Pori Jazz 2011 - sunnuntai
17.07.2011
Kirjurinluoto / Pori
Sunnuntaina Kirjurinluodolla oli lepopäivän tunnelmaa, vaan ei easy listeningiä. Vuoden taiteilija, monipuolisen kolistelevaa afro-beatia, hämmentävä levynjulkaisu ja hard listening experience.
Jos nihilismikohtaus iskee, kannattaa suunnata Kirjurinluodolle Pori Jazz -sunnuntaina. Tuon lepopäivän tunnelma kannattaa kokea itse kunkin kerran. Se on Pori Jazzien krapulapäivä. Lauantain suurkonsertti takana, jäljellä tietynlainen haikeus, mutta kuitenkin lämminhenkinen piknik-mentaliteetti. Sanakirjojen ja wikipedioiden ”Leppoisa” -hakusanan kohdalla tulisi olla valokuva sunnuntaisesta Kirjurinluoto Arenasta Jazzien viimeisenä päivänä. Ja juuri sopivan vähän porukkaa paikalla, tänään normaalikirjurijazzsunnuntaitakin vähempi. Ensin satoi kaatamalla, sitten selkeni. Asioilla on tapana jne.
Ei homma silti easy listeningiksi vajonnut, sillä tarjonta oli suurimmilta osin tiukkaa jazzia. Oikeastaan ihmisten tulisi olla tarkempia niiden ”Porijazzis ei o enää jazzia!” -valitustensa kanssa. Kyllä sitä on. Tämän päivän aloitti Pori Jazzin vuoden taiteilijaksi valittu Olli Hirvonen kvartettinsa keralla. Runkona olivat Hirvosen taiturimainen kitara sekä Panu Savolaisen niin ikään [tähän tulee jokin ”taiturimaisen” synonyymi] vibekset. 16-osapohjainen laatutilu hakenee vielä lopullista muotoaan, mutta jo nyt vältetään kaikenmoiset ”perusjazzin” mielikuvat. Älkää muuten koskaan käyttäkö termiä ”perusjazz”: ei sellaista ole olemassakaan. Eivät edes All of Me ja Autumn Leaves ole perusjazzia, mit' mieltä olen.
Sen verran vinkkiä Hirvoselle, että kannattaa koettaa päästä ulos hektisestä tietokonenörtinkuuloisuudesta ja rauhoittaa spiikkejä. Yksi hyvä nyrkkisääntö on myös se, että omia piisejä spiikatessa kannattaa niiden nimet y l i a r t i k u l o i d a sen sijaan, että nielee sanoista puolet omia kengänkärkiään katsellen. Tämä pätee kaikkiin, jotka esittävät omaa ohjelmistoansa.
Suhtaudun Afrikka-peräisyyteen, afrobeatismiin ja sen yliafroiluun varauksella, koska itselleni tuo suuri ja mahtava ”afro-beat” esittäytyy tylsänä congien tumputtamisena, johon perustuvat piisit kestävät aina vähintään 20 minuuttia tai sen verran, kunnes tyttö saadaan ympärileikattua. Mutta onneksi Randy Weston's African Rhythms Trio, jolle nyrpistin em. syystä ennakkoluuloisesti nenääni, osoittautui kokoonpanoksi, jossa kolisteltiin hyvällä, perehtyneellä, monipuolisella tavalla! Trion instrumentaatio oli periaatteessa piano, perkussiot ja basso, mutta käytännössä se oli perkussiot, perkussiot ja perkussiot. Steinway-parkaa (se soitin) rangottiin niin, että tulos kuulosti happopäiseltä Hillel Tokazierilta. Sen verran ryöpsähtelevästi myös Alex Blake rakasteli kontrabassonsa kanssa, että nyt kyllä kärsivät itse perkkaparat tappion kotikentällään. Peräänantamattoman kulmikas heimomeininki takasi myös sen, että jos joku oikeasti oli tullut Kirjuriin viettämään darrapäivää, niin mahtoi tulla aikamoinen dagen after eight in Mogadishu! Tämä trio oli hieno osoitus siitä, että kaikkia soittimia voi ilmeisesti soittaa millä otteella tahansa toimivasti, kunhan vain jaksaa olla kiinnostuneessa stand-by tilassa kautta koko muusikon uransa.
Tietenkään Westonin haastavan paketin osasten koot eivät ollut aivan täysosuma tällaiselle kolmen minuutin ideaalikeston nimiin vannovalle rajoittuneelle länsipåskiaiselle, mutta arvostin silti, ehkä alitajuisesti myös siksi!
Kerkko Koskinen oli saanut riveihinsä lassyt, eskolat, dunkelit sun muut jazzkismetit, jotka kaivetaan kaapista aina kun halutaan hyvää. Lyhyenläntä levynjulkaisukonsertti -setti cembalo-perversioilla maustettuna oli kuitenkin hämmentävä kokemus vaihtelevuudestaan, paikalleenjämähtämättömyydestään ja mielenkiintoisista sointumassoistaan huolimatta. Setti täytti festivaalin bigband-kiintiön toki persoonallisella tavalla, mutta koukuttomuus ja henkinen sidonnaisuus ”elokuva-mielikuviin” hätkähdytti. Jos musiikkia pitää kuunnella niin, että ajattelee samalla jotain elokuvaa, ei se oikein toimi. En valitettavasti kuullut soitossa yhtään syytä, miksi pitäisi ostaa tuo tuore Trains & Letters -levy. Puolen tunnin jälkeen olin vain ihan äimänä, että mitä hittoa oikein tapahtui?
En minä mitään paluuta Ultra Bran kuvioihin tai sävelellisiin assosiaatioihin tietenkään peräänkuuluta. Uskon vakaasti, että Koskisen jokin tuleva napakymppi-innovaatio räjäyttää pankin. Jokin sopiva sekoitus hallittua naivismia, yksinkertaisuutta, erikoisuuksia ja musiikillisia gageja. Tämänkertainen viritelmä tuntui olevan kovin rajatulle yleisölle. Had a score, didn't score. Perkussionisti Antti Lehtisen sarkasmisammakoita sisältävät spiikit olivat kuin koko projekti pienoiskoossa. Toki hykertelin tuolle ”Näyttelijät ovat ihmissaastaa, jota ei haluta tänne lavalle muusikoita häiritsemään” -jutulle, mutta monelta meni varmasti ohi.
Charles Lloyd New Quartet päätti tämänvuotiset jazzit 85-minuuttiseen hard listening experienceen, joka seilaili ammattitaitoisin ottein adhd:n ja silkin välillä. Ilmeisesti lähinnä intiimeissä klubeissa keikkaillut porukka rajoitti periaatteessa ihan ymmärrettävästi festivaaliyleisön etummaisten rivien ihmisten valokuvaamista ja jopa matkapuhelinkäyttöä: itse katsoin parhaaksi myös Bajamajassa jättää pötkön kesken ns. oravaksi, jotteivät Herrat Soittajat vain olisi häiriintyneet. Kvartettia oli saapunut kuuntelemaan kunnioitettavan suuri määrä eksperttejä, jotka palkitsivat artistit valtaisin aplodein. Ja mikä ettei. Lloydin poppoo oli todella sopiva sunnuntaiesiintyjä siinäkin mielessä, että halutessaan sen ohjelmistoa voi analysoida monimutkaisestikin, mutta siihen voi myös heittäytyä, antaa kvaliteettijazzillisen äänimaiseman viedä, samalla kun makaa viheriöllä ja katsoo pilviä.
Kun tuijottaa pilvien generoitumista ja antaa tuulen vihmoa kasvoilla jazzin soidessa, sitä herkistyy tunnustamaan, että kyllä tämän planeetan tarjoama menu voi olla myös jumalattoman herkullinen.
Reissuni ainoat takaiskut ovat laskettavissa kahden jalan polvilla. Paloivat.
Vanhemmat! Kun aurinkovoitelette Kirjurinluodolla shortsheihin puettuja lapsianne, muistakaa rasvata myös polvet, sillä jos ette, niin pojasta polvi palanee, ja tytöstä ja!
Matkaseuraakin sain paluumatkalle. Pakattuani tavarat ja juuri sulkiessani auton takaluukun sinne lehahti ampiainen. Avasin luukun uudelleen ja koetin maanitella ötökkää ulos, muttei näkynyt. Oli varmaan piiloutunut, ei halunnut ulos, päkki. Turha sen mieltä oli enää muuttaa.
Porilainen ampiainen.
Tästä takaisin lauantain tunnelmiin.
Tästä perjantain tunnelmiin.
Tästä torstain.
Teksti: Janne Kuusinen
Kuvat: Pori Jazzin kuvapankki
