Pori Jazz 2016 - torstai

Festivaalin ensimmäinen päivä oli takuuvarmojen nimien juhlaa, saatiin sentään mukaan Zappaakin.

Tänä vuonna ehdittiin pelätä, pääseekö tapahtuma plussan puolelle laisin, koska mitään varsinaista megaluokan esiintyjää Kirjurinluodon päälavan lauteilla ei nähty. Mutta monipuolisen esiintyjäkaartin pestaaminen kuitenkin kannatti, pienistä lundbergeista syntyy suuri Virta. Torstaina Kirjurin yleisömäärä oli 21 000, perjantaina 13 000, koska sade, ja lauantaina 22 500. Kokonaiskävijämääräksi kaikkialla laskettiin 55 600.

Ja kyllähän sitä jazziakin mukana oli. Sitä on joka vuosi, kun vain viitsii hakea, nytkin. Kirjurinluodon neljästä lavasta aina jollakin kuultiin vähintään 9-sointuja. ”Pori Jazzis ei o (enää) jazzii” on suurten ikäluokkain latteus, jonka sanoja ei tiedä, mistä puhuu, ja jonka kuultuaan tulee valveutuneen alkaa tuhahdella halveksivasti.

Seuraavat kappaleet eivät kerro vielä Pori Jazzista itsestään, ja ne voi jättää väliin tarvittaessa volterkilpimäiseen malliin.

Pelipaikalle busseilla tuttuun tapaan. Michael Cainen oloinen kuski loi porilloista tunnelmaa jo tulomatkalla, ja myös suomen kielen kaunein virke kuultiin: ”Seuraavana Säkylä, matka jatkuu välittömästi”. Satakunnan Liikenteen linja-auto myös saundasi kiihdyttäessä aivan b-kauhuleffa -thereminiltä. Varmaan tuulettimen hihna tms.

Ensimmäiset satavarmat mustavarishavainnot tulivat Nakkilan kohdalla. Ei ollut ensimmäinen kerta. Mustavarikset ovat maailman tiukimpia lintuja. Nakkilasta en osaa sanoa.

Pori Jazz -reissua ei toimittajaheeboin nykyisellään kannata aloittaa porijazzpressipassitoimistosta, vaan Jazzien loistapahtuma Suomi Areenan ständiltä, mistä on hyvä hakea ohjelma, josta näkeä, mitä kiertää kaukaa ja mihin aikaan. Se, että Auer ja Enbuske olivat kekkaloineet keskustassa jo keskiviikkona, soi huojentuneen perusfiiliin. Eli ei muuta kuin syvä henkäys ja tutustumaan ohjelmaan. Tokihan Bowien ja Princen kuoleman jälkeen kaikenlainen musiikki ja sen luominen sekä prosessointi on pohjimmiltaan turhaa, mutta raportoidaan nyt muodon vuoksi.

Pori Jazz 2016 -eksperienssi käynnistyi kohdallani torstaina 14.7. sangen ketkuisasti, kun kitaristihörhö Matti Mikkolan luotsaaman Saimaan ensipuraisu oli totaalinen ”eijumalautaeijumalauta”. Katsokaas kun kyseinen massiivikokoonpano aloitti x-sukupolven säkkijärvenpolkalla nimeltä Levoton tuhkimo, ja vieläpä vartin mittaisella sellaisella. Onneksi Yön Joutsenlauluun (eijumalautaeijumalautaeijumalauta) mennessä satsi ehti sulattaa sydämen esim. oivallisella versiolla Juicen Per Vers, runoilijasta. Eli voitaneen tiivistää: ”Mitä vähemmän tuttua, sen mielenkiintoisempaa”, mikä pätee vallan hyvin Saimaan Willberg-klassikkolevyynkin.

Saimaalle paljon on paljon, mutta orgaanisella tavalla. Saundiin tykästyy väkisinkin, joskaan tämän vellonan miksaajaa ei käy kateeksi. Mikkolan ja possensa rento fiilis toi ilmoille luontevaa positiivisuutta, sitä samaa, jota koettiin takavuosien Pori Jazzeissa esim. Jätkäjätkien keikalla. Saimaan saundi on sovittamisen ja mielikuvituksen triumfia, jonka varjolla annoin anteeksi jopa viimeisen piisin sietämättömän rymistelylopun.

Lokkilavalla oli luvassa lisää muut-kategorian fuusiota, kun Marc Ribot & The Young Philadelphians tarjosi hallittua fragmentaarisuutta. Kokoonpanon funk-soundi oli aivan mainio, mutta siihen ei jämähdetty, ja tyylikenttä räjäytettiin kuulijan vastuulle hyvässä ja vähemmän hyvässä. Rollercoasterit ja The Hustlet tarjottiin vain teeman verran, minkä jälkeen lähdettiin vaeltamaan mm. kitarasankarointiin saakka. Itse olisin mieluusti kuunnellut enemmän funk-osastoa, ja jäin kaipaamaan enemmän jotain bändin omaa piisien pihveihin. Valmiiden aihioiden varioiminen erilaisiin sfääreihin oli omaan makuuni liian hyppelehtivää. Mutta rakkaalla fuusiolla on monta nimeä metamorfoosista mosaiikkiin.

Intiimeimmältä Image-lavalta löytyi se tämän vuoden tärppi, nimittäin nuori fonisti Pauli Lyytinen, joka kvaliteettitööttäili lavalla yksin, Pauli Lyytinen Machinery -nimellä. Sampleisa ja looppeisa äänimaisema ulottui vellonasta ja syömäpuikkobiiteistä lsd-lisasimpsoniin, minkä ostan: tämä mies hakee uutta, ja sitä jo löytää. Lyytisen setti oli erinomainen, meditatiivinenkin saareke Kirjurinluodon melskan keskellä, eikä päälavalta kantautunut Beth Hartin äänivuoto päässyt häiritsemään.

Vaan tiijättekö, mikä tekee Lyytisen Paulista niin sanotusti meidän miehiä? Hiljainen, toteava pokkanaamahuumori. Olin myyty siinä vaiheessa, kun hän soitti ilman suukappaletta teoksen Return of the Mosquito – Hyttysen paluu, odotetuin, kiehtovin saundilopputulemin. Perhana kun voi ininä olla zornmaisen hyvää! Viimeisen teoksen Ja hän heräsi Petroskoista aikana syömmen valtasi lämmin fiilis siitä, että oli tullut valittua oikea Pori Jazz -lava! Se on liikuttavan hieno tunne!

Yksi juttu vain pääsee harmittamaan vuodesta toiseen. Te ns. ”pienemmät” artistit: pliis, ilmoittakaa tarvittaessa tarkkaan, mistä niitä levyjänne saa! Nyt ei ollut ensimmäinen kerta, kun menin vääriin levykojuihin ostamaan mieleisen esiintyjän cd:tä – eikä sitä ole! Jossain olisi kuulemma ollut: lavan reunallako tuoreeltaan? Oikeasti! Tulee hullu, unenomainen olotila, kun astuu cd-tsasounaan hakeakseen kunnon jazzia, ja joka hylly on täynnä pelkkää setzerii ja straycatsii!

Dweezil Zappa soitti isänsä kappaleita. Zappa on oma kategoriansa, kuten edelläviitattu Zornkin. Pitäisi varmaan vaihtaa sukunimi Zuusiseksi, pervojen mielikuvien uhallakin. Zappan mielipuoliset teokset on hyvä tietää etukäteen. Jos ei tiedä, kiinnisaamisongelmia tulee, ja jääviys iskee. Kuulin tutun kimurantteja kappaleita, joiden seuraavassa tahdissa saattoi tapahtua - ja tapahtui! - aivan mitä tahansa. Lavalla tehtiin uskoakseni tasan se, mitä odotettiin, levyversioiden mukaisesti: hankalahan noita joillekin pyhiä piisejä on ruveta sovittamaan. Tämän keikan kohdalla siirryn kumartaen takavasemmalle ja tunnustan musiikillisessa yleissivistyksessäni olevan rotkon. Haluan kuitenkin kiittää Pori Jazz 2016:n järjestäjiä siitä, että Zappaakin oli tarjolla. Ei sitä turhan usein ole.

Noh, sitten oli se J. Karjalainen. Erinomainen valinta näihin kekkereihin. Hänen ensimmäinen Pori Jazz -keikkansa, minun ensimmäinen Karjalais-keikkakokemukseni. Rento mies, ääni kunnossa, uusimpien levyjensäkin kappaleet ovat vallan mainioita tarinoita, joista ammennettavaa löytää halutessaan enemmänkin. Itse lämpenin eniten Lauri Viita -viitteelle ”tuhat kertaa tuhat vuotta”. Bändi groovaa kadehdittavan hyvin, rytmirunkonaan etenkin patteriston takana mättänyt Janne Haavisto, joka ghost-iskuineen kaikkineen sai beatit kellumaan kerrassaan jimkeltnermäiseen tapaan. Ihmiset osasivat kappaleiden sanat, kaikilla oli kivaa: tällä keikalla tunsi kuuluvansa johonkin määrittelemättömään hyvään, jota tarvitaan ankeleetisti näinä nizzakuskien ja turkinhulluuden aikoina.

Oli häkellyttävää, miten Karjalainen lauloi täydellä tunteella tuhansia kertoja esittämiään kappaleita ilman pienintäkään leipääntymisen vivahdetta. Tulkinnassa ja ulosannissa oli tasan sitä, jota mm. tangon ja bluesin uskottava esittäminen vaatii, ja jota harvalla on.

Upean keikan päätteeksi, kun oli kuultu lähes kaikki ”pakolliset” hitit, joita esittämättä J. Karjalainen ei yksinkertaisesti voi lähteä lavalta, tapahtui sitten se. Se, johon ei ole yhäkään saatu selitystä, mikä olisi sangen mukavaa. Viimeisessä kuvassa, jonka parikymmentuhantinen yleisö päälavan skriineiltä näki, näkyi aivan kilahtanut J. Karjalainen huutamassa jollekin järkkärille/toimitsijalle tms. Kuva leikkasi kiireesti nolon oloiseen kanssasoittajaan, ja tapauksesta jäi hyvin hämmentävä jälkimaku.

Todennäköisin selitys olisi aikataulujen kusenta. Keikka pääsi alkamaan n. 17 minuuttia myöhässä, ja Karjalainen olisi ehkä halunnut saada hänelle luvatut esiintymisminuutit? Kukapa ei haluaisi? Hei, Pori Jazz, päälava! Ja jos joku tulee selän taakse kuiskimaan, että ”enää yksi” tai ”nyt pitäisi jo lopettaa”, niin aivan varmasti alkaisi harmittaa.

Painotettakoon siis kaiken edellä, että keikka oli hieno, yhteisöllinen kokemus, ja kaikkien pitäisi kuulla J. Karjalainen livenä. Menkää todistamaan legendaa, joka on vielä erinomaisessa hapessa!

Brian Setzer ansaitsi myös tehdä itsensä kirjuriyleisölle tykö, toista kertaa, oman genrensä huippu. Rockabilly Riot! -tourneen hedelmät olivat hyväntuulista, pakottamatonta ankkatankkaa alusta loppuun tyylinmukaisin minttisaundein ja -hiuksin. Vanhaa kunnon Stray Catsia, uudempaa ja standardimpaa sekaisin saumatta. Dynamiikat lähtivät liikkeelle fortissimo-basikselta, eikä myöskään hidasteltu, pajatso tyhjennettiin heti alkuun. Oikeastaan tämä oli koko keikan mittainen murto RAY:n kolikkosäiliöön (sijaitsee Keuruulla, joudun tappamaan teidät, jos kerron).

Pianon myötä setti kasvoi välillä kvartetiksi, mutta täyt(eläis)tä trio-saundia ei voinut olla ihailematta. Kolmesta ihmisestä irtosi käsittämättömän tymäkänrouhea hardcore-elvismassa: en olisi ihmetellyt, vaikka jonkin soittimen saundin seasta olisi pompannut jossain vaiheessa The Jordanaires -miestaustalaulajat.

Brian Setzer on onnistunut tötterötukkatontilla lunastamaan elävän legendan paikkansa nykymaailmassa, jossa baseballsit tulevat ja menevät. Mies on ikoni, referenssi, joka pakottaa myös rockabilly-genren väheksyjät pohtimaan tärkeää asiaa: kun joku hioo yhden minkä tahansa asian timantiksi asti, sitä on kunnioitettava, vaikkei se olisikaan se oma kuppi teetä.

Pääset lukemaan raporttia Pori Jazzin lauantaista täältä. It ain't over til it's over!

Janne Kuusinen, kuvat: Pori Jazz