Epärehellistä suomirockia, sanoi Appiukko
27.01.2017
Kymmenvuotista taivaltaan juhliva Appiukko saavutti taannoin myös neljännen albumin virstanpylvään. Alkujaan tuusulalaisissa grillijuhlissa perustettu yhtye on vuosien saatossa siirtynyt alun nollapistemaisemmista kuvioista kohti sujuvampaa ja tarttuvampaa pop-rockia, josta taannoin ilmestynyt Tärkeintä on tie -albumi oli jo vähintäänkin neljän tähden osoitus. Desibeli haastatteli koko yhtyettä, eli Antti (laulu ja kitara), Tanja (basso ja taustalaulu), Juha (rummut) sekä Mikko (laulu ja kitara), olkaa hyvät.
Kymppiä ja neljättä siis juhlitaan, mutta miten Appiukko sai alkunsa ja mikä oli se alkuperäinen idea?
Antti: - Alun perin Appiukko oli sivuprojekti Kansalainen-yhtyeeni rinnalla. Rumpali Juhan kanssa aloimme soittamaan kahdestaan Junnu Vainion kappaleita minimalistisen ronskilla blues-otteella. Mukana toiminnassa oli alusta asti myös sanoittaja / kansitaiteilija Lasse Martinaho.
Antti: - Muitakin covereita soitettiin, mm. Tuomari Nurmion Rion satamassa, Cole Porterin Night and Day, King Crimsonin 21st Century Schizoid Man ja Dallapén Matka Timbuktuun, käännösbiisi 1930-luvulta... "skaala on mieletön", niinkuin Tapani Kansa sanoisi. Inspiroiva biisi tuohon aikaan oli myös Tommi Liimattan Tropical Cocktail, ja sitä voikin pitää Appiukko-bändin toisena lähtölaukauksena (Junnu Vainion) Yleisessä saunassa -biisin lisäksi.
Lasse Martinaho on siis teidän tapauksessa se ”viides beatle”, mutta miksi yhtyeen nimi on Appiukko?
Juha: - Aika tarkalleen kymmenen vuotta sitten sain Antilta tekstiviestin, jossa luki että meidän bändin nimi voisi olla Appiukko. Vastasin sitten siihen, että se on hyvä. Jos en ihan väärin muista, niin olin juuri silloin syömässä maksalaatikkoa. Myöhemmin kuulin, että Antti oli keksinyt nimen suihkussa, ja se tuntui loogiselta.
Lyhyt mutta kaunis tarina kauniista nimestä. Uuden albuminne nimi on puolestaan Tärkeintä on tie. Sekin kuulostaa kutkuttavan hienolta, mutta mikä tuo tie on ja mihin se on viemässä esimerkiksi Appiukko-yhtyettä?
Tanja: - Tie on tietenkin nelostie! Pitkäsoitto on yhtyeen neljäs ja tässä vaiheessa matkaa tuntui hyvältä siirtyä asfaltoidulle matkalle poukkoilevien polkujen ja merimatkojen jälkeen. Levyn kappaleethan kertovat Appiukolle ominaiseen tyyliin oman tiensä kulkijoista; jääräpäisistä miehistä, levottomista matkalaisista ja toisaalta kotikokeista sekä heistä, jotka etsivät omaa paikkaansa - joko tieltä tai sen päästä. Appiukolla on vahva luotto matkan tarkoitukseen ja tässä seurueessa kuulija voi itse valita kumpi on tärkeämpää, matka vai määränpää.
Kuvaatte musiikkianne "epärehelliseksi suomirockiksi", joten kuinka epärehellisiä sitten olette asteikolla 0-100? Entä voiko (suomi)rokkari edes olla rehellinen?
Antti: - Suomenkielinen rock (kuten rock nykyään muutenkin) on usein todella tasapäistynyttä ja riskivapaata kamaa. Monet bändit ovat "rehellisyydessään" ainoastaan tylsiä ja ennalta-arvattavia. Bändit käyttävät taitojaan, lahjakkuuttaan ja resurssejaan siihen että eivät erotu massasta, ja haluavat soittaa, näyttää ja käyttäytyä lavalla kuten kaikki muutkin.
Epärehellisyys tässä yhteydessä voi Antin mukaan olla myös muunlaista toisinajattelua ja tottelemattomuutta yleistä harmautta vastaan. Pitääkö ”suomirockin” muka aina olla sitä mollivoittoista valitusta? Yhtye ei pyri olemaan mikään totaalisten totuuksien laukoja, joten epärehellisyysprosentiksi valikoituu lopulta rock-musiikille sopiva 66,6%.
Vuonna 2013 julkaistu Roudan alta kukkii oli mielestäni ihan kiva albumi, mutta vain ihan kiva. Olettekin, omasta näkövinkkelistäni siis, edistyneet melko lailla näiden levyjen välillä ja vaikka myös uudella kiekolla tyylikirjo on rikas, on albumi jotenkin ehyempi.
Antti: - Roudan alta kukkii on nykyvinkkelistä katsoen melkoinen sillisalaatti ja liian pitkä levy, vaikka toki siitä edelleen ylpeitä olemme. 9-minuuttinen Muikkulaulu oli mulle tietynlainen päätepiste pitkien tarinallisten biisien tekemisessä, ja tuntui että se polku on loppuun tallattu.
Onko tämä tiivistys ja jalostus ollut pitkän linjan ponnistelujen tulosta, ja missä määrin ulkopuoliset tuottajat ja muut vaikuttajat muokkasivat kokonaisuutta?
Antti: - Uudella levyllä oli ensimmäistä kertaa aika perusteellinen esituotantovaihe, eikä lähdetty saman tien äänittämään kaikkea matskua mitä on. Tehtiin huolella demot, kehiteltiin laulustemmoja, kuunneltiin onko lehmänkellossa muka joku sävel ja ylipäätään mietittiin mikä palvelee biisin luonnetta. Entistä enemmän myös kuunneltiin ulkopuolisia kommentteja, varsinkin biisintekovaiheessa.
Mikko: - Musiikillisessa yhtenäisyydessä on varmasti auttanut bändin kokoonpanon vakiintuminen ja jokaisen jäsenen vahvuuksien esiintuominen. Roudan aikaan esimerkiksi kaksi laulajaa oli bändille vielä aika uusi konsepti, mutta nyt se on vakiintunut osaksi bändin toimintaa säveltämisestä lähtien.
Albumia äänitettiin reilun vuoden aikana, joten osaa materiaalista ehdittiin työstää antaumuksella. Viimeisinä joukosta ikuistettiin Vanhus ja meri sekä Liikaa, ja Antin mukaan rannallekin jäi vielä 5-6 kipaletta. Kuten edellä jo mainittiin, esituotantoa tehtiin, mutta se ei poistanut muutosten tuulia.
Antti: - Sävellys- ja treenausvaiheessa ainakin Hei hellitä vähän muuttui aivan totaalisesti, biisi oli alunperin mun laulama Thin Lizzyn Romeo and the Lonely Girlin tapainen lupsakka hölkkä. Kansitaiteilija Lasse Martinahon teksti pysyi kuitenkin lähes samana. Nigella kokkaa on myös käynyt läpi suuria muutoksia, mm. biisintekokurssilla jossa opettaja Sara Suvela pyysi mua tekemään uuden kertosäkeen. Sara on kuitenkin tehnyt biisejä Munamiehen joululevylle, joten minähän tein, ja parempi tuli. Nigellan toinen säkeistö käsitteli alun perin eri värisiä paprikoita, koska muistaakseni Nigella Lawson ei voi sietää vihreitä paprikoita.
Appiukko on neljän soittajan muodostama yksikkö, jossa jokainen jäsen myös luo musiikkia. Kuinka vakaviin yhteentörmäyksiin tämä johtaa ja kuinka eri tekijöiden kappaleet saadaan appiukotettua?
Mikko: - Itselleni nimenomaan tuo laulujen "appiukotus" on koko prosessin herkullisin osa. Siinä kokeillaan kaikenlaisia versioita, kun jokainen tuo oman lusikkansa soppaan. Esimerkiksi biisi Suoria sanoja syntyi ihan akustisella kitaralla rallattelemalla ja sitten se herkullinen AOR-ote kaivautui sieltä esiin, kun biisiä alettiin työstää koko bändin voimin.
Tanja: - Olen täysin samoilla linjoilla. "Appiukotus" on sopan suola! Meillä on myös omat vahvuusalueemme biisintekijöinä, ja alamme tuntea sekä tunnistaa niitä itsessämme ja toisissamme hyvin. Lähestymällä kappaleiden tekoa näin monesta suunnasta teemme oikeutta yksittäisten biisien kasvulle sekä sille, miltä Appiukko kuulostaa.
Paljon voi siis tapahtua. Anttikin toteaa väliin, että jokainen kiinnittää huomion hiukan eri asioihin kappaleessa – ja näin kulmia ja reittejä aukenee tietysti kuin luonnostaan. Mikko korostaa puolestaan, että viimeinen sana kaikessa on tietysti itse biisintekijällä. Näinhän se demokratia toimii bändiyksikössä, mutta mitä on luvassa seuraavaksi? Uutta EP:tä, kiertueita, hullaantuneita yleisöjä, radiosoittoa... Miltä näyttää tuleva vuosi Appiukon leirissä?
Tanja: - Vuosi 2017 on paitsi Suomen, myös yhtyeen juhlavuosi! 10-vuotiaan Appiukon kemut sisältävät keskittymistä keikkailuun, seikkailuun ja onpa suunnitelmissa kaksi uutta musiikkivideotakin! Radiot pidämme koko vuoden auki ja liimailemme uutuuttaan kiiltäviä fanitarroja ympäri Suomea. Uuden levyn kappaleita sovitamme livekuntoon ja saatammepa nostaa juhlan kunniaksi vanhoja klassikoita ohjelmistoon. Kannattaa siis pitää aistimet auki - tänä vuonna Appiukko joRaa kovaa!
Antti: - Kyllä me joku erikoiskeikka varmaankin tehdään. Soitetaan Juhan kanssa kahdestaan jotain vanhaa Appiukko 2007 -matskua.
Ovatko Pirkkolan uimahallin saunan setämiehet supermiehiä, jotka osaavat ihan mitä vaan?
Antti: - Todellakin! He tietävät kaiken kaakeloinnista ampumahiihtoon ja kasvatusmetodeista hunajantuotantoon.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain on jäänyt sanomatta niin nyt olisi sen sanomisen aika.
Juha: - Tärkeintä on tie on Appiukon neljäs kokopitkä levy. Kun levykotelon avaa, voi nähdä kuinka fyysisen CD-levyn pintaa koristavat tiemäiset viivat, joista muodostuu numero neljä. Nelonen ja tie ovat olleet läsnä Appiukkoa yhtyeen alkuajoista lähtien. Joka kesä pakkaamme auton täyteen soittimia sekä muuta tarpeellista ja hurautamme nelostietä pitkin salaiseen piilopaikkaamme Rautaveden rannalle. Mökillä on vuosien saatossa nauhoitettu levyjä, kuvattu musiikkivideoita, syöty pullaa ja tehty ties vaikka mitä. Olipa siellä viime kesänä Scooter-discokin. Ensi kesänä siellä pidetään biisileiri, jossa aloitamme porukalla uusien Appiukko-biisien tekemisen.
Haastattelu: Mika Roth
Pystykuva: Tuomas Puikkonen, vaakakuva: Hannu Hurme
