Pienet

Pienet - Lokakuu 2011

07.10.2011

Cause of Death: Hypothermia

Cause Of Death kertoo ottavansa musiikkiinsa vaikutteita death-, thrash- ja black metalista. Bändi on perustettu vuonna 2007 ja aiemmin on julkaistu demot Blunt Force Trauma ja Exsanguination. Yhtye on myös ehtinyt jo käydä läpi miehistönvaihdoksia ja etsii kertomansa mukaan parhaillaankin uusia muusikoita täydentämään kokoonpanonsa.

Todetaan jo tässä vaiheessa, että demo osoittautuu huomattavasti paremmaksi kuin alku antaa olettaa: The Excrement that is Humanity -avauksen kirkaisut ja rääkäisyt ovat yksinkertaisesti karmaisevaa kuunneltavaa. Onneksi pääasiallinen, matalampi vokaalianti on huomattavasti tasokkaampaa. Jonkinlaista korkeampaa laulantaa kuullaan hetkittäin myös demon neljännessä ja samalla viimeisessä biisissä, mutta tämä osasto ei vain toimi.

Itse biiseissä on sävellyksinä hyvinkin ideaa ja hieman suttuisia, luonnollisen demomaisia soundeja lukuun ottamatta musiikillinen paketti on yllättävän hyvin kasassa. Silti, hyvienkin demojen kohdalla tullaan useimmiten siihen, että tällaisen musiikin saralla on Suomessa yksinkertaisesti ylitarjontaa: Pitäisi oikeasti jotenkin erottua, ja pitäisi olla sitä jotain omaa, ja kuitenkin tämä on nykypäivänä helpommin sanottu kuin tehty. Tässä mielessä myös Cause of Death on tietyllä tavalla väliinputoaja. Homma periaatteessa toimii, mutta kun samantyylisiä bändejä on vaikka kuinka ja paljon.

Pieni ylimääräinen plussa siitä, että kansilehtiseen on sikäli panostettu, että mukana ovat muun muassa lyriikat ja kansitaide on kaikin puolin asiallista.

Marja Matikainen

Chaos For All: Demo 2011

Vasta vuosi sitten perustettu suomalais-italialainen Chaos For All huokuu halua suureen maailmaan. Ensimmäisen demon tuotantoon on pontevaa kansipakkausta myöten panostettu, mutta ennen kaikkea nelikon uuden vuosituhannen tyyliin dramaattisesti säröillä tuuttaava poprock ammentaa massiivisuusunelmista. Biisikolmikon avaava Thumble sisältää etukenoisen kertosäkeensä puolesta eniten perusteita tulevaisuuden menestystoiveille kuulostaen vain hiukan aggressiivisemmalta Sunrise Avenuelta. Shotgun taas raottaa orkesterin kunnianhimoisempaa puolta liki kahden minuutin mittaisella hapuilevalla introllaan kunnes pönäkät sähkökitarat ottavat jälleen vallan. Valmiudessaan särmätön äänimaisema yhdistettynä mielikuvituksettomaan eeppisyyteen johtaa pahemman luokan rimanalitukseen Toolin ja Musen popularisoimalla uusprogahtavuuden saralla. Thumblen kaltaisten hävyttömän suoraviivaisten poptäsmäiskujen suhteen Chaos For Allilla voisi jatkossa olla enemmänkin annettavaa. Mutkat suoriksi ja nuoriso itkemään.

Antti Hurskainen

Gravity Shield: The New Dawn

Arvioijan kannalta hankalimpia tuotoksia ovat usein ne, jotka eivät ole selkeästi huonoja tai hyviä. Gravity Shieldin uusin demo osuu juuri sellaiseen välimaastoon, jossa kaikki on ihan kivaa. Melodisen metallin polkua tässä tallataan, hyvinkin perinteiseen malliin. Edellisen demon jälkeen bändissä on vaihtunut rumpali ja täysin uutena mukaan on tullut myös kosketinsoittaja. Viimeksi mainitun rooli ei kuitenkaan ainakaan The New Dawnin perusteella tunnu kovin merkittävältä – ei tässä koskettimilla luoda mitään suuria kuvioita.

Yhtyeen edellisen demon arviossa Mika Roth nosti esiin vokalistin rahkeiden riittämättömyyden, ja samaa on havaittavissa myös The New Dawnia kuunnellessa: laulajalla vaikuttaa olevan varsinkin paikoitellen vaikeuksia ja vaativammissa kohdissa ääni hieman hukkuu muun alle. Toinen seikka, mihin huomio kiinnittyy vähemmän positiivisella tavalla, on kitarasoolot. Varsinkin kahden ensimmäisen raidan soolot vähän tökkivät ja tuntuvat mielikuvituksettomilta, mutta demon päättävä nimikkobiisi antaa jo hieman paremman kuvan tiluttelupuolesta. Kokonaisuus sisältää ihan hyviä elementtejä, mutta kaipaa kuitenkin vielä hiomista kaikilla osa-alueilla. Ihan kiva ei nykypäivänä yleensä riitä kovin pitkälle.

Marja Matikainen

J. Kiesi: Kaupungista kaupunkiin
Airiston punk-levyt

J. Kiesin uusin seiska Kaupungista kaupunkiin tarjoaa neljä tämän vuoden helmikuussa nauhoitettua, akustisen kitaran, harpun ja mikropianon säestämää, vähän melankolista, mutta silti toiveikaista folk-biisiä. Pohjimmiltaan yksinkertaisissa kappaleissa nousee framille Kiesin vangitseva laulu sekä tekstiensä tavallaan jopa vähän absurdit, mutta hymynkareita koettelevat tarinat suutelosta, kerjäläisestä, helsinkiläisyydestä. Vaikea levyn neljästä biisistä on erityisiä puutteita osoittaa. Kaihoa, koskettavuutta, ymmärrystä minimalismille sekä suurehkoa tulkintaa on toki monessa folkkarissa, mutta jokin vinous J. Kiesissä tuntuu hyvin erityiseltä.

Jani Ekblom

Katujen äänet: Katujen äänet (EP)

Katujen äänet tarjoaa samannimisellä EP:llään viisi biisiä melodisen punkin, suomirockin ja uuden aallon yhdistelmää. Yhtye ei ole kömpelö, vaikka kuulostaa siltä: vähän naiivilta ja nostalgiselta, mieli täynnä askarruttavia asioita. Ja hyvältä.

EP:n kolme ensimmäistä biisiä tarjoavat melko suoren linjan 70-80-luvun vaihteen suomipunkiin. Vokalistikin kuulostaa hieman nuorelta, murteettomalta Martti Syrjältä. Jenni ja Hiki haisee diskossa hakee sen sijaan kiintopisteensä uuden aallon synkistelyn puolelta, ei kuitenkaan mitenkään ohjelmallisesti. Samalla kun yksikään biiseistä ei erityisemmin nouse esille, on todettava, ettei Katujen äänet kuulosta ollenkaan hassummalta. Jotenkin piristävän oloinen homma, tässä.

Jani Ekblom

MetalFear: Day of Despair

Yläasteikäisten rockin SM-tittelin itselleen keväällä napannut MetalFear on edennyt kolmannen demon virstanpylväälle. Tuore neljän biisin mittainen kiekko osuu keskelle thrash metalin kenttää, jossa perinteisyyttä pidetään kunniassa. Aikamatka 80-luvulle voi siis käynnistyä.

Kahden kitaran kutomat kuviot osoittavat, että soittotaitoa löytyy jo riittämiin, ja biisit edustavat genren piirissä keskitempoisia rutisteluja. Rytmiryhmän luomat pohjat kertaavat myös tuttuja kuvioita, mutta kun jälki on näin laadukasta, ei tuostakaan voi juuri rutista. Vokalistin ääni sopii ilmaisuun, mutta englannin kielen ääntämys on vielä hiukan kankeahkoa. Etenkin avausraita Day of Despair, sekä ärhäkämpää menoa edustava Repression puskevat kunnon voimalla eteenpäin osoittaen, että ryhmä on erittäin kehityskelpoinen. Nyt vain lisää keikkaa ja kokemusta, sekä uusia, entistä persoonallisempia biisejä rustaamaan.

Mika Roth

Riot Club: Omnipolicy

Yhden EP:n aiemmin polkaissut tamperelainen Riot Club pistelee kahden biisin sinkullaan mukavan melodisesti kitararockimman ilmaisun parissa. Jukka Yrjölän moniulotteinen laulutyöskentely erityisesti jää mieleen. Nelikon soitossa on menevästi energiaa mikä ei kuitenkaan tuhoa biisien melodisia vahvuuksia. Vauhdista huolimatta ei hötkyillä. Kahdesta kappaleesta avausraita Omnipolicy kiireettä kasvavine kaavoineen ja haikeine svengeineen toimii paremmin - kappaleen monipuolisuus ja hyvällä tavalla kypsä soitanto nostavat peukun ylöspäin, vaikka se viimeinen hittikoukku odottaakin vielä itseään. Expensive Words on rullaavamman "rockimpi" muttei samalla lailla myöskään erotu rockpauhun massasta. Vuoden vanhalta bändiltä joka tapauksessa melkoisen hyvin viimeisteltyä ja mietittyä rokettia.

Ilkka Valpasvuo

Swath: The Carrion King

Stone-covereita tributoineen Stenin raunioille syntynyt Swath iskee kolmibiisisellään ilmoille annoksen perinteitä kunnioittavaa thrash-paathoa. Mielikuvien syövereistä esiin kaivertuvat niin Testament, Kreator, kuin Panterakin. Toki tietyissä rytmivaihdoksissa ja harmoniaratkaisuissa se vanha kunnon Stonekin nostaa päätään. Vokaaleissa sekoitellaan niin death-korinoita, melodisempaa ilmaisua, kuin Tom Araya -paletin huutolaulantaakin. Viimeksi mainittu osoittautuukin selkeimmin yhtyeen vahvimmaksi ulosantitavaksi.

Myös aiemman tributointikohteen haasteellisuus huomioon ottaen, ei soittotaito-olettamille juuri kyseenalaistettavaa jätetä. Niinpä riffien räimiminen, kitaroinnin soolopuheenvuorot ja monipolvinen kannuttelukin sujuvat kaikkinensa pätevästi. Pieni yllätyksettömyys hommaa kuitenkin vaivaa. Kun esimerkiksi Stonen ylivoimaisuus perustui taidokkuuden lisäksi ennen kaikkea hyvien sävellysten jokaisen osa-alueen perusteltavuuteen, vaivaa useahkoa neo-thrash-yhtyettä tietty sama ongelma: taidokkuus ja tyylinmukaiset piirteet ovat kohdillaan, mutta tuo persoonallisen identiteetin luova perusteltavuus jää taka-alalle. Vähän näin on Swathinkin kohdalla, joskin hyvällä tiellä ollaan. Ehkäpä soundimaailmaa hallitsevien alempien taajuuksien ja uusio-thrashiin yleisesti pesiytyneen death-örinöinnin de facto -asetelman kyseenalaistaminen piristäisi ilmaisuakin imuvoimaisemmaksi kuin itsestään.

Rami Turtiainen

Teardown: Signs of (In)humanity

Jyväskyläläinen Teardown on kerännyt kehuja kahdella edellisellä demollaan. Bändin järjestyksessään neljäs demo, Signs of (In)humanity, sisältää kolme massiivista kappaletta – jokaisen raidan kesto sijoittuu kuuden ja seitsemän minuutin väliin. Vauhdikasta tykitystä kaipaavaa tämä meno saattaisi puuduttaa, mutta taidokkaasti tehdyn melankolisen fiilistelyn ystävät varmasti ihastuvat ikihyviksi.

Teardownin tarjoama maalailu todellakin istuu suomalaiseen sielunmaisemaan. Demon avaava Dead cry for the sun on kenties se kaikista vahvin näyte, jossa koskettimet ja kitarat luovat vaihtelevia tunnelmia. Biisin kuvaillaan edustavan "nopeatempoisempaa Teardownia", mutta ei biisiä voi oikeasti nopeatempoiseksi kutsua sitten mitenkään. Upeaa tunnelmointia joka tapauksessa. Kaksi muuta raitaa, It remains untold ja Everything ends here, pääsevät hyvin lähelle avauksen tasoa. Jo kymmenen vuoden ikään ehtinyt yhtye lyö tällä kokonaisuudella valttinsa pöytään: Kappaleet ovat vivahteikkaita eikä bändi apinoi suoraan ketään. Laulaja Katja Pieksämäen ääni on kaunis ja taipuu hienosti myös hieman rajumpaan ja aggressiivisempaan suuntaan, tästä kuullaan hyvää näytettä It remains untold -biisissä. Nainen kuulostaa itseltään ja aidolta, samoin tekee koko yhtye.

Signs of (In)humanity ei anna mitään aihetta moitteille. Yksittäistä iskusävelmää tai hittibiisiä tämäkään demo ei tarjoa, mutta todella hienosti toteutetun kokonaisuuden kyllä. Soundeja myöten kaikki on kohdallaan. Tällaisen bändin toivoisi pääsevän jo urallaan seuraavalle tasolle, pois demoasteelta.

Marja Matikainen

Twincity: Unbreakable (EP)

Twincityn EP:n kolmen biisin perusteella yhtyeen sinänsä tyylikäs ja tummasävyinen rock jää turhan synteettiseksi ja persoonattomaksi. Ilmeisen esille haluavan laulajan, tiukan rockrumpalin, sähköisesti suhisevien syntikoiden sekä tyylikkään kitaroinnin kokonaisuus tuntuu vähän epäkeskolta, ja se vie huomion biiseistä. Sovitus- ja tuotantopuolella riittää kuitenkin ideoita eikä voi kuin kiitellä Twincityn vahvaa melodiantajua. Vähän pehmeänä, kokoa painottavana tunnerockina yhtye putoaa kuitenkin keskikategoriaan. Vahvatkaan tulkinnat tai kelpo biisit eivät peitä oman äänen heppoisuutta.

Jani Ekblom

Veriveli: Routamieli

Veriveli syntyi Nivalassa vuonna 2007, minkä jälkeen alkujaan covereita esittänyt kokoonpano on pikkuhiljaa esittänyt enenevissä määrin omaa materiaaliaan. Nyt on viimein koittanut ensimmäisen demon aika ja kiekolle on ikuistunut tasan kaksi omaa rallia musiikkityylin edustaessa perinteisemmän suomenkielisen metallin ja melodisen rockin yhdistelmää.

Kahden biisin perusteella on vaikea tehdä kovinkaan pitkälle vieviä analyysejä bändin vahvuuksista ja mahdollisuuksista, mutta ainakin kumpainenkin siivu on omanlaisensa vetäisy. Avauksena kuultava Routamieli on lievästi postpunkahtava ja synkkä tarina, jossa voi kuulla varhaisen kotimaisen uuden aallon vaikutuksen. Toisena soiva Kuolemanjuhla ei ole lyriikoiltaan juuri positiivisempi tarina, mutta musiikillisesti kipale tuo pientä kasari hardrock ulottuvuutta toimintaan, vaikka biisi suhteellisen metallin luenta onkin. Yhtye uskoo kuullun kahden biisin perusteella vanhan ja uuden ennakkoluulottomaan yhdistelyyn. Nyt kun herrat saataisiin vielä isommalla budjetilla kunnon studioon, niin jälki saattaisi todella yllättää - joka tapauksessa lupaava tuttavuus.

Mika Roth

Bolt / Eye For All -split
The Hood Took Us Under

Helsinkiläiset hardcore-jyrät Bolt ja Eye For All ovat yhdistäneet voimiaan vinyylille yhteensä neljän biisin verran. Boltin metallisesti moshaava meininki aloittaa vauhdikkaasti All Will Fallilla, hidastaen kiihdyttelyistä hiukan harkitumpaan lanaukseen. Tylysti tiputteleva sanailu, tukkaa heiluttavan metallinen särötykitys ja aggressiivisesti ohi lipuvat maisemat ovat kelvollisesti tasapainossa, mutta mitään sen kummemmin räväyttävää yhtye ei kahdella biisillään tarjoile. Boltin biisien parhautta on tunne siitä, ettei raskaassakaan paahdossa tarvitse suotta hötkyillä vaan kilvoittelusta huolimatta touhussa on harkittuja rakenteita ja myös rauhallisempaa vastavuoroisuutta.

Eye For All liikkuu ainakin näillä näytteillään aika lailla samoissa maastoissa, mutta ilman sitä Boltin keskitemmon viipyilevämpää puolta "laulamisen" mennessä huomattavasti vahvemmin meuhkaamisen puolelle. Drawn In Sandissä on huomattavasti mukavammin ideaa kuin nopeassa Day In Day Out -rykäyksessä. Kitaratiluttelu tuntuisi olevan yksi EFAn ominaispiirteistä. Toimiva paribiisinen pääkaupungin skenestä.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 5058