Kuudes Aisti 2013, sunnuntai

Kuudennen Aistin sunnuntain teema oli "Papat jaksaa heilua", kun keskiössä oli liuta noin 20-30 vuotta sitten perustettuja yhtyeitä ja artisteja, joiden uralla on mittaa saman verran kuin keskimääräisellä festarikävijällä ikää.

Ja paino on onneksi myös nimenomaan keskimmäisellä sanalla: päivän aikana kävi kerran jos toisenkin mielessä, että aika monen nuoremman polven yhtyeen ehkä kannattaa mennä takaisin treenikämpälle vielä vähän hiomaan ja hankkimaan kuntoa.

Mission Of Burma ei koskaan ole kuulunut suosikkiyhtyeisiini, mutta se ei millään estänyt nauttimasta nelikon (kolme miestä lavalla ja yksi nauhoissa) energisestä ja monipuolisesta keikasta. Yhtyeen 2000-luvun comeback lienee harvoja onnistuneita sellaisia, eikä mikään kuullusta kyllä kielinyt siitä, että viimeisimpiä levyjä arvostettaisiin turhaan. Ensinnäkin yhtye kuulosti lavalla aivan tiukalta itseltään, mitä voinee mm. em. konteksteissa pitää positiivisena. Toiseksi Mission Of Burman materiaali on mainiota, ja lisäpotkua syntyy etenkin kitaristi Roger Millerin ja nauhamaisteri Bob Westonin tavoista käsitellä sitä. Eikä tietenkään sovi unohtaa, että jo vain That's When I Reach for My Revolverin kuuleminen livenä oli innoittavaa.

Samanlaista hauska tavata -fiilistä oli Thurston Mooren uuden yhtyeen esiintymisessä (vaikka olen Sonic Youthin nähnytkin). Chelsea Light Moving - jossa Mooren ohessa soittaa Samara Lubelski, Sunburned Hand of the Manin John Moloney ja Hush Arborsin Keith Wood - ei levynsä perusteella ole erityisemmin innostanut, mutta kyllähän jo Mooren kitarointia mielekseen kuuntelee. Ja kyllä varsinkin ensimmäinen puolisko keikasta oli mainiota, hieman Sonic Youthin loppuvaiheen mieleen tuovaa soittelua, vaikkei CLM tunnu millään yltävän sellaiseen skarppiuteen ja toimivuuteen, jota kuultiin esim. Mooren edellisellä soololevyllä.

Toisella puoliskolla ote sitten vähän jo kirposi, kuultiin runolausuntaa eikä soitostakaan enää ollut tyydyttäjäksi. Kävi kiusallisesti selväksi, ettei yhtye sentään mikään Sonic Youth kuitenkaan ole. Keikan jälkeen ei myöskään tarvinnut tarkistaa mielipidettään siitä, että setin aloittanut Burroughs on kutakuinkin yhtyeen parasta antia.

Hetkeä myöhemmin, kuunnellessani Riitaojan neljän viimeisen kappaleen korkealentoa, alkoi harmittamaan, että CLM tuli kuunneltua kokonaan. Janne Westerlundin ja Vukin tulkitsemat, ja Alf Forsmanin, Antti Hämäläisen, Arimatti Jutilan ja Arttu Tolosen soittamat kappaleet todentivat sen, mitä yhtyeen hyväksi havaittu levy lupailee. Juurevaa, tyylikästä, pienimuotoista suomi-americanaa, jonka yhteydessä usein mainitaan 16 Horsepower, mutta joka kuitenkin liikkuu hyvin eri tavalla, kiihkottomammin ja minimalistisemmin.

Julmetun tehokasta ja dramaattisen huumaavaa, eikä edes festarien surkein keikkapaikka - jossa jokaista kuulemaani esitystä häiritsi tolkuttoman kovaääniset höpöttäjä-näyttäytyjät - onnistunut pilaamaan viikonlopun uljainta hetkeä. Riitaoja taisi saada viikonlopun kovimmat suosionosoitukset, mutta sekään ei venyttänyt aikatauluja encorea varten.

Päivän aggressiivisimman keikan tarjosi takapihan täyttänyt - yhtä paljon tai enemmän väkeä taisi olla samassa tilassa katsomassa vain Kakkahätä-77:aa, jonka löysän keikan parhaaksi anniksi jäi tällä kertaa muutama hyvä/huono vitsi ja osittain esitetty Poika saunoo -laina - Negative Approach. 80-luvun alussa perustettu hardcore-yhtye oli erittäin tiukassa kunnossa, ja vaikken ole yhtyeestä erityisemmin levyltä innostunut, oli keikassa niin kova lataus, että taisin olla yhtä hymyä. Thurston Mooren ilmestyminen lavalle muutaman biisin ajaksi hämmensi, mutta toimi sekin hienosti. Samaa ei voi sanoa päälavalla räpeltäneestä Black Bananasista, jonka suht sisällötöntä ja täysin ponnetonta poseeraamista ei millään lailla auttanut Jennifer Herreman heiluminen lavalla. Kokonaisuus tuntui vain ja ainoastaan niin monen asian tuhlaukselta.

Päätetään raportti kuitenkin iloisiin asioihin. Sunnuntaikellarin korkannut, niin ikään veteraanipuolelle kallistuva Weepikes oli nimittäin sekin hienossa iskussa. Reilu puolituntinen oli mainio läpileikkaus yhtyeen urasta, esitellen oikeastaan kaikki Weepikes-musiikin eri puolet. Siitä huolimatta oli hienoa huomata, kuinka kahden kitaristin voimin onnistuttiin liikkumaan aivan yhtä erikoisissa sfääreissä kuin levytyksilläkin. Ja onhan jokin Nothing But A Soar niin törkeän hyvä biisi, että olisi kaikkien perunakellariin mahtumattomankien pitänyt olla kuulolla - eritoten ovella käännytetyn Thurstonin.

Eli yhteenvetona: Weepikes meni samaan loistavien pikkukeikkojen sarjaan kuin perjantain ja lauantain äänekkäät kotimaiset. Ja samalla siihen koko festareiden jatkumoon, jossa tällaisesta rock/punk/jne-katsannosta käsin ilahduttavimmat keikat, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, olivat kotimaista tekoa. Se on tietysti aivan tolkuttoman hieno asia, mutta toivottavasti se ei tarkoita, etteikö Kuudennetta Aistia voitaisi järjestää myös jatkossakin. Nämä juhlat oli nimittäin niin selkeästi tehty rakkaudesta musiikin eri muotoihin, että sellaiselle toivoo mahdollisimman pitkää ikää.

Tästä Kuudennen Aistin lauantaihin.
Tästä perjantaihin.

Teksti: Jani Ekblom
Kuvat: Kuudes Aisti / Ilkka Vuorinen