Pienet

Pienet - Toukokuu 2013

01.05.2013

Chestburster: Private Parties -EP
Against Audio/Brownhill Mafia

Kouvolalainen rock-trio Chestburster lähtee nelibiisisellään saman tein liikkeelle suristen, säristen ja aggressiivisella rosolla. Saatteessa mainitaan raaka psykedeelinen rock ja punk ensimmäisinä suunnan antajina, ja niiden sisään yhtye voidaan toki karsinoidakin. Synkeä ja kiukkuinen mutta myös laahaava ja jumittava on kouvolalaisherrojen tie, melodiakaartakin toki löytyy ja jopa ihan valoisasti, kuten avausraita Sweet Sick Teenin lopussa. Pääsääntöisesti ilme on kuitenkin päällekäyvä ja "vittumainen".

Onko paketissa sitten jotain - soundillisesti, biisikynällisesti tai virtuositeetin puolesta - joka nostaisi Chestbursterin esille? Tässä kohtaa joutuu vastaamaan ei, vaikka pehmennyksenä voi mainita että kolmikolla on ihan kelvollinen melodiataju kaiken rujoutensa rinnalla . Myös tinkimättömyydestä ja tiukkuudesta voi nostaa peukkua. Parasta koukukkuutta tarjoilee b-puolen ykkönen Opiate Fivefold. Kyllä Chestburster pieniä lupauksia antaa muttei vielä lunasta niitä.

Ilkka Valpasvuo

Guggenheim-projektz: Kazimir Malevitš

Guggenheim-projektzin Helge ja Vermeer ovat päässeet yhteisellä matkallaan toiseen kasettiinsa. Ukrainalais-venäläiseltä kuvataiteilijalta nimensä lainannut Kazimir Malevitš jatkaa tyylillisesti edeltäjänsä linjoilla, vaikka kaksikon folk-ilmaisuun on nyt kytketty myös sähköt. Yksinkertaisia, muutaman oivalluksen lauluja on tusinan verran, ja ne maalaavat pelkistetysti kitaran ja syntikan luomien mahdollisuuksien rajoissa.

Tunnelmia kaksikko osaa luoda. Biisit kuten Ilta aamuksi muuttuu tai VR rahastaa herättävät mielleyhtymiä johonkin Leevien ja perinteisten Suomi-iskelmien kaihoisaan maailmaan, tai vaihtoehtoisesti jonkin Ville Leinosen taidelevyjen tai Paavoharjun etäiseen syystuulen tuntuun, kylmään ja lämpimään ja tavallaan mukavaankin, niin ikään kaipuuntäyteiseen oloon.

Suuri osa Kazimir Malevitšista koostuu kuitenkin vaikutukseltaan kevyemmästä materiaalista: on yhdentekeviä renkutuksia ja hellyyttäviä mutta ikävän väkinäiseltä tuntuvia viritelmiä. Erityisesti laulu ja tekstit nousevat tökkimään, kun lauluissa ei ole ideaa. Parhaimmillaan Guggenheimit ovatkin silloin, kun äänet jäävät taustalle ja musiikki nousee kuin Aavekaupunki pimeästä maisemasta.

Jani Ekblom

Jere Valkonen: Kauneutta -EP

Laukaalta Helsinkiin kotiutunut laulaja-lauluntekijä Jere Valkonen esittelee neljän kappaleen pituisen EP:n osaamistaan. Leppoisa ja raukea akustisuus, mattijohanneskoivusti hymyilevä melankolisuus ja tyylikkäästi rakennettu pääasiassa heleä bändisoitto leimaavat herkästi itseään ilmaisevaa laulajaa, jonka biiseissä toivoa tuo Jumala. Valkonen ei tyydy (onneksi) pelkkään näppäilyyn vaan jo avausraidalla Odotan vain ylletään myös isoon ja jykevään orkestraatioon. Multi-instrumentalisti, progepieru Esko Turpeisen kanssa luotu sovitus yhdistää oivasti orkesterisoiton Valkosen heleyteen ilman että rentous katoaa. Iltapäiväaurinkoinen chillailu värittyy mukavasti.

Poikkeukseksi nousee Veri käsissäni, joka on jo sen verran suora rukous että se haikeine pelkistyksineen, niistä nousevine progemaalailuineen ja jethrotull-huilumausteineen kaikkineen alkaa olla hiukan kliseinen. Muutenkin lämpeän enemmän vähemmän vakavanaamaiselle Valkoselle, mikä ei tarkoita että mies muuten heittäisi varsinaisesti huumorilla tai virneellä. Gospeliin syntyy vain sellainen mahtiponsi joka saa ainakin meikäläisen ajattelemaan että voisiko näin suoraviivaisen pyynnön pitää ihan vaan itsensä ja jumalansa välisenä? Herkkyyskin katoaa isoon ilmeeseen. Päätöksenä soiva nimibiisi onneksi palauttaa jalat maanpinnalle ja todistaa Valkosen tuovan kotimaiseen singer-songwriter-kenttään yhden kelvollisen haastajan. Valoisuuden ja kaihon yhdistelmällä Valkonen loistaa.

Ilkka Valpasvuo

Jussi Wemberg Ystävineen: Elossa

Porilainen Jussi Wemberg vakuutti puolitoista takaperin lauluntekijäpopillaan. Päivänvalossa -EP:n melko pienesti melankolisesta maisemasta liikutaan nyt hiukan isompiin bändisovituksiin. Laajennettu kokoonpano Jussi Wemberg Ystävineen ei kuitenkaan hylkää Wembergin maanläheisyyttä. Kappaleita sovitetaan akustisesti ja maestron nyt hymyilevämpi tulkinta saa tilaa hengittää. Etenkin stemmoilla vahvistettu isommin toiveikas Joen reunaa miellyttää korvaa, eikä hiukan yli lyövä woo-u-woo-u -revittelykään kaada korttitaloa. Nimiraita Elossa on toki vaivihkaisessa pienessä näppäilyssään ja siitä nousevine kaarineen sekin ihan kelpo teos. Wemberg kulkee komppanioineen selkeitä askeleita eteenpäin.

Ilkka Valpasvuo

Mantereet
Creative Commons

Kaikki jossain koettu musiikki vaikuttaa johonkin. Moni yhtye on perustettu sen jälkeen kun on kuultu joku käänteentekevä biisi, levy tai nähty keikka. Viimemainitun pohjilta syntyi myös oululainen Mantereet vuonna 2011. Taustalla oli jossain joskus koettu porilaisten post rock-kuninkaiden Magyar Possen keikka, jonka auraamaa tietä pohjoisen nelikko on lähtenyt seuraamaan. Instrumentaalinen rock on siis kyseessä jossain post rockin ja progen junnaavien maailmojen seassa.

Omin voimin tehty kuusen biisin EP valmistui marraskuussa 2012 ja päätyi lopulta alkukeväästä myös desibeli.netin korviin. Avausraita Ellipsis maalailee kohtuullisen jylhästi, mutta löytäen mahtipontisen särömaalauksen joukkoon myös heleämpiä puolia mm. pianolla. Avaruusrock tuntuisi olevan myös lähellä Mantereiden sydäntä. Isoa kaarta ja kipakkaa sykettä tarjoilee myös Hyperbola. Haaveelliset ja mietteliäämmät hetket kohtaavat ihan toimivasti aina tilutteluun ja jyrään yltävän kaahauspuolen. Vieläkin jyräävämpi on lähes hevisti polkeva Helix. Mantereet etenee hyvin ja maalailee värikkäästi, mutta esikuviensa kaltaista herkkyyttä ja kasvatuksen maagisuutta herrat eivät vielä tavoita.

Mantereiden avaruudessa kaartavan pulssin sävyt ovat aika koleita, mikä ei anna vastapainoa kaahaavimmille puolille. Possellakin oli jousisoitinta mukana pehmentämässä trippejään, ehkä myös Mantereet kaipaisi jotain eläväisemmin herkkää elementtiä. Toki kuulaat näppäilyt, koskettimet ja paikoittainen jarruttelu toimivat ihan kelvollisesti, mutta kipinää tarvitaan lisää. Sinen vocoder on toisaalta toimiva elementti avaruudelliseen tematiikkaan, mutta onneksi silti vain mauste. Ehkä myös se rauhan ja tilan antaminen niille kasvatuksille vaatisi vielä tätäkin enemmän minuutteja, sillä vaivihkaisempi Zukunft tuntuisi näistä sävellyksistä lämmittävän tässä vaiheessa eniten. Ainakin sen viipyilevämmän puolensa osalta. Hevivaihdekin perustelee paikkaansa paremmin, vaikka kylmistä tilutuksista ja ulinoista en lämpenekään. Päätösraita Spheroidin kohdalla ajatus tiivistyy - Mantereilla on pitkistä minuuteistaan huolimatta liian kiire. Tempoa pois ja aaltoja isommiksi mutta seesteisimmiksi niin hyvä tulee.

Ilkka Valpasvuo

Markku Lyyra: Eteenpäin
DHI Productions

Markku Lyyralla on ongelma. Lauletussa musiikissa ensimmäisiä kriteereitä on laulun pysyminen vireessä - mikäli epävire ei ole haettu elementti ja tarkoituksenmukainen mauste. En millään pysty uskomaan että suoraviivaista rautalankakantri-mausteista kevyttä suomipoprockia esittävä Lyyra pyrkisi kaksibiisisen näytteensä avausraidalla Eteenpäin tahallaan vetämään ns. vituiksi, mutta sinne se vain karkaa. Eikö kukaan ole kuunnellut kappaletta ennen purkitusta ja todennut että Markku, otetaas uusiksi? Rullaavampi kakkosraita Tyhjä käsi kulkee nimittäin huomattavasti paremmin vireessä myös laulun osalta ja onnistuu yllätyksettömyydestään huolimatta olemaan ihan ok jo pelkästään vastapainona edellisen aiheuttamalle otsanrypistykselle. Perusralleja aika peruskaavalla ja turhan ilmeettömällä tulkinnalla. Ei jatkoon.

Ilkka Valpasvuo

Roughbone: Concrete Shoes -EP

Muutaman vuoden sapatin jälkeen uudella kokoonpanolla mutta yhtä lailla bluesimman rockin kanssa paluun tekevä Roughbone ei sukella EP:llään nimestä huolimatta betonikengillä pohjaan. Pikemminkin kyseessä on sukeltajan painokengät, joilla yhtye liikkuu samean jokisuiston syleilyssä samaan aikaan kohtuu kepeästi mutta munakkaalla jyrällä. Pieni tauko ja rytmiryhmän vaihtuminen ei juuri vaikuta yhtyeen ilmeeseen, Niko Mikkosen pirullisen suuntaan nojaava laulutulkinta sopii munakkaaseen oivallisesti. Soitto itsessään on hiukan yksioikoista, paikoin jopa töksähtävää mutta askeleessa on silti mukavasti herkkyyttä. Perushyvä nelibiisinen.

Ilkka Valpasvuo

Typeface: A Thousand Years EP

Karstulan kolmikko Typeface pistelee kohtuullisen kypsästi ja verevästi stadionkokoisen indiemmän rockin parissa jo debyytti-EP:llään. Kaikkiaan kuuden biisin pituinen näyte lähtee vauhdikkaasti liikkeelle uhkaavasti junnaavalla Emotional Rescuella, joka korostaa kuilun partaalla huohotustaan melko rauhallisella laulutulkinnalla. Iso soundi kolmen soittajan luomaksi. Varianssia on sopivasti. Horses rutisee vielä pari pykälää tummemmin, basisti-laulaja Otto Piirilän tulkinta pukee hienosti tummasyistä säröjunnausta.

Tumma vaihtoehtorock ja kuilun partaalla säröily on kuitenkin vain yksi puoli Typefacea. Avarammin samoista maisemista lähtevä I Take My Time kääntää jo hiukan positiivisemmin kimaltelevaa poskea esille kerrossaan, hitikäs 1000 Years esittelee jo ihan eri maailmoissa kulkevan Typefacen. Hieno toiveikkaasti kaartava kertosäe jota muu biisi lähinnä alustaa. Toki tässäkin pilkahtelee myös se tummempi junnaus, mutta enemmän vastapainona. Saatteen vertaukset niin Museen kuin Von Hertzen Brothersin ymmärtää, vaikka ihan viivasuoraa yhteyttä ei ehkä olekaan. Akustinen Magnetar tuo alussaan mieleen melkein Hotel Californian, mutta onnistuu eteerisimmän Radioheadin sukuisesta seesteisestä kaarestaan huolimatta kasvamaan kohtuullisen kiinnostavasti, jäämättä liikaa junnaamaan paikalleen. Kirskuvat käänteet lisäävät isouden tunnetta entisestään, mutta kolmikko osaa pitää kiinni herkkyydestään. Päätösraita My Life on taas suoraviivaisempi huohottava näppäily - isosti kaartava kerto -yhdistelmä. Hyvää työtä.

Ilkka Valpasvuo

Wonder: Promo 2013

Helsingissä vuonna 2012 syntynyt Wonder yhdistää Alexandra "Lexi" Lochoren laulun Leo Alceniuksen laulaja-lauluntekijyyteen. Tyylilajina on pehmeästi hiippaileva poprock, mausteena ehkä pientä folkahtavuutta, sillä lailla modernisti. Etenkin Lexin laulu nostaa peukkuja, kaksikko onnistuu myös mainiosti yhdistämään laulunsa. Biisikynän heleä rentous on myös Wonderin avuja. Leppoisuuden karikkona on toki lievä pintapuolisuuden tunne - pääseekö Wonder nimensä mukaisiin erityisiin hetkiin, niskakarvoja nostaviin tunteisiin tai kauneudellaan pysäyttäviin timantteihin? Ei oikeastaan, mutta valloittavuudellaan kaksikko kyllä lunastaa paikkaansa. Bändillä on hyvä tekemisen meininki, joka kuuluu lopputuloksessa. Toki jos kiteytyksiä varten täytyy uhrata leppoisa läpsyttely, niin se kannattaa tehdä jos lopputulemana on syvällisempi tunneskaala.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 5470