Hippo Taatila: YUP – Helppoa muisteltavaa
15.03.2017
Hippo Taatila kertaa kuinka Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit, eli YUP, syntyi, nousi marginaalista parrasvaloihin – ja poistui niistä. Draaman kaari on tuttu, ja vaikka Taatila yrittää parhaansa, on vaikeaa pysyä poissa tutuista urista. Kas (tässäkin) tarinassa bändin ydinkaksikko kisaa keskenään luomisen vimmassa, jännitteet ja kommunikaatio-ongelmat aiheuttavat kyräilyä, ja kaikki päättyy lopulta väistämättömään alamäkeen. YUP oli bändinä ainutlaatuinen, mutta senkin muodostivat vain tavalliset ihmiset. Ja tuo hienosti luettavaan muotoon saatettu fakta, sekä Taatilan uurastus, tekevät kirjasta poikkeuksellisen nautittavan.
Like
Kaikki alkaa luonnollisesti alusta, kun kolme nuorta miestä päätyy yhteen ja tekee Savonlinnan Taidelukiossa jotain erilaista. Kitaristi/vokalisti Jarkko Martikainen, basisti Valtteri Tynkkynen ja tuolloin vielä rumpuja paukuttanut Jussi Hyyrynen eivät taatusti ymmärtäneet, mitä saattoivat liikkeelle armon vuonna 1987, eikä bändin täysi merkitys kotimaiselle rock-historialle taida vieläkään olla täysin selvä, vaikka aikaa on kulunut jo kolme vuosikymmentä.
Taatila on itse jonkin verran äänessä, mutta pääosin kirja muodostuu bändin jäsenten suorasta puheesta. Keskustelumaista tunnelmaa vahvistaa myös se, että kyseessä ei ole vain muutaman haastattelun pilkottu ja pirskoteltu mosaiikki, vaan puhujat myös reagoivat toistensa sanomisiin. Ja siellä missä on viisi ihmistä, on myös viisi hieman erilaista näkemystä asioiden kulusta, mikä antaa kirjalle juuri sopivasti persoonallista kulmaa. Ja olisihan se ollut varsin tympäännyttävää lukea perinteistä historiointitapaa, jossa materiaalin kasannut toimittaja on valinnut ”totuudet” ja julistaa niitä, jättäen muiden tulkinnat vähemmälle huomiolle.
Etenkin Tynkkynen ja vuonna 1992 mukaan liittynyt rumpali Janne Mannonen osoittautuvat melkoisiksi tarinoitsijoiksi, Martikaisen loistaessa tapansa mukaan sanojen seurassa. Tynkkysen montypythonmainen jäykkyyden ja suoruuden yhdistelmä on kaukana Martkaisen diplomaattisemmasta monisanaisuudesta, Mannosen ollessa puolestaan bändin perinteisin ”rock-tähti” – rooli, joka oli lopulta viedä miehen mennessään. Hiljaisempi Hyyrynen ja kenties tarpeettoman pienen aseman bändissä saanut kosketinsoittaja Petri Tiainen ovat yhtälössä niitä hiljaisempia yhtiömiehiä. Toinen omasta valinnastaan, toinen enemmän muiden asioiden johdosta.
YUP:n, kuten oikeastaan minkä tahansa yhtyeen, kultakaudesta voi olla montaa mieltä. Joillekin kaikki loppui jo vuoteen 1992, jolloin bändi niputti tuohon asti ilmestyneen suomenkielisen tuotantonsa yksiin kansiin. toiset näkevät neljä vuotta myöhemmin ilmestyneen Yövieraat-albumin lakipisteenä. Monia ääniä saa myös ensimmäisen listaykkösen yhtyeelle tuonut Normaalien maihinnousu, jolta löytyy se tunnetuin puoskari-ralli, eli radion jo aikaa sitten puhkisoittama Meitä odotellaan mullan alla.
Bändi itsekin tiedostaa niin luovuutensa kuin suosionsakin luomat rajat sekä kirot, mutta yhtye seisoo myös Riku Mattilan tuottaman albuminelikon takana. Vaikka Leppymättömät-pitkäsoittoa ei voi parhaalla tahdollakaan nostaa ryhmän top-3 albumeiden joukkoon, jätti Keppijumppaa kiistatta retkueen pisteeseen, josta olisi helppo jatkaa, jos bändi koskaan niin tekisi. Tosin mikään ei ainakaan tämän kirjan perusteella viittaa siihen, että puoskarit palaisivat takaisin määrittelemättömän pituiselta tauoltaan, jonne he vetäytyivät vuoden 2008 lopulla. Hyyrynen toteaakin paluuarveluista: ”en löisi rahojani likoon sen puolesta”.
Taatila on selvästi bändin vankkumaton fani, jonka suitsutus käy hetkittäin hieman päälle lyöväksi. Mutta jos pahimmat hehkutuksen kappaleet nieleskelee, on loppu teos enemmän kuin viihdyttävää luettavaa. Opus on omanlaisensa aikamatka 80-luvun musiikilliseen ahdistukseen, 90-luvun mahdollisuuksien ihmemaahan ja 00-luvun aikuisuuteen, joka ei sitten ollutkaan ihan sitä mitä siltä odotettiin. Kirja ei tarjoa mitään likasanko-osaston paljastuksia, eikä sorru vastakkainasetteluiden ansoihin. Onneksi. He viihdyttivät meitä ja nyt he tekevät jotain muuta – ja viihdyttävät meitä.
Mika Roth
