Pienet

Pienet II - Helmikuu 2021

18.02.2021


Alijumala: Musta Kultti Alijumala: Musta Kultti

Unohtakaa ne ylijumalat sun muut zeuksen, sillä nyt on koittanut Alijumalan aika. Jostain Keski-Suomen ja Pohjois-Savon suunnilta kotoisin oleva poppoo takoo thrash metallia suomenkielisillä lyriikoilla ja melodisella puristusotteella. Ymmärtääkseni Musta Kultti on ensimmäinen virallinen julkaisu, joten syksyllä 2020 Rautalammilla perustettu ryhmä antaa kunnon heitot jo debyytti EP-levyllään.

Kaikki kuusi raitaa saatetaan siis maailmaan ensimm√§isell√§ kotimaisella, eik√§ n√§iss√§ tarinoissa k√§y koskaan kovinkaan hyvin ‚Äď paitsi ellei asioita tarkastele vanhan vihtahousun kulmasta. Aikalinjat suttaantuvat ja sekoittuvat kun muinaisia taruja ja modernia hulluutta sovitellaan yhteen, mit√§ siit√§ jos saumat v√§h√§n irvist√§v√§t, sill√§ melodisesti huutava ja kirkuva vokalisti hoitaa kyll√§ kaiken kuntoon. Hurmeiset tarinat kerrotaan vanhemmalla suomen kielell√§, mik√§ vain entisest√§√§n vinouttaa jo valmiiksi vinksahtanutta kokonaisuutta.

Yhtäältä tekisi mieli toppuutella tekijöitä, toisaalta kun Tehdas jauhaa ja Kansainvaellus koettelee, niin vaikea tässä on mitään suoranaisia parannusehdotuksiakaan jaella. Musta Kultti on ehdoton thrash-kokemus, mutta niinhän kultin tietysti tuleekin olla.

Mika Roth


Auringonliitto: Juna / Viet mut jonnekin Auringonliitto: Juna / Viet mut jonnekin
Elbae Records

Auringonliitto kävi tutuksi viime vuoden lopulla, kun pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan ryhmän Laulujasi-sinkku sai jopa tekemään vertailuja Ultra Bran suuntaan. Tuoreella tuplasinkulla on tapahtunut selkeä jako kahteen, sillä nyt tarjotaan tiukkaa rystyslyöntiä rockin puolelta ja pehmeämpää popsiivua lämpimällä kämmenellä.

A-puoleksi valjastettu Juna yllättää lähes garagen puolelle karkaavalla särörockillaan, jossa enemmän on enemmän. Mukana on kuitenkin sama rikas laulusoundi, kun mies- ja naisvokalisti tavallaan kilpailevat tilasta. Taustalla kitara soi ja kiippareista kiskotaan esiin jykevää 60-luvun raskasta rock-soundia niin, että ihan sitä hengästyy junan perässä kiiruhtaessa. Viet mut jonnekin on sisaruksensa tavoin hädin tuskin neljän minuutin mittaan yltävä teos, jonka keskelle sijoitettu melukohta osaa aina hämmentää. Lähes kaaoksen rajoilla käydään vain palatakseen takaisin tunnelmallisen, lievästi pahaenteisenkin fiilistelyn pariin. Kuka on tuo joku, jonka vietäväksi kertoja halajaa ja mikä on se paikka, jonne mieli kaipaa?

Kumpikin raita rikkoo ns. sääntöjä, eivätkä biisien sisätilat ole enää lainkaan niin siivoja ja viehkeitä. Rosoisuus ja sekaisuus pelaavat kuitenkin Auringonliiton eduksi, vaikka taidepopin varjo taustalla häilyykin.

Mika Roth


Callo: Pictures Lie / All Dead Callo: Pictures Lie / All Dead

Satakuntalainen ahdistus voi olla hyvinkin tyylikästä, kuten Callo on jo esimerkillään osoittanut. Noin puolentoista vuoden takainen Skeleton Crew EP siirsi bändin rytyytystä grungen tummuudesta kohti postrockin vapaampia leijailuja. Sama liike jatkuu uudella tuplasinkulla, joka lähtee purkamaan koronavuonna syntynyttä materiaalisumaa.

Kaksi biisiä, karvan päälle kymmenen minuuttia. Keulilla loistaa selkeimmin kaksi säröistä kitaraa, jotka kuitenkin antavat riittävästi liikkumatilaa vokalistille. Ykkösiskuksi sijoitettu Pictures Lie edustaa bändin reippaampaa ja kovempaa laitaa, rockin lyödessä lasit sisään kertosäkeen myllytyksessä. Eikä biisi rakennu vain pyörteen odotteluun, sillä avara sovitus antaa kaikille jäsenille puuhattavaa. Väliosan revittely ja soolo pelastavat kenties koko purren. Tunnelmallisempi All Dead on lähes kaksi minuuttia sisarustaan mittavampi, mutta tämäkään pulla ei paisu yli äyräiden, vaikka kasvua tunnelmapuolella koetaankin runsain mitoin. Jälleen kertosäkeessä lyijy muuttuu kullaksi ja vokalistin chriscornellmaiset venytykset osuvat keskelle häränsilmää.

Tätä kirjoitettaessa bändi tähyää jo seuraavan EP:n suuntaan. Korona saattoi tyhjentää keikkakalenterin, mutta luomistyölle seisahtuneet pyörät ovat saattaneet olla jopa eduksi, tai ainakin Callon kohdalla puhutaan jo tähänastisen uran terävimmästä materiaalista.

Mika Roth


Chris Middletown Psycho: 1990 Chris Middletown Psycho: 1990

Chris Middletown Psycho perustettiin jo armon vuonna 1990, kun tuolloin teini-ikäiset nuorukaiset soittivat 60- ja 70-lukujen kitaravetoista bluesrockia. Pari vuotta myöhemmin toiminta lähti hiipumaan, kuten niin kovin monilla ryhmillä käy. Esirippu laskeutui, mutta loppu ei ollut lopullinen, sillä kipinä syttyi uudelleen vuonna 2015.

Trio on nyt saanut valmiiksi EP-levynsä, jolla vanhat biisit saatetaan viimein massojen nautittaviksi. Eikä tämä ole mitään puulaakisarjaa ja harrastelijailtapuuhailua, sillä kolmikon jokainen jäsen on kunnostautunut jo vuosikymmenten ajan musiikin saralla. Blues, rock ja bluesrock ovat siis jutun juoni ja EP:n neljä kappaletta toistavat uskollisesti vanhan bluesrockin kaavoja, keinoja ja reittejä.

Ankkuriksi sijoitettu Castle And Soldier on mielestäni biisinipun musta hevonen, jonka svengaavassa ja iloisessa revittelyssä voi aistia jopa pientä karibialaista vibaa. Samaa heppaa käytetään jo toki avausraita Blow It Awayn kanssa, mutta palikat ovat nyt vain otollisemmassa järjestyksessä. Kelpo isku on myös Deadlock (Comin’ Insane), joka puolestaan rypistelee rokimmin ja rollaa raskaammin. Vuodesta 1990 on jo runsaasti aikaa, joten nyt kun pöytä on puhdas, niin mahtaako tarina jatkua uusilla siivuilla?

Mika Roth


Giant Giant: Normal Life Giant Giant: Normal Life

Säröistä ja toisinaan hieman mutkikkaampaakin kitarapoprockia soittava Giant Giant julkaisi viisi vuotta sitten itsensä mukaan nimetyn debyyttialbumin. Tarina ei kerro miksi jatkoa saatiin odotella näin pitkään, mutta viime vuoden puolella ilmestynyt Sidetrack-sinkku saa nyt seurakseen neljä muuta raitaa.

Tuore EP on edelleen tuttua särökitarointia, jossa on kuitenkin mukana roppakaupalla aitoa lämpöä ja tunnetta. Giant Giantin kohdalla onkin erityisen tärkeää puhua soundista, sen syvyydestä, melodisuudesta ja rosoisen miellyttävistä pinnoista, joiden äärellä huomaa viihtyvänsä vaivatta. Normal Life on viiden tasavahvan raidan kokonaisuus, jota selvimmin sana ’rock’ kuvaa. Pääroolin itselleen nappaava soitin on tietysti sähkökitara, mutta koskettimet ja rytmiryhmä tuovat arvokkaat palansa kokonaisuuteen. Vokalistin tapa laulaa samaan aikaan pehmeästi ja angstisesti ansaitsee myös kunniamaininnan.

Normal Life on kokonaisuutena vahva jopa siinä määrin, että siltä on vaikea irrottaa yhtä tiettyä biisiä muiden edelle. Onko tämä sitten väkevää tasavahvuutta vai väljähtämään päässyttä tasapaksuutta? Olen taipuvainen ensimmäiseen tulkintaan, mutta terävämmästä hittikynästä ei olisi taatusti haittaa, etenkin kun lähes jokaisella biisillä ilmenee jo potentiaalia pankin räjäyttämiseen.

Mika Roth


Jonas and I: Shouts of the Coal Mine Jonas and I: Shouts of the Coal Mine
Humu Records

Jonas and I on viettänyt jo useamman vuoden hiljaiseloa, mutta nyt hiljaisuus on viimein päättynyt. Tuore Shouts of the Coal Mine -sinkku on ensimmäinen maistiainen tulevalta Where from Here -pitkäsoitolta, jonka pitäisi tätä kirjoitettaessa ilmestyä syyskuussa.

Ja kun kyseessä on ensimmäinen sinkku pitkään aikaan, on B-puoleksi sijoitettu vielä bonusraita, mutta keskitytään ensin varsinaiseen pihviin. Shouts of the Coal Mine -kipaletta lienee helpointa kuvata countryn makuiseksi popiksi, jossa voi toki tuoksahtaa aivan hiuksenhieno folkinkin häivähdys. Pienenä käynnistyvä biisi nousee hitaasti ylös omaa kukkulaansa, vailla pienintäkään koneen puksutusta, kunnes kahden ja puolen minuutin kohdalla saavutetaan viimein torvisoolon kohta. Kipale kohoaa ja kohottaa, saaden uskomaan parempaan huomiseen.

Foxes on sekin iloinen, elämänmyönteinen ja tuoreen ruisleivän pehmeä numero, joka olisi omasta puolestani voinut mahtua pitkäsoitollekin. Ei aivan sisaruksensa veroinen veto, mutta kaunis, lämmin ja valoa säteilevä folkpop-kaunokainen, joka onneksi sai mahdollisuutensa muuttua ikuiseksi edes B-puolena.

Mika Roth


Metal De Facto: Legionnaires Oaths Metal De Facto: Legionnaires Oaths
Rockshots

Näppärästi nimetty Metal De Facto on metallin melodisella ja toisinaan powerimmallakin puolella viihtyvä orkesteri, jolta ei ainakaan rohkeutta puutu. Rohkeudella viittaan tässä tapauksessa siihen, että tuoreen EP:n viidestä raidasta peräti kolme on lainabiisejä, minkä lisäksi tarjotaan vielä yksi akustinen tunnelmapala.

Mitäs rohkeaa lainailussa sitten on? No, minäpä kerron. Metal De Facto versioi näet Type O Negativen My Girlsfried’s Girlfriendin ja Shakiran Whenever, Whenever -renkutuksen. Uskomatonta muuten, että sain tungettua biisit samaan lauseeseen, ja vielä uskomattomampaa on se, että kumpikin versio tavallaan toimii. Tietysti näistä synneistä tulisi kivittää kolmanteen polveen saakka, mutta ainakin kappaleet ja niiden uudet muodot herättävät tunteita.

Itse nimibiisi on kelpo vartti-Manowari, jonka uhmakas laukka on juuri sitä itseään. Akustinen numero on aika turha, sillä sähköisellä kattauksella iskut toimivat ehdottomasti perusteellisemmin. Sen sijaan kolmas laina on mielenkiintoisempi ja sen ansiosta EP kannattaa ainakin kerran kuunnella, jos muut luodit eivät osuisikaan kohdalleen. Japaninkielinen Dohatsuten laina Ginga Densetsu Weed näet loikkaa rohkeasti lohikäärmeen selkään ja karauttaa kohti eeppisen metallin auringonlaskua. Banzai!

Mika Roth


Mika Ilmari Lehto: Hukassa Mika Ilmari Lehto: Hukassa

Mika Ilmari Lehto on enemmän kirjallisuuden ja runouden parissa kunnostautunut herra, joka on myös laulaja/lauluntekijä, kun sille päälle sattuu. Hukassa EP:n synty on pandemian ansiota, kun Lehdolle jäi yllättäen aikaa muuhun tekemiseen, ja kunnon kosketinsoitinkin oli tullut hankittua.

EP:n kuusi raitaa ovat kummallinen, haastava ja ristiriitainen kokemus, jossa seuraava mutka yllättää kroonisesti, eikä ns. sääntöjä noudateta. Lehto selvästi nauttii leikkisyydestä, niin sanojen kuin soundienkin kanssa, mutta pitää toisaalta sisäisen Syd Barrettinsa riittävästi kurissa. Niinpä Ei mitään mieltä mistään samaan aikaan kompastelee kömpelösti ja loikkii puolisalaa mitä sulavimmin. Romuluisuus koristelee myös Koneen kolmiminuuttista lentoa, kun tajunnanvirralta vaikuttavat rivit ja dystooppiset synataustat törmäävät toisiinsa niin että jälkiä jää.

Nurinkurista fiilistä korostaa viimeiseksi jätetty Frendit, joka on selvästi porukan popein ja tarttuvin viisu. Normaalistihan tällainen ässä sijoitettaisiin alkuun, ja Maarit Mahlamäki nostaa laulullaan biisin aivan uudelle tasolle. Enemmänkin materiaalia on kuuleman mukaan valmiina, joten jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Sille olisi tässä maailmanajassa todellakin tilausta, sillä Lehto on kaikkea muuta kuin hukassa.

Mika Roth


Ocelot: Unelmoi Ocelot: Unelmoi
Soliti

Pop ei ole aina musiikintyylinä niitä kokeellisimpia leikkikenttiä, mutta Ocelot osoitti jo toissavuotisella Mä voin ottaa sun ikävän pois EP-levyllään, että kaikki on tuollakin saralla tarvittaessa mahdollista. EP esitteli positiivisella tavalla hieman vinksahtaneita paikkoja, soundeja ja rakennelmia, joita tuli samaan aikaan ihailtu ja hämmästeltyä, eikä mikään merkittävä ole muuttunut kahdessa vuodessa.

Unelmoi EP nitoo yhteen vuoden 2020 kolme sinkkua, joiden seuraksi on sijoitettu kaksi uutta kipaletta. Näin kasassa on himpun alle 20 minuutin mittainen annos tunteiden vuoristorataa, heleää poppia sekä mehukkaan kurvikkaita rytmilinjoja. Veikeä Simpukka erottuu seurassa edukseen ja samaan täysiosumien joukkoon laskisin myös toisen ’uusista raidoista’, eli Kukkapelto-kappaleen. Näissä kohdin Ocelotin soitto pystyy löytämään sen viimeisen viiden prosentin lisän, jonka ansiosta lopputulema on äkkiarvaamatta huomattavasti osiensa summaa suurempi.

Vokaalit ovat edelleen yleisöä taatusti jakava tekijä, mutta persoonallisuuspisteitä ei näinä päivinä voi liikaa haalia itselleen, joten katson Emilian ilmaisun vain vahvistavan Ocelotin mahdollisuuksia suuressa pelissä. Upean pikkuyllätyksen tarjoaa myös päätöksenä kuultava Haalistunut, jonka kaihoisa pianopop sopii tosiaan elokuvien lopputeksteihin täydellisesti.

Mika Roth


Puiset heilat Puiset heilat: Puiset heilat

Puiset heilat kuuluu siihen sankkaan joukkoon, joka skippasi julkaisut koronavuonna. Niinpä bändin edellinen musiikkiannos on jo toissasyksynä ilmestynyt Kuu paistaa risukasaan -albumi, jota päädyinkin joululomilla kuuntelemaan pitkästä aikaa.

Uusi kolmen biisin mittainen julkaisu on aikamoinen siirto, sillä nyt voidaan ne aiemmat folkrockpuheet pitkälti heivata laidan ylitse. EP:n teemana tuntuu olevan mielen ja minuuden hajoaminen, mahdollisesti kotieristyksen ja yksinäisyyden seurauksena. Maailma on muutenkin muuttunut ja kolmesta raidasta kaksi edustaa suhteellisen äänekästä rockin räimettä. Näiden menopalojen väliin puristuva Koto ja nili on henkinen pohjakosketus melankolian riuttaan, joka kannattaa kuitenkin kokea siinä missä rempsakammatkin sisaruksensa. 70-lukulaisuus kuuluu yhä jytä rockin voimana ja luomuina soundeina, mutta kokonaisuutena Puiset heilat taitaa olla ryhmän tummasävyisin musapaketti tähän mennessä.

Kvartetista trioksi muuntunut yhtye rokkaa ja murjottaa, mutta ei kuitenkaan mene liian pitkälle murheen alhoissaan. Basso-rummut-kitara, ja jokainen trion jäsen osaa vielä laulaa, joten näillä mennään tanssiaskeleita varioiden. Onko tämä uusi alku?

Mika Roth


Ricky Kotka: Lapin Disko Ricky Kotka: Lapin Disko

Ricky Kotka on saanut valmiiksi kolmannen EP-levynsä, jota puffattiin jo onnistuneesti vuoden lopulla ilmestyneellä Lapin Disko -sinkulla. Nyt kyseinen raita on saanut vahvistuksekseen kolme muuta disko-pop-after ski -peilipalloa, joiden korostetaan soveltuvan etenkin öiseen kohtuukäyttöön.

Suomenkielisell√§ pop-diskolla on tietysti historiaa jo siin√§ m√§√§rin, ett√§ Ricky Kotka ei varsinaisesti auraa diskokolallaan auki mit√§√§n korpimaista vihoviimeist√§. Sanottakoon silti, ett√§ master & slave -peli√§ pelaava Y√∂n valot on nahkavaljaineen kaikkineen rohkea siirto. Nimibiisin ohella puhdas diskohitti on fantasiapilvilinnoissa leijuva Slalomt√§hti, jossa sankarinpalvonta karkaa fellinim√§isesti t√§ysin lapasesta ‚Äď mik√§ on tietysti ollut tarkoituskin.

Ricky Kotka on kuuleman mukaan nyt EP-levynsä julkaissut, ja seuraavaksi horisontissa siintävät debyyttialbumin pyörteet. En lähde sen kummemmin ruotimiaan sitä, kuinka ’puhdasta’ disko voisi olla, sillä kaikessa korostuu nimenomaan Ricky Kotkan oma tyyli ja tapa tehdä asioita. Omasta mielestäni tällainen julkean nostalginen diskohileily täyttää tilauksensa, ja enemmänkin, sillä nostalgian takaa löytyy myös tuhti määrä persoonallisuutta ja riittävästi täysin uusia partikkeleita.

Mika Roth


Ruminaatio: √Ėisin s√§ lenn√§t pois Ruminaatio: √Ėisin s√§ lenn√§t pois

‚ÄĚNo nyt on joku kuunnellu siekkarinsa tarkkaan‚ÄĚ, totesi er√§s kaverini kuullessaan ohimennen Ruminaation uuden tuplasinkun avausbiisi√§ Sotaanl√§ht√∂. Ja kyll√§, aika suoraa punkrockin ja shamanistisen riehunnan sekoitustahan tuo on, joten kumarrus pioneerien suuntaan.

Musiikin luomisessa kaikki vaikuttaa aina kaikkeen, eik√§ se Mozartkaan taatusti kuplassa el√§nyt, Maj Karman Kauniista Kuvista nyt puhumattakaan. Sotaanl√§ht√∂-kappaletta taustoitetaan sen verran, ett√§ biisi on saanut innoituksensa R√∂lli ja Mets√§nhenki -elokuvasta. Kyll√§, luit oikein. Hullua, mielipuolista, hauskaa ja happoista ‚Äď eli kuten kunnon outorockin kuuluukin olla.

B-puolelle sijoitettu √Ėisin s√§ lenn√§t pois on kuulemma tuplasinkun ensisijainen taisteluk√§rki, jolla ryhm√§ puhkaisee ainakin postpunkin mustat sein√§t. Onko kyse transilvanialaisesta rakkaussuhteesta tiettyyn nokturnaaliseen olentoon, vai ollaanko t√§ss√§ ainoastaan runollisia rakkauden raadeltua yhden kerran liikaa? Vaikea sanoa, mutta se on helppoa todeta, ett√§ biisi tarttuu kuin purkka tukkaan, eik√§ siivu kuitenkaan kulu puhki toistollakaan, joten ehk√§p√§ tuota suuntaa kannattaisi suosia vastaisuudessa enemm√§nkin.

Mika Roth


Seed Husk: Triangle Seed Husk: Triangle
Secret Entertainment

Kun arvioin Seed Huskin loppuvuonna ilmestynyttä Sweet Nothings -sinkkua, kuvittelin tuolloin tulossa olleen Trianglen olevan pitkäsoiton. Lopulta Triangle ei jää kovinkaan kauas albumin mitoista, sillä lähes puoli tuntia ja kuusi raitaa olisivat kaivanneet tuekseen oikeastaan enää yhden biisin lisää.

Minialbumi on saatekirjeen mukaan niin ehyt kokonaisuus, että tuolta kantilta tarkasteltuna ratkaisu on ymmärrettävä. Sitä paitsi sopivan pienessä annoksessa ryhmän säröinen ja rosoinen kitararock puraisee entistä voimakkaammin. Mielenkiintoinen avain minilevyyn on sen keskeltä löytyvä Dim Shine, jonka rauhallisempi poprock osaa napsia parhaat palat 90-, 00- ja 10-luvuista. Melodisuus on kiistatonta, taustalinjat monimutkaisempia ja silti kaikki vaikuttaa herttaisen simppeliltä. Ysärimmin altsurokkaileva Skin esittelee vuorollaan ryhmän räväkkää ja ronskia puolta, kun taas ankkuriraita Paper Umbrellas suorastaan hämmentää ja hämää iltaruskon näppäilypopilla.

Onko kaiken takana yksi suuri tarina? Kyllä, varmaankin, jos sen vain haluaa kuulla, mutta raidat on helppo nauttia myös yksittäispakkauksissa, ilman sen kummempia murheita. Triangle on vähintäänkin kolmikärkinen kokonaisuus, jonka tyylillinen rikkaus kääntyy jo melkein tekijöitä vastaan. Onneksi sinkkubiisi on täyttä timanttia, koska niitä soittolistabiisejäkin kyllä tarvitaan näinä päivinä.

Mika Roth


Väinö Honkanen ja Valtio: (Ole hyvä) Yliskylä Väinö Honkanen ja Valtio: (Ole hyvä) Yliskylä

Väinö Honkanen ja Valtio on jykevästi ja perinnetietoisesti boogaavaa hard rockia soittava kotimainen yhtye, joka saatesanojen mukaan on saanut kasaan yhden vuoden kovimmista rockjulkaisuista. Uskoa omaan tekemiseen siis löytyy ainakin riittämiin, mutta onhan Honkanen jo aiemmin paukuttanut soolonakin joitain siivuja.

Linnanrakentajantieltä Herttoniemen puolelta Laajasalon suuntaan otettu kansikuva Yliskylän kyltistä kertoo siis sen, että Helsinkiin on päädytty Loviisasta. Niinpä (Ole hyvä) Yliskylä lienee omanlaisensa garage-rakkaudenylistys uudelle kotiseudulle. Maailmanvalloitus saa käynnistyä näistä tasavaltamme pääkaupungin suurista saarista, joiden jälkeen vuorossa on koko muu maailma. Eikä ykkössyöttö ole lainkaan hullumpi, etenkin kun kakkosraidaksi ammutaan Huumeita saa ruokakaupasta -garagelataus. Mitta puristuu, tunnelma tiivistyy ja hiki kohoaa otsalle, kun garagea ruuvataan groovea unohtamatta.

Persoonallisuuspisteet eivät vielä päätä huimaa, mutta asenteen puolesta touhu on jo täydellisesti urillaan. Pinnat vielä rohkeudesta, jolla perusrokkisettiä on lähdetty laajentamaan ziggystardustmaisiin sfääreihin. Sähkökitara on tietenkin tämän kukkulan kuningas, mutta myös rikkaiden sävyjen päälle ymmärretään jo tässä vaiheessa.

Mika Roth




Lukukertoja: 933
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs