ikävä kyllä nyt näkemättä monsuunimaisten olosuhteiden takia.
Viisitoistavuotista matkaansa juhliva saksalainen Diorama julkaisi viime vuonna seitsemännen pitkäsoittonsa, Cubedin, joka jatkoi bändin johdonmukaista rataa synapopin avaruusmaisissa tunnelmissa. Vokalisti Torben Wendtin kafkamaiset lyriikat tahtovat kääntyä usein tutkimaan kertojansa sielunmaisemia, ja yhdessä vähäeleisten kappalerakenteiden kanssa ne muodostivat jälleen lähes hypnoottisen kokonaisuuden.
Viime vuonna yhtyeen esiintyminen jäi sadepilvien ja aikataulun päällekäisyyksien takia aavistuksen paitsioon, mutta toinen kerta toden sanoi myös nyt. Intiimimpi sisätila toimi selkeästi Dioraman eduksi, ja etenkin vokalisti Wendt näytti olevan edtradilla suorastaan liekeissä, eikä lava tahtonut edes riittää vinhasti liikkuvalle laulajalle. Vähäeleinen ja nopeatempoinen elektro saivat mukavasti tukea oikeasta rumpalista, sekä sähkökitarasta, joiden avulla bändi sijoittui elektron ja perinteisen rockin väliin jäävälle ei-kenenkään-maalle. Yhtyeen soundillisissa ratkaisuissa ja soitossa oli havaittavissa selkeitä kaikuja 90-luvun puolivälin Depeche Moden suunnalta, mutta vaikutteet oli sulautettu ja valjastettu oman soundin palvelukseen, minkä ansiosta paketti toimi kappaleesta toiseen moitteetta.
Oman lisänsä esitykseen toi tarkkaan harkittu lavarekvisiitta, jossa toistettiin uusimman albumin kuutioteemaa. Rumpali Marquess ja koneavustaja Felix Marc oltiin sijoitettu omiin kuutiokehikkoihinsa, ja samansuuntainen kuutio oli heijastettu myös mustavalkoisena taustakankaalle. Idea oli sinällään yksinkertainen mutta erittäin toimiva, kuten ne suorimmat ideat yleensäkin ovat.
Dioraman pistettyä pillit pussiin piipahdin nopeasti katsomassa mitä ulkopuoliseen maailmaan kuuluu. Auringonpaisteinen päivä uhkasi jo rikkoa hellerajan, joten Dreadful Shadows sai jäädä rokkailemaan pääestradille, kun allekirjoittanut suoritti täyskäännöksen ja sukelsi takaisin jykevän Staatenhausin suojiin.
Hallin puolella toinen festivaalipäivä sai kummasti vauhtia, kun aloittelijoista siirryttiin kokeneiden goottirokkareiden pariin. Alankomaalainen Clan of Xymox on vuodesta toiseen kulkenut valitsemallaan kurssilla vakaasti eteenpäin, Ronny Mooringsin pitäessä tiukasti ruoria käsissään. Keväällä julkaistu uusin pitkäsoitto Darkest Hour jatkaa tutuilla vesillä, mutta syystä tai toisesta setin pääosan varasti parin vuoden takainen In Love We Trust kiekko, jolta kuultiin yllättävän monta siivua.
Pitkän ja utuisen intron perään kajahti em. kiekon nimibiisi In Love We Trust, joka veti paikan päälle goottirokkareita ainakin kolmessa sukupolvessa. Kokeneelle orkesterille olisi suonut kolmea varttia muhkeamman lohkon soittoajasta, mutta niillä mentiin mitä saatiin ja klaanilaiset antoivat takuulla rahoille vastinetta. Poikkeuksellisesti yhtye esiintyi nyt kolmijäsenisenä, Mooringsin vastatessa kitarasta ja laulusta, ja Mario Usain soittaessa kitaraa ja bassoa aina kulloisenkin biisin mukaan. Konehuonetta piti puolestaan yllä Yvonne de Ray, mutta yhtyeen vakiobasisti Mojca Zugna loisti poissaolollaan, eikä hänen puuttumistaan kommentoitu muun bändin toimesta millään tavoin.
Xymoxin käynnistäessä keikkansa savukoneen hoitaja pimahti nähtävästi totaalisesti, joten suoran näkökontaktin luominen sankan savupilven keskellä soittavaan yhtyeeseen oli paikoin haastavaa, kun koko estradi muistutti sumuisinta mahdollista Lontoota. Äänten ja valojen puolesta esitys sujui kuitenkin juuri niin kuin pitikin, ja kumpaakin osastoa taisi vielä avittaa hernerokkamaiset olosuhteet.
Moorings ei juuri välispiikkejä viskellyt ja kappaleet muodostivatkin lähes katkeamattoman ketjun, jonka lujimmaksi lenkiksi osoittautui tällä kertaa parin vuoden takainen sinkkubiisi Emily. Erityismaininnan ansaitsee myös uusimman albumin jytisevä Delete, joka osoittautui nimensä kokoiseksi teokseksi. Kolme varttia kului näin kuin huomaamatta, mutta ikävä kyllä kovinkaan aplodimyrsky ei saanut kellon viisareita taipumaan, joten bändi joutui vetäytymään lauteilta keikan saavutettua juuri sinisen hetkensä.
Maisemaa oli kuitenkin turha vaihtaa, sillä lyhyen roudaustauon päätteeksi estradin otti seuraavan vajaan tunnin ajaksi haltuunsa brittiläinen In the Nursery, joka niin ikään on kulkenut pitkän ja vaiherikkaan matkan musiikin ihmemaassa. Kaksoisveljet Klive ja Nigel Humberstone ovat luoneet kolmessakymmenessä vuodessa yhtyeestään käsitteen, joka on muovannut uusklassista elektronista musiikkia kiistattomalla tavallaan. Lisäksi kaksoset ovat kunnostautuneet useaan otteeseen mm. elokuvamusiikin teossa, eikä mikään projekti tunnu olevan liian vaikea näille veljeksille.
Vahvistuksina Humberstoneilla oli tällä kertaa vokalisti Dolores Marguerite C., joka laulamisen lisäksi vastasi joissain kappaleissa eri rumpujen sekä koskettimien soitosta, sekä rumpali David Electrik, joka saikin takoa patteriaan koko keikan ajan. Näillä voimin ITN loi jälleen joukon maagisia hetkiä, jotka saivat kylmät väreet laukkaamaan pitkin selkää.
Kaksosten luoma uus-klassinen musiikki, jonka yhteydessä käytetään usein myös termiä “martial electronica”, on erittäin lyömäsoitinvetoista sekä massivista. Sanaa massiivinen ei tule kuitenkaan sotkea tässä yhteydessä pompöösin kanssa, sillä siinä missä moni varttihanszimmer osaa vain täyttää äänimaiseman, luovat Humberstonen kaksoset samoista palasista unohtumattomia kappaleita.
Esimerkiksi Sense albumin upea nimibiisi, sekä samaisen kiekon avausraita Blue Religion ovat yhtä suurta rummutusta, mutta siitä huolimatta kappaleiden teemat ja koukut toimivat, sillä kumpikin sävellys pohjaa erinomaiseen ideaan, eikä pelkästään massiiviseen ääniseinämään.
Keikka kulki tutuilla raiteilla, eikä yhtyeen uudelta Blind Sound pitkäsoitolta taidettu kuulla ainuttakaan raitaa. Sen sijaan kuuntelemaan keskittyneelle yleisölle esitettiin vanha new wave siivu Mystery, sekä eteerisempi Blueprint. Tuttu numero oli myös lopussa kuultu L´Esprit, jossa Klive tuli rumpupatterinsa takaa lyömään valtaisia peltejä toisiaan vasten, ja joka keräsi jälleen raikuvat aplodit. Kaksosilla on mittarissa jo viisi vuosikymmentä, mutta ikä on tässäkin kohdin jälleen suhteellinen käsite, sillä Humberstonen herrojen vauhti ei ole ainakaan hidastumaan päin.
In the Nurseryn poistuttua estradilta koitti festivaalin suurimman pettymyksen aika, kun Das Ich aloitti osuutensa. Pian näet kävi selväksi, että saksalaisorkesterista oli saapunut paikalla vain puolet. Kosketinsoittaja Bruno Kramm kapusi kyllä lauteille, mutta vokalisti Stefan Ackermann oli syystä tai toisesta estynyt. Vakavasti vajaa yhtye esitti näin biisinsä auttavien vokalistien avulla, mutta fiilis tilanteesta oli vastaava kuin jos olisi syönyt juustohampurilaista josta puuttuu niin juusto kuin pihvi.
Kiitos mutta ei kiitos, Ackermannin lavapresenssiä ei voi mielestäni korvata kellään tai millään, joten parempi vain unohtaa koko säälittävä episodi.
Nitzer Ebb on niitä orkestereita, joilla riittää historiaa vaikka muille jakaa. Yhtye raivosi listoilla sekä lavoilla 80- ja 90-luvuilla, kunnes työt taukosivat vuoden 1995 Big Hit kiekon jälkimainingeissa. Bändi ei kuitenkaan koskaan virallisesti hajonnut ja viidentoista vuoden kuivan kauden levytyksissä päättänyt Industrial Complex toi britit takaisin valokeiloihin vuonna 2010.
Vanhat EBM-ketut Bon Harris ja Douglas McCarthy, sekä bändin viimeisimmän uudelleenkokoontumisen myötä kokoonpanoon virallisesti kiinnitetty John Payne, olivat selkeästi päivän pääesiintyjä monelle festivaalivieraalle. Ilta-auringon paistaessa päälavalle McCarthy ja Harris ravasivat ensimmäisen kappaleen ajan pitkin estradia, eikä väkeä olisi tämän jälkeen saanut lämpimämmäksi edes kuumilla hiilillä. Kiivaan avauksen jälkeen Harris asettui kone/perkussio postinsa luokse, jolloin lavan totaalinen käyttö jäi McCarthyn vastuulle. Tyylikkääseen pukuun ja peililaseihin sonnustautunut vokalisti piti myös vauhdin yllä, ja herramme taisi tallata lavan jokaisen neliösentin vähintäänkin muutamaan otteeseen seuraavan reilun tunnin aikana.
Viimevuotisen Industrial Complexin terävimmät raidat soivat luonnollisesti vanhojen siivujen seassa, ja niistä etenkin Down On Your Knees, sekä vastustamattoman vetävä Payroll keräsivät runsaasti kiitosta, mutta eniten väki odotti tietysti niitä vanhoja numeroita. Vuoden 1990 sinkut Lightning Man ja Fun to Be Had saivat jo melkoisen vastaanoton, mutta suurimmat suosionosoitukset nappasi itselleen vuoden 1987 hitti Join in the Chant, joka avasi aikoinaan jopa Pohjois-Amerikan markkinat briteille muutaman vuoden ajaksi.
Nitzer Ebb ei ehkä kerännyt festivaalin runsainta yleisöä lavan edustalle, mutta kunnioitettavan kokoinen joukko oli yksi äänekkäimmistä, ja ehdottomasti ahkerimmin tanssiva. Brittien invaasio onnistui näin Reinin rannalle ja moni pitkän linjan Nitzer Ebb -fani saattoi lähteä päivän päätyttyä kohti kotia näkemäänsä tyytyväisenä.
Ensimmäisenä festivaalipäivänä teknisten murheiden musta ritari oli koltellut kaltoin In Strict Confidencea. Sunnuntaina epäonnen sankarin viittaa soviteltiin puolestaan italialaisen Kirlian Cameran harteille. Kaikki alkoi italialaisten kannalta hyvin, mutta pian äänikanavista alkoi kuulua sinne kuulumatonta rätinää. Aluksi häiriöäänet olivat satunnaisia, mutta ne pahenivat pian siihen pisteeseen saakka, että yleisö alkoi viheltelemään onnettomien soundien suututtamana. Yhtye ei kuitenkaan lopettanut soittoaan, vaan jatkoi murheiden läpi puskemista, minkä johdosta ilma oli pian täynnä kuuntelukelvotonta särinäpuuroa.
Viimein vian syy nähtävästi löydettiin, mutta tästä eteenpäin äänenpaine kasvoi niin valtaisaksi, etteivät soundit enää kestäneet sitä. Näin yhdenlainen särinä vaihtui toisenlaiseen, eikä keikka ollut aiempaa nautittavampi. Syvä kumarrus Angelo Bergaminin ja Elina Fossin suuntaan härkäpäisestä tahdosta, mutta uskallanpa väittää, että Fossin oman yhtyeen, SPECTRA*parisin, kappaleet ovat huomattavasti tarttuvampia. Särinällä tai ilman. Allekirjoittanut poistuikin paikalta ennenaikaisesti korvat humisten.
Onneksi viimeinen kokemus hallista ei jäänyt negatiiviseksi, sillä juhlat sai kunnian päättää ruotsalainen Covenant, joka vuorostaan oli viilannut soundinsa lähestulkoon täydellisiksi.
Helsingborgin lahja future- ja syna-popin maailmalle olikin vetänyt hallin ääriään myöten täyteen, joten järjestäjät olivat selvästi valinneet oikean ryhmän tähän vaativaan työhön. Trio julkaisi viimein tammikuussa pitkään odotetun Modern Ruin pitkäsoittonsa, jonka tiimoilta ruotsalaiset tulevat kiertämään ainakin koko kuluvan vuoden siellä ja täällä. Pääpainopiste tulee kuitenkin olemaan varmasti saksankielisessä Euroopassa, jossa bändin myyntiluvut ovat selvästi parhaimmat. Kuten odottaa sopi, lievästi myöhässä startannut keikka oli alusta saakka yhtä Covenantin juhlaa, sillä yleisö söi ryhmän kädestä jo intron käynnistyessä.
Aina tyylikäs Eskil Simonsson muisti kiittää ja ylistää kuulijakuntaa useaan otteeseen, mikä sai aikaan vain entistä raivoisampien aplodien meren. Vanhat ässät kuten Bullet ja Stand Alone upposivat tuttuun tapaan, eivätkä uudetkaan kappaleet kuulostaneet lainkaan hullummilta. Viimeisin sinkkubiisi Lightbringer, jolla bändi tekee yhteistyötä maanmiestensä Necro Facilityn kanssa, otettiin myös ilolla vastaan, eikä siivu tainnut olla läheskään ainoa uusi näyte.
Näin korkealentoisissa tunnelmissa päättyi seitsemäs Amphi Festival, joka oli tarjonnut monia unohtumattomia kokemuksia. Sää koetteli etenkin ensimmäisenä päivänä muutamien vieraiden hermoja, mutta yleisesti ottaen kaikki sujui jälleen mallikkaasti – aivan kuten Kölnin Tanzbrunnerilla on ollut tapanakin.
Täältä löytyy festivaalin lauantai.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
