Ylva Haru – pientä isommalla kontrastilla
07.02.2019
Ylva Haru julkaisi vuonna 2016 Tuulensuoja EP:n, jonka jälkeen tie kohti pitkäsoittoa kävi kuin luonnostaan. Linnut-albumin synty otti lopulta puolitoista vuotta, josta ensimmäinen kolmannes kului lähinnä ytimeen pääsemiseen. Roskakorin täytyttyä biisiraakileista lähtivät asiat kuitenkin hiljalleen sujumaan, ja kun kohtalokin hymyili työskentelyapurahan muodossa, kääntyi vuoksi suotuisaksi.
- Teimme studiossa kitara-lauludemon keväällä 2018 sekä sovitusten pohjaksi että myös sillä ajatuksella, että etsin levylle julkaisijan. Laitoin saman demon myös keikkamyyntifirmoille. Otin kierroksen ja sain vastaukseksi lähinnä hiljaisuutta ja muutaman "ei kiitos" –vastauksen.
Näissä kohdin Haru päätti julkaista levynsä EP:n tavoin omakustanteena, toisella kierroksella toteutus olisi jo entuudestaan tuttu. Samaan aikaan keikkamyyjä Wilhelm Breitenstein, joka nykyään vastaa Harun keikkojen myynnistä, otti yllättäen yhteyttä. Henkilökemiat kohtasivat ja asiat menivät jälleen eteenpäin.
Elokuussa 2018 syntyi päätös tehdä tuotanto ja äänitys omin voimin.
- Soitimme viidessä päivässä jokaisen biisin pohjat livenä ja levyn viimeinen raita on minun osaltani täysin liveotto, johon käytin 15 minuuttia. Koko levyn tekemiseen meni yhdeksän päivää. Resurssit ajallisesti ja taloudellisesti olivat rajalliset tälläkin kertaa, mutta toisaalta halusimme taltioida myös sen miltä Ylva Haru aidosti kuulostaa. Ainahan levylle saisi liimattua monenlaisia lisämausteita, mutta päällimmäinen ajatus oli aito tunnelma.
Haru jatkoi sitkeästi ja määrätietoisesti työn tekemistä ja levy olikin jo miksattu valmiiksi, kun Breitenstein sai buukattua hänet soolokeikalle Lost In Music –festivaaleille lokakuussa.
- Joskus yks biisi tai keikka saattaa muuttaa kurssia – tässä kohti mulle tarjoutui tuon keikan perusteella julkaisija, tamperelainen Soit Se Silti –levy-yhtiö.
Pohdittaessa eroja EP:n ja albumin välillä Haru nostaa esiin sen, että pikkukiekon aikaan kokoonpanossa oli kolme kitaraa ja neljä laulajaa. Toki mukana oli myös rytmiryhmä, mutta koko homman perusta oli kitaroiden ja laulujen harmonia. Harmonia-keskeinen soundi määritteli materiaalia, jota olisi ollut tuossa vaiheessa kasassa jo albumillisen verran, mutta pikkukiekon teko tuntui oikeammalta ratkaisulta.
- Olen aika intuitiivinen ja impulsiivinen niin tekemisessä kuin päätöksissä. Tulin silloin siihen tulokseen, että on parempi avata peli EP:llä kuin haalia levyä hiljalleen vuosia ja yrittää saada rahat kasaan. Olen eteenpäin menevää sorttia, en halua jäädä vellomaan johonkin liian pitkäksi aikaa vaan katse on aina uuden luomisessa ja kehityksessä.
Haru vierastaa "sääntökirjan" mukaan kulkemista ja korostaa vielä Linnut-albumia omana kokonaisuutenaan, jonka kuului syntyä kokonaisena, uutena ja omanlaisenaan. Musiikkisi on persoonallista folk-poppia, jossa maalataan isollakin siveltimellä mutta äänivallit pysyvät silti kiitettävästi kurissa? Miten päädyit esittämään kappaleesi tässä muodossa? Oliko se heti alusta saakka selvää?
- Mulle oli alusta asti selvää mikä on "mun juttu" ja tapa tehdä. Oikeastaan reseptini on yhdistää herkkä pehmeys ja rosoiset irrottelevat kulmat. Ammennan pääasiassa luonnosta. Haluan sinne kontrasteja, todella minimalistisesta heinän hievahduksesta voimalla tyrskyävään mereen. En halua liian siloteltua tai aidosta poistuotettua. Aitoudessa on juuri se, mikä eniten viehättää ja koskettaa. Halusin myös pesäeron ns. villasukkafolkista, vaikka hyvin todennäköisesti tulen sellaisenkin levyn vielä joskus tekemään.
Kappaleiden erilaiset muodot ja sovitukset ovat syntyneet niiden itsensä ehdoilla. Tuotannosta vastasi bändin kitaristi Matias Kiiveri yhdessä Harun kanssa, yhteistyön hedelmien kuulostaessa toisinaan enemmän toiselta kuin toiselta.
- Parhaimmillaan onnistumme täydentämään toisiamme. Meitä yhdistää samankaltainen aika intuitiivinen tapa luoda äänimaisemaa.
Jatkuuko kappaleiden evoluutio myös nyt, kun ne on ikuistettu?
- Toivottavasti. Aloitimme hiljattain bänditreenit livesettiä varten. Päälinja nojaa levyversioihin, mutta uskon niihin tulevan yhteissoiton myötä myös omia vivahdelisiä.
Musiikissasi voi folkin rinnalla havaita myös bluegrassin herkkää läsnäoloa, ja arviossa korostan kuinka osaat pysyä erossa "elokuvamaisesta" laajakangassoundista, joka vaivaa tarpeettoman usein amerikkalaisia kanssasiskoja ja -veljiä. Onko pienen tekeminen siis vaikeampaa kuin maiseman täyttäminen äänitapetilla, vai onko kyse enemmänkin kulttuurierosta?
- Varmaan kyse on myös kulttuurierosta, mutta samalla pidän tärkeänä juuri sen herkän ytimen valjastamista, jotta lopputuloksesta ei tule "poistuotetun" ja sliipatun kuuloinen, koska siinä herkkyys hukkuu helposti massaan. Pienen tekeminen on mielestäni kaikkein kiehtovinta, ja kun sen yhdistää isompaan kontrastiin, resepti on mieluinen! Vastakohtien yhdistäminen, siitä tykkään. Tietty rosoisuus ja vilpittömyys, ei liian viimeistelty, tuo lopputulokseen juuri sitä aitoa koskettavuutta.
Mikä kymmenestä raidasta on sinulle henkilökohtaisesti tärkein?
- Levyn avausraita kuvastaa ehkä parhaiten sisäistä maailmaani ja soinnillista mieltymystäni.
Entä mikä biisi yllätti sinut positiivisimmin, kun levy oli saatu kasaan?
- Elämä kantaa –singlejulkaisu yllätti positiivisesti vastaanoton takia. Ajattelin aina, että radiosoittoon pääsee vain isojen levy-yhtiöiden "portinvartijoiden" kautta. On ollut ilo huomata, että itse musiikilla on kuitenkin edelleen merkitystä.
Mikä on oma aution saaren levysi?
- Sielunmaisemani on enimmäkseen 60- ja 70-luvun englanninkielisessä folk/rockissa sekä country-americanassa. Tällä vuosikymmenellä mieluisen maailman on onnistunut luomaan Joshua James –niminen laulaja-lauluntekijä. Ottaisin autiolle saarelle hänen From The Top Of Willamette Mountain –levynsä.
Keikkailet niin soolona kuin bändinkin kanssa. Kuinka totaalisesti nämä kaksi maailmaa eroavat toisistaan?
- Soolokeikat ovat tietysti riisutumpia ja nojaavat herkkyyteen ja pehmeyteen. Soitan kolmella eri kitaralla yhdistäen akustista, sähköistä ja avovirettä, lisäksi huuliharppu antaa vähän lisäväriä. Bändi sen sijaan laajentaa biisejä eri ulottuvuuksiin ja tuo sinne enemmän vaihtuvuutta ja kontrasteja.
Kaksi erilaista maailmaa yhdistyvät kuitenkin settilistan kautta, sillä ne ovat pitkälti samanlaisia. Tietenkään kaikki biisit eivät toimi sooloina, ja osa hyötyy enemmän intiimimmästä tulkinnasta.
- Bändikattauksessamme on kolme kitaraa, sähköbasso ja rummut. Matias Kiiveri hoitaa sähkökitaratontin ja sen lisäksi soittaa myös akustista kitaraa, Matiaksella on suurin ja hallitsevin tontti. Mulla on akustinen kitara ja hoidan ns. finger picking –roolia. Kolmas kitaristi Arttu Aalto taas akustisella kitaralla täydentää koko comboa, näppäillen ja harjaten – sellaista maustamista. Meillä on aika selvät roolit ja yhtälö toimii.
- Rumpali Anssi Tirkkonen on todella musikaalinen, monipuolinen ja nyanssitajuinen soittaja, jonka soundi on miellyttävän pehmoinen. Anssi luo maailmoja ja hän todella saa rytmit soimaan. Tuiki tarpeellinen mauste kokoonpanossamme on Riikka Keränen. Hän on ammattijazzlaulaja, joka päätyi lopulta vuorenvarman taustalaulun lisäksi tarttumaan sähköbassoon.
Mikä on parasta keikkailussa?
- Keikkailussa on parasta se, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, jokainen keikka on oma tarinansa. Mitä enemmän yleisö on mukana, sitä enemmän sytyn. Tykkään ottaa kontaktia ja tykkään, että keikat ovat vuorovaikutuksellisia. Siinä on mielestäni koko homman ydin, yhteyden muodostamisessa ja että virtaus on molemminpuolinen. Silloin keikka hengittää.
Aina keikatkaan eivät suju kuin unelma. Voi tapahtua kaikkea yllättävää, haastavaa ja erikoista, jolloin joutuu pärjäämään myös epämukavuusalueellaan. Sen verran kilometrejä on kuitenkin jo takana, että todellisuus on sangen todellinen tienkin päällä. Entä mitä seuraavaksi? Onko luvassa lisää julkaisuja, jotain erikoista?
- Seuraavaksi niin paljon keikkoja kuin mahdollista. Toinen levy on jo matkalla, uusia melodia-aihioita on jo satakunta ja tekstejä mukavasti työn alla. En silti kiirehdi siihen vaan annan sen virrata omalla painollaan.
- Kävin hiljattain laulamassa duettobiisin ja minua kysyttiin juuri fiittaamaan yli genrerajojen, mielenkiinnolla odotan mitä kaikkia mahdollisia uusia polkuja avautuu.
Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Tuomas Aro
