Pienet

Pienet II -Lokakuu 2011

25.10.2011


Nightshade Apples Of Idun: While the Night is a Shade

Kolmatta albumiaan studion kätköissä valmisteleva Apples Of Idun tarjoaa kolmen biisin mittaisen väläyksen tulevasta tuoreella pikkukiekollaan. Yhtyeen industrial rock on vuosien saatossa virtaviivaistunut ja lähentynyt ns. valtavirtaa, ja sama kehitys näyttää jatkuvan myös kolmannella pitkäsoitolla.

Kolmesta kipaleesta ensinnä kuultava On And On And On And On edustaa saatteen mukaan parhaiten yhtyeen uutta linjaa. Alkuun depechemodemaisen sulavasti liikkuva ja loppumetreillään nineinchnailmaiseksi raivoksi riistäytyvä raita lupaakin paljon, sillä juuri tämän tyyppistä edistysaskelta yhtyeeltä on kaivattu. My Empire Your Asylum on puolestaan teollisessa kolkkoudessaan selkeä viittaus bändin kuuden vuoden takaiseen esikoislevyyn, vaikka synkän hallin keskellä hehkuukin nyt inhimillisempää lämpöä. Nipun tarttuvin raita The Falling Man osoittaa puolestaan, että bändin sävellyskynästä voisi irrota radiosoittokelpoisiakin raitoja, sen verran luontevasti kun pop-maailman koukut yhdistyvät bändin soundiin.

Apples Of Idun jatkaa johdonmukaista tyylinsä kehittämistä ja While the Night is a Shade on selkeä luotaus uusille alueille. Kolme erilaista kappaletta antavat kukin omanlaisiaan viestejä, joten odotukset tulevaa albumia kohtaan vain kasvavat. Toivottavasti kolmas pitkäsoitto avaisi ilmestyessään lisää ovia Keski-Euroopan puolelle, sillä näin laadukkaan indurockin soisi löytävän enemmänkin ystäviä.

Mika Roth


Artificial Heart: Broken Bones & Buried Dreams

Tuusulasta ponnistava Artificial Heart on jo ehtinyt kerätä jonkin verran huomiota kotimaan metallipiireissä, sillä maastamme ei löydy vielä(kään) montaa kunnon metalcore-ryhmää. Yhtyeen ärhäkkä mäiske tippuukin, jos ei nyt aivan mestaruussarjaan oikeuttavalla voimalla, niin ainakin jo suhteellisen rennosti näin nuoreksi bändiksi.

Demon neljä kappaletta ja intro rutistetaan voimalla maisemaan, eikä vaikutteita pyritä turhaan peittelemään. Vokalisteja löytyy nähtävästi kaksi kappaletta, toisen rääkyessä ja toisen hoitaessa melodisemman laulun. Biiseihin on upotettu koukkua urakalla ja amerikkalaisilta esikuvilta on napattu muutakin kuin tyylisuunta. Suorasta lainailusta onkin annettava pieni miinus, sillä toki niitä vaikutteita pitäisi edes jotenkin yrittää prosessoida ja upottaa omaan soundiin.

Periaatteessa Artificial Heart olisi jo valmis etenemään seuraavalle tasolle, mutta liian tiukka genren oppien seuraaminen rajaa mielestäni liiaksi bändin mahdollisuuksia. Enemmän omaa ja entistä vahvempaa melodisuuden korostamista, niin eiköhän se siitä. Samoin vokaalien viemäriosastoa voisi ehkä hiukan kaventaa, sillä nyt kärinät tuntuvat hetkittäin turhan irrallisilta paloilta.

Mika Roth


Das Claudius: Matti Lauri Ilmari Muhos EP

Vuonna 2004 perustetun turkulaisyhtyeen kolmatta EP:tä hallitsee tiukka triosoundi kuivine kitaroineen, isosti soivine bassoineen ja runsasfillisesti kiivailevine rumpuineen. Kolmikon olemassaolo tuntuu paikoin liiankin ihastuneelta fanikirjeeltä Dinosaur Jr.:lle – kuunnelkaa vaikka Freak Scenen ikonista alkua nuolevan My Tears Are Realin käynnistelyä. Kyseisessä kappaleessa kitaristi-laulaja-säveltäjä Joonas Holménin kokonaisvisiot toimivat kuitenkin parhaiten, sillä sekuntien kuluessa esiin kuoriutuu herkullisen kaihoisa pala taidokasta kitararockia. Dividing Zero taas väläyttää Das Claudiuksen emompaa ja powerpopimpaa puolta kuulostaen ihka-amerikkalaiselta college-irrottelulta vailla riittäviä melodisia koukkuja. Muutenkin taidokkaasti soittavalta yhtyeeltä tuntuu puuttuvan kyky pelkistää kappalerakenteita ja keskittyä työstämään potentiaalisesti tarttumapintaa sisältäviä kohtiaan. Niitä kyllä tulee, mutta sekavahkon kaahailun myötä kuulijalle jää pureskeltavaksi sinänsä komea sarja korvakarkkeja x-sukupolven oppikirjasta ammentavien kitarakikkojen ja villisti paukutettujen rumpukuvioiden muodossa.

Antti Hurskainen


III Derek Sindel Rock Band: III

Ensimmäinen ajatus oli että "tämähän kuulostaa Popedalta!" Ja niinhän kotimaista bluespohjaista rockia trio-pohjalta louhiva Derek Sindel Rock Band osittain kuulostaakin ja yhtye myös arvuuttelee ihan kisamielessä kotisivullaan junttirockin olemusta, joten ihan metsään ei ensimaku mene. Mutta aika tummasti pohdiskeleva kolmikko on huomattavasti vahvemmin bluesia kuin Ikurin turbiinin miehistö, vaikka aihepiireissä mennäänkin aika yksioikoisesti autoista naisiin. Hardbluesiksi tämä tamperelainen akti touhuaan nimittää ja kolmannella EP:llään ainakin yhtye kuulostaa olevan hyvin valitsemallaan polulla.

Derek, Johnny ja Jimmy Sindel vakuuttavat ennen muuta äijä-rupisella triosoitollaan ja Derekin karhea laulu osuu myös hyvin blues-hermoon. Sen kummempaa viehätystä yhtye ei kuitenkaan syvennä aiheillaan tai niiden käsittelytavalla. Kynnyskysymys onkin biisikynä, joka nousee harmittavasti vain sinne ihan hyvän tasolle. Periaatteessa yhtye on ainakin tällä näytteellä jo ihan tasapainoinen bluesjyrä, jonka biisit eivät ainakaan musiikillisesti mene metsään mutta sellainen todellinen massasta nouseminen joko soundillisilla erityispiirteillä tai biisikynän nerokkuudella jää tekemättä. Triosoitto antaa kuitenkin tarpeeksi tilaa bluesvaaniskelulle ja laulun rupinen tummuus koristelee sen verran toimivasti että plussan puolelle mennään.

Ilkka Valpasvuo


Blueberry Face Essentia: Blueberry Face

Desibelin arvioitavana useaan otteeseen pyörähtänyt tamperelainen Essentia ehti hiljattain bändille kunnioitettavaan kymmenen vuoden ikään. Tulevaa kokopitkää pohjustavaa Blueberry Face -sinkkua kuunnellessa kunnioituksen tunteet jäävätkin sinnikkääseen yrittämiseen liittyviksi. Käsillä on kaksi umpisärmättömäksi tuutiksi puserrettua, popin iskevyydestä riisuttua ja popahtavilla elementeillä pelaamaan pyrkivää ”nu metalia aikuiseen makuun” -hirvitystä. Nimikappaleen Blueberry Face hoilauskertsi on metallistunutta Apulantaa huonoimmillaan, idioottimaisella Zakk Wylde -soololla kruunattuna. Myös 51koodia on Essentian sukulaissielu, mutta jopa heidän masentava suuren tunteen suomirockinsa sisälsi joitain tarttuvan oloisia kohtia. Essentia sen sijaan tuuttaa ja antaa jatkuvasti kaikkensa jättämättä kuulijan tajuntaan kuin ärsytyksen liittyen raivon ja yliyrittämisen kliinisyyteen.

Antti Hurskainen


Fatal Error Fatal Error: Siberian Jesus

Jaahas, on aika avata bisse ja hakeutua riittävän kokoisten polttomoottorien äärelle, sillä oululainen Fatal Error on palannut kolmen kipaleen voimin. Kolmannella demollaan ryhmän bensankatkuinen heavy rock on säilyttänyt rosonsa ja tiukan etunojan, vaikka mätkeen stoner-pitoisuus onkin selvästi nousussa.

Vokalistin englannin ääntämys jättää yhä toivomisen varaa, mutta toisaalta näin suoraviivaisessa kaulinnassa on turha valittaa pienistä kokkareista. Biiseistä tarttuvin heitetään heti kärkeen, ja Maddor Blaster saattaisikin paremmilla soundeilla sekä tiukemmalla sovituksella kasvaa vielä todelliseksi tappajaksi. Siberian Jesus raastaa myös hetkittäin komeasti eteenpäin, tosin tätäkin kipaletta vaivaa se, ettei sävellyksen voimavaroja osata täysin hyödyntää. Pientä skarppausta ja parempia soundeja, sekä panostusta etenkin sovituksiin, niin eiköhän se vielä siitä lähde.

Mika Roth


Hauho: Elinvoima

Uskonnottomankin on joskus täysin rinnoin suorastaan pakko toivottaa siunatuiksi ne yhtyeet ja artistit, jotka saavat musiikillaan jonkin sisimmässä liikahtamaan. Varsin vitaalisti nimetyn helsinkiläisen Hauhon pienlevyte pop-rockaa keskitempoisesti ja hieman iskelmämäisesti, mutta tekee sen jollain tapaa niin pienieleisen ihanasti, että pienoinen pakahtuminen uhkasi iskeä. Hauho ei tee mitään, mitä ei olisi joskus aiemmin tehty, eikä se välttämättä ole järin muistettava tai ylipäätään kovin erikoinen yhtye, mutta sen välittämä rehellisyys ja usko musiikin hyväätekevään vaikutukseen tuntuu. Musiikillisesti liikutaan, kuten edellä mainittiin, jossain popin, rockin ja iskelmän välimaastoissa. Näkisin Hauhon olevan sukua niille (siunatuille) Suomi-rock-yhtyeille, jotka ovat pop tekemättä kuitenkaan liikaa kompromisseja (ja jotka eivät siksi soi listaradioissa). Esimerkiksi avauskappale Mies joka murehtii liikaa sisältää melodiakulkuja ja sanoituksia, jotka luulee joskus kuulleensa jossain, mutta jotka ovat sen verran kiinni olennaisessa, että niiden verrattaisen tuttuuden antaa mukisematta anteeksi. Lisäksi Hauho osaa rullata keskitempossa ja svengata, mihin valitettavan harva orkesteri pystyy. Punk-vivahteita en erottanut kuin säröllä maustetussa kappaleessa Luonnon mukaan, joka sekin on enemmän pop kuin punkpop. Tämä tuntui niin kivalta, että ei muuta kuin lisää svengiä, janglea sekä saappaat mullassa -tyypin melodioita ja sanoituksia, kiitos!

Tuomas Tiainen


Tornio palaa Juuke ´77: Tornio palaa EP
Lättyhommat

Mies ja kitara-meiningillä akustista punkkia esittävä Juuke ´77 vakuuttaa välittömyydellään ja biisiensä tenhoavalla koukukkuudella. Kitaraa rämpytetään Jaakko & Jayn hengessä hikisesti, aihepiireistä löytyy sekä vahvaa yhteiskuntakritiikkiä että ihan rakkautta. Sanakynä on sulava, sanotut asiat on mainiosti saatu biisiytymään. Juuken melodiantaju on kiistämätön ja kyky luoda koukkuja nostaa seitsenbiisisen näytteen katsauksen kärkeen. Siinä missä Jaakko & Jay nousee mieleen akustisesta vauhdinpidosta, myös kesällä jututettu Siperian Eastwood vastasi samaan huutoon. Juuken EP ei ole vallankaan ulkoisen asun puolesta turhalla viimeistelyllä pilattu, mutta silti ja juuri siksi biisejä ei kannata ohittaa. Pieni karheus ja turha viilaamattomuus sopii musiikkiin, jossa arvoja on mukaansatempaava välittömyys, hyvä meininki ja melodiakoukukas iskevyys.

Avausraita Ilmastonmuutosboogie hyökkää luonnollisesti sulavien jäätiköiden sekaan riehakkaasti. Siinä vaiheessa taitaa olla ihan sama kellä niitä ydinaseita on eniten kun kaikki kellutaan rannattomalla aavalla... Kotimaisia poliitikot saavat ansaittua ruoskaa Terveisiä Herra Molotovilta-raidan akustisella nytkeellä. Viivaa vedetään jo hiekkaan ainakin ajatuksen tasolla... Punaista ja vihreää Iida Umpikuja -alkuineen kääntää sankarinsa vihreälle kannalle, Kansalaistiedote päättää levyn yhteiskunnallisen puolen ja avaa tietä henkilökohtaisemmille lauluille. Näistä suhteellisen rauhallinen Sunnuntaiaamu paljastuu todella hienoksi, nimensä mukaista henkeä hehkuvaksi kaihokappaleeksi ilman turhaa synkistelyä. Myös ripakammin kohkaava Turvallisesti surullinen koukuttaa riimityksillään, eikä hallitun hätäinen Ou nou, mä oon ihan yksin sorru sekään liikaa mässäilemään melankoliassa. Energiaa ja tekemisen meininkiä piisaa. Maukkainta uutta taas hetkeen.

Ilkka Valpasvuo


Matara Matara: Demo

Mataran kolmebiisinen demo ei aivan onnistu vakuuttamaan, mikä on yhtyeen paras tai omin puoli. Raskasta rockia milloin 90-lukuisen vaihtoehtoisesti, milloin perinteisemmän metallin ja milloin riffihevin merkeissä askeltava viisikko on kuitenkin kirjoittanut biisejä, joissa tapahtuu. Sävellyksellisesti monipuolinen biisitrio on kunnianhimoinen ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Yhtyeen soundi on vähän stoner- ja vähän grungehenkinen, kuitenkin yhdenmukainen. Moniosaisista biiseistä tekee silti mieli napsia aina joitain pätkiä pois. Ei siksi etteivät ne muka sopisi toisiinsa, tai edes kuulostaisi hyvältä, vaan koska ne usein alleviivaavat sitä, että Mataran tie on hyvin keskellä. Esimerkiksi Lacerationin eri tyylien yhteispeli toimii – on junttaa, melodiaa ja sooloa – mutta vähän niin kuin käsijarru pohjassa, jarrutellen.

Mataralla on selvästi seikkailumieltä. Kokonaisuutta palvelisikin varmasti uskallus vähän revitellä ja kurkata rajummin reunan yli, onhan valikoitunut tyyli jo edellyttänyt rohkeutta. Se voisi terävöittää biisejä, ja samalla tuoda esiin bändin ytimen.

Jani Ekblom


Nosdrama Nosdrama: The Curity

Urallaan aiemmin kolme pitkäsoittoakin hartiapankkinsa voimin julkaissut Nosdrama on äänittänyt kotistudiollaan neljä uutta kipaletta, joilla tummasävyinen metallointi saa jatkua. Bändi seikkailee edelleen Porcupine Treen, Amorphiksen ja Pink Floydin väliin jäävässä maastossa, jossa melankoliset kappaleet saavat rullata progehtavalla voimalla ilman turhia duuri-osuuksia.

Näin tummasävyisillä vesillä liikuttaessa kyky luoda vangitsevan vahvoja tunnelmia on ensiarvoisen tärkeää, ja Nosdrama pyrkii viisaasti betonoimaan kappaleensa vahvoilla synataustoilla ja eteerisellä englanninkielisellä laululla. Kumpikin liike on periaatteessa oikea, mutta synien yksitoikkoiset soundit ja vokalistin selkeät vaikeudet englannin ääntämyksessä tekevät kokonaisuudelle hallaa. Lievä haparointi leimaa muutenkin toimintaa, ja vasta viimeisenä kuultava Science osuu lähelle häränsilmää, kiitos rohkeamman sovituksen sekä mainioiden kitarasoundien.

Nosdrama on bändi josta haluaisi kovasti pitää, mutta joka antaa turhan paljon tasoitusta kilpailijoilleen. Jossittelu on aina jossittelua, mutta jos kuvaan lisättäisiin isompi budjetti ja riittävän visionäärinen tuottaja, niin tiedä mihin tässä vielä päädyttäisiin. Potentiaalia bändissä on vaikka kuinka, nyt kun joku vielä osaisi hyödyntää sen kunnolla.

Mika Roth


Roo Roo: Guitar Without a Cause

Kitara on ollut, on, ja tulee aina olemaan rock-bändin kuningas. Kaikki kunnia rumpaleille, basisteille, vokalisteille, kiippareille ja muille soittoniekoille, mutta näin se vain on. Kitaran voimalla on luotu maailmaan lukemattomia albumeita, eivätkä kyseisen soittimen rajat taida koskaan tulla vastaan.

Roo on kotimainen instrumentaaliyhtye, jonka soitto on yhtä kitaran riemuvoittoa. Ranskalaissyntyinen Roo Chapus kurittaa trion keulilla kitaroitaan tavalla, joka saa useimmiten unohtamaan vokalistin puuttumisen, vaikka hetkittäin tilutus saattaa hiukan pitkäveteiseksi karatakin. Viiden kappaleen aikana kolmikko liikkuu sulavasti rockin laajoilla laitumilla keveimmistä kentistä aina raskaaseen metallimöyhennykseen saakka. Tyylinsä puolesta herra Roo on ihailtavan monipuolinen ja teknisessä soitossa voikin kuulla niin hard rockin, bluesin, jazzin, kuin jopa soulin ja funkin kaikuja. Mikään raja ei ole mahdoton ja etenkin keskimmäisenä viidestä kipaleesta kuultava Guitar Without a Cause todistaa tämän, tosin nipun tarttuvin ralli on ehdottomasti avauksena kuultava Heat. Yksi rauhallisempi raita väliin olisi ehkä tehnyt hyvää, mutta siitä huolimatta kyseessä on erittäin hauska ja raikas tuttavuus, joten lisää tätä!

Mika Roth


uniQarma uniQarma: Cycle of Loss

Helsingissä vuonna 2010 perustettu uniQarma avaa levytysuransa kahden kipaleen mittaisella demolla, joka löi ensi kuulemalla jauhot allekirjoittaneen suuhun. Sen verran jykevästä ja valmiista metallipaketista tässä on kyse. Vaikka demolta löytyy vaivaiset kaksi kipaletta, voi näiden näytteiden perusteella liputtaa jo bändin puolesta ilman suurempaa epäilyksen häivää.

Ensinnä kuultava Appreciate This Day on rankempi metallirypistys, jossa tumma massiivisuus yhdistyy deathin räiskeeseen. Möreän mieslaulun ja kirkkaan naislaulun kaavahan on tuttu, mutta tukevan soiton ryydittämänä siihenkin on saatu luotua riittävän jyrkkä lähestymiskulma. Cycle of Loss on monta astetta iisimpi vetäisy, jossa naisvokalisti pääsee puolestaan paremmin esille. Melodiasta löytyy tarttuvuutta, pienet sovitukselliset jipot toimivat ja kliimaksikohdissa kappale kohoaa uljaasti kohti taivaita. Pinnat ansaitsee myös rytmiryhmä, joka osoittaa hallitsevansa rankan keskityksen lisäksi tunnelmallisemman otteen – saavutus joka jää monelta ryhmältä pelkäksi haaveeksi. Pistetään siis nimi mieleen ja jäädään odottelemaan jatkoa.

Mika Roth




Lukukertoja: 5545
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s