Pienet
Pienet - Heinäkuu 2022
14.07.2022
Baba Ganoush Orkestra: Meze
Baba Ganoush Orkestra on torvivetoista, mausteista ja jazzahtavan progeista instrumentaalimusiikkia esittävä viisihenkinen kokoonpano. Ryhmän esikois-EP ilmestyi itse asiassa jo huhtikuun lopulla, eikä toimitukseen saatu edes oikeaa levyä/nauhaa/vinyyliä, mutta eihän näin erikoista musiikkia voinut jättää huomiotta. Joku roti!
Saatesanoissa kuvaillaan kauniisti, kuinka hummuksen ja smetanan aromit saavat bändin soundimuhennoksen ja biisivartaat maistumaan. Kyllähän tässä nälkä tuleekin, kuin näin huippuunsa rasvattua torvijohtoista musiikkia kuuntelee tyhjän pöydän ääressä. Tenorisaksofoni ja trumpetti saavat vastata pääosin sanattomasta tarinoinnista, josta ei kuitenkaan jää puuttumaan yksityiskohtia, vinkkejä tai vihjeitä. Öisen raukea The World Is Your Oyster sulattaa sydämestä pienimmänkin kuuran ja ankkuriraita Last One Out Turn Off the Lights saattaa vaivuttaa varomattoman sohvaltakuuntelijan unen hellään huomaan. Ei tämä tylsää ole, äärimmäisen rauhoittavaa ja lämmintä vain.
Eikä siellä silkkilakanoiden välissä tule edes tylsää, kun Polka Grease polkaisee vekkulin pikajytkeen käyntiin. Onneksi pohkeille annetaan palautumisaikaa suvannolla, kunnes koittaa jälleen kirin aika. Tässä seurassa alkupalaksi tarjoiltava Sneak saa kyllä mausteisen huurun nousemaan kohti kattoa, mutta jääkö nelikon sävyisin ja lattarein numero sittenkin seinäkukkaseksi? Niin tai näin, melkoinen neljän lajin ravintola-annos.
Mika Roth
BAR II: How I Fake ItTie One
Mielenkiintoisesti nimetty BAR II on belgialainen bändi, joka soittaa svengaavan räväkkää, modernia ja nytkähtelevää rockia. Kahden biisin mittainen How I Fake It -EP on bändin kolmas julkaisu, debyytti-EP:kin ilmestyi vasta viime vuonna.
BAR II osuu jonnekin modernin garagen ja kierosti poukkoilevan poprockin saumakohdan tienoille, kuulumatta minkään tietyn genren sisälle sen selvemmin. Tietysti Belgiasta on vuosien saatossa tullut toinen toistaan persoonallisempia rock-bändejä, joten BAR II ei ole mitenkään yksin tai tavattoman erikoinen, se osaa vain luoda poikkeuksellisen tarttuvaa musiikkia. Fake It tuo hetkittäin mieleen niin Interpolin kuin Franz Ferdinandinkin, mutta suorasta lainailusta bändi ei jää kiinni. How I Feel tipauttaa vauhtia aavistuksen verran, grooven iskiessä syvemmin polvien tienoille.
Bändin soundille ominainen sätkiminen ja nykiminen saavat kaiken tuntumaan jotenkin vinolta ja viettävältä, kunnes koittaa romuluisen rämärockkertsin aika. Alkuun osat eivät tunnu olevan lainkaan peräisin samasta biisistä, mutta jo pari lisäpyöräytystä vakuuttavat korvat kuullun korkeasta karaattitasosta. Kuka vielä kehtaa väittää, että kitararockin saralla kaikki oleellinen olisi läheskään keksitty tähän mennessä?
Mika Roth
Blackhill: Underground Manifesto
Blackhill on kyllä kumma ilmestys, joka metelöi jossain thrash metalin ja punk metalin pitkospuiden risteyskohdilla. Pohjoissavolaiset paukuttavat tymäkän musiikkinsa maisemaan osittain ensimmäisellä kotimaisella, mitä tekee tuimasta EP:stä entistäkin persoonallisemman tapauksen.
Reilun kahden vuoden takainen DEMOn-kiekko on yhä tuoreessa muistissa, koska harvoin sitä noin suoriin Sodom-kuvioihin törmää. Sama meno jatkuu myös nyt, tosin aina jotain pientä on muuttunut ja muuntunut. Kuten jo totesin, tällä erää ilmaisukielenä palvelee suomen rinnalla englanti, jota lausutaan/huudetaan/karjutaan tietysti mitä kulmikkaimmalla tyylillä. Rosoisuus ja törkyisyys ovat kautta aikain olleet thrashin peruspalikoita, mutta näin musta vääntö hakee jo vertaistaan kotimaisestakin thrash-historiasta.
Raivohullun voimin mellastava Julistus ja ainoana numerona viiden minuutin rajan puhkaiseva Mustavuori ovat selkeitä onnistumisia, joiden edessä kelpaa nostaa kennelliiton merkkiä kattoa kohden. Metallisankaruudelta tuoksahtava Stay on Main onkin sitten kimurantimpi tapaus ja vielä lähemmäs muinaista Stonea osuu W.I.D.A.B., jonka monitasoiset vokaalit nostivat hymyä muistuttavan virneen naamalle – tarkistin vielä ihan peilistä, varmuuden vuoksi.
Mika Roth
Dull of Down: Lullaby Time / RaymondPilfink Records
Dull of Down on lappeenrantalainen rockbändi, joka on valinnut tuplasinkut julkaisujensa muodoksi. Puolitoista vuotta sitten Beauty And The Beast / Waiting Is Over -biisikaksikko pisti hard rockin kaikumaan kasaristi, vaan kuinka ovat nopat tippuneet neljännellä tuplasinkulla?
Biisit tähän maailmaan tuo edelleen vokalisti/kitaristi Lasse Hyytinen, jonka takana rytmiryhmä on mennyt uusiksi. Samalla soundia on heivattu eri suuntiin aikalinjalla, mikä saa videobiisiksi nostetun Raymondin rouhimaan kuusarilla tavalla blues rockin sydänmailla. Liike on monellakin tasolla oikeanlaista, joten kirjoissani muutokset ovat vain jalostaneet jo valmiiksi hyvää työtä. A-puoleksi nostettu Lullaby Time ei ole mikään rauhallinen tuutulaulu, sillä raita on mitä suorinta paahtoa, jahka kertosäkeeseen vain päästään. Alkuun pidin vauhtia jopa lepsuna, mutta kuuntelukertojen myötä ratkaisu osoittautui täysin oikeaksi – kiireellä on monet hyvät asiat pilattu.
Kaksi raitaa, kaksi erilaista näkemystä rockin oleellisista jutuista ja kaksi onnistumista. Olisiko pian jo aika julkaista jotain tuplasinkkua laajempaa pakettia? Rahkeita, taitoa ja kykyä vaikuttaisi löytyvän ainakin riittämin.
Mika Roth
Half Waif: PortraitsAnti
Half Waif on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Nandi Rosen sooloprojekti, jonka parin vuoden takainen The Caretaker -albumi edusti rauhallisempaa puoliakustista synapoppia. Nyt syntetisaattorit on kytketty päältä ja jäljellä on vain laulu sekä piano.
Näiden neljän kappaleen joukkoa on helppo kutsua paljaaksi, suoraviivaiseksi ja rehelliseksi singer-songwriter materiaaliksi, sillä aineksia on todella niukasti. Rose osaa kyllä säveltää hienoja melodioita, mutta jälleen kerran miltei merkittävämpää on kaikki se, mikä on jäänyt lisäämättä biisien runkoihin. Fortress suorastaan pysähtyy useampaan otteeseen, tosin juuri nuo hetket antavat tekstille entistä enemmän painoarvoa, kun kuulijalle viskataan kuvitteellinen pallo. Nyt todella kuuntelet sanoja, sekä pianosta sävyisästi tipahtelevia nuotteja, joista ei missään vaiheessa synny isompia ääniseinämiä.
Näillä luonnosmaisilla numeroilla Half Waif on aivan uudenlaisessa tilanteessa, mutta hiljaisuus ei ole taitavissa käsissä minkäänlainen uhka vaan ennemminkin suunnaton mahdollisuus. Äärimmilleen työnnetyt tulkinnat vaativat tietysti tarkkaa korvaa ja hetken rauhoittumista, mutta vastavuoroisesti balladit saattavat löytää sydämestäsi jotain, jonka et edes tiennyt olevan enää olemassa.
Mika Roth
Matsi Laulumies: Miljonääri
Matsi Laulumies on tarinoiden kertoja ja musiikin luoja, jonka edellinen tuplasinkku tuli arvioitua muutama kuukausi sitten. Paljoa ei tekeleitä taustoiteta tälläkään erää, mutta osaahan musiikki puhua tekijöidensäkin puolesta.
Kaksi kipaletta ovat periaatteessa hivenen eriparia, mutta aihepiirinä kummassakin on rakkauden ja hyväksynnän kaipuu. Miljonääri on matkustamassa oletettavan rakkautensa luokse, joka tosin haiskahtaa hivenen lemmenhuijaukselta. Harvemmin näet aitojen tuntojen tulkiksi ja vahvistukseksi tarvitaan tilisiirtoja. Kertoja on kuitenkin selvästi onnellinen tavallaan ja haluaa uskoa sokeasti parempaan huomiseen, joten westerniltä soundaava kipale keikkuu puolitoiveikkaana kohti horisonttia. Kuulija saa päättää tarinan kuten parhaaksi näkee. Miten vaan istuu myös Amerikan raitin aavoille preerioille, tosin nyt kertomuksen pohjana oleva parisuhde on kuullun perusteella terveemmällä pohjalla. Rockin sielukasta soundia rikastavat koskettimet valavat pohjalle vielä kummaa taikaa, eikä kiire ole nytkään mihinkään.
Pieniä suuria tarinoita, Amerikan samaan aikaan kimaltelevaa & ruosteista soundia ja jopa radioon on löydetty jostain laulamaan Kirka. Näin niitä tarinoita kerrotaan.
Mika Roth
Miseria Ultima: Witch Heart ApparitionAlfa Matrix
Miseria Ultima on tahkonnut ansiokkaasti jo vuosia EBM/aggrotech -akselilla, tehden nimestään tunnetun niin rajojemme sisä- kuin ulkopuolellakin. Nyt yhteistyökumppaniksi on löytynyt belgialainen alan firma, joten asiat saattavat lähteä entistäkin parempaan kiitoon.
Uudella EP-levyllä on kaksi tuoretta kappaletta, sekä peräti kahdeksan remix-versiota Caressing the Pale -siivusta. Uudet kipaleet edustavat sopivasti bändin eri puolia, sillä em. Caressing the Pale on juuri sitä takovaa ja hakkaavaa konejyrää, jota Keski-Euroopan suunnilla osataan arvostaa. Nimibiisi Witch Heart Apparition on puolestaan rauhallisempi siivu, jota saattaisi asianmukaisissa olosuhteissa kutsua jopa balladiksi – tosin painajaismaiseksi sellaiseksi. Kouraisevaa kylmyyttä ja yllättävää lämpöä löydetään koneiden avulla, kun käsittelyssä on rajattu aikamme. Soundien saralla Aleksi Martikainen ja Kimmo Huhtala ovatkin saavuttaneet jo genrensä kärkiryhmän.
Valtaisasta remix-laumasta Venal Flesh Remix kyberoi itsensä tanssilattioille vakuuttavasti ja Avarice In Audio Remix kiskaisee teknopallonsa takalaittomaksi. Ja tuo tehdään tietysti tahallaan, minkä ansiosta jytke toimiikin. Retrompaa avaruussaapasta jalkoihin kiskoo puolestaan AD:keY Remix, joka on taatusti belgialaisten(kin) mieleen.
Mika Roth
Rosy Dream: Buffet of Truth
Rosy Dream teki pandemian aikana sen, mihin lukemattomat muutkin bändin päätyivät. Jos kerran keikoille ei päästä, niin ryhdytään rustaamaan uusia biisejä. Rosoisen rouheaa rockiahan on kokoonpanon toimesta työstetty jo pian kolmen vuosikymmenen ajan, joten herrat tietävät mitä tekevät ja haluavat.
Kolmen raidan mittainen EP iskee kolmella eri tavalla. Caligula Comes to U.S.A ottaa politiikasta lujan niskalenkin ja rusauttaa kasaan Black Sabbathille rakentavasti kunniaa tekevän heavy rock rallin. Flat Earth Society ottaa puolestaan tavallaan kantaa nykyaikoina harmillisen näkyväksi nousseeseen näköalattomuuteen. Monet asiat polarisoituvat, on vain ’me’ ja ’ne’, eikä mitään harmaan sävyjä tunnusteta, aivan kuin ehdottomuus olisi jonkinlaista henkistä puhtautta. Rosy Dream ei kuitenkaan saarnaa, vaan osaa käyttää ironiaa sekä sarkasmia, joiden kulloistakin astetta kuulija saa arvailla.
Ja jos päätä ryhtyy kivistämään, niin ainahan voi vain rokata. Siihen sopii erityisen hyvin päätösraita Anatomy of Chaos, jonka peruskurvit ja hilpeä ränttätäntän sukuinen puristelu viihdyttävät ainakin allekirjoittanutta. Pinnat vielä tästäkin numerosta löytyvistä nyansseista, jotka paljastuvat hiljalleen soittokertojen karttuessa.
Mika Roth
Sere & Silkinpehmee: PäärataPetsamo Industries
Suomiräpin konkariduo Sere & Silkinpehmee on tehnyt kunnioitettavan pitkään yhteistyötä, mittaa historiaa sitten miten ikinä haluaakaan. Kaksikon uusimman syklin sulkee Päärata EP, joka samalla tuo päätökseen vuoden 2018 Petsamo ja vuoden 2019 Kaleva -EP-levyjen aloittaman trilogian.
Trilogiat ovat populaarikulttuurin monilla eri saroilla aina hiukan muodissa, mutta olisiko nyt kyse peräti triptyykistä, eli kolmen osan muodostamasta yhdestä teoksesta? Sen kertonee vasta tuleva, mutta uuden EP:n fiilikset ovat alleviivaavan lämpimiä sekä positiivisia. Maailma on tuonut pitkälle, minkä Pispalas kertoo kauniimmin ja Räppi opetti vääntää taas paksumpaa rautalankaa opetusmielessä. Huumoripuoltakin saadaan lautaselle, kun HÄ käsittelee ikääntyneiden jannujen tuntoja ja osoittaa räpin yhä taittuvan tyylillä, asenteella sekä groovella.
Sere & Silkinpehmee tekevät juttujaan retrolla kulmalla, mutta Päärata ei kuulosta vain menneiltä ajoilta. Toki päälle kymmenen minuutin mittainen Ite tehty hämmentää oscargaalamaisine kiitospuheineen, mutta kun teet itse teet mitä haluat, miten haluat ja milloin haluat. Mestarit hallitsevat yhä tonttinsa ja isommin biittiään iskevä Päärata saattaa olla seuraava lenkki pitkässä onnistumisten ketjussa.
Mika Roth
SEVENLA: HMOMT
SEVENLA -nimen takaa löytyy oululainen laulaja/lauluntekijä, jonka sielua uudempi soul, perinteisempi r’n’b ja ehkä hiukan rauhallisempi jazzkin liikuttaa. Isoja kirjaimia suosivan artistin esikoisteos on viiden biisin annos sielun sineä ja kerrottakoon vielä, että EP:n nimi syntyy sanoista Hold Me One More Time. Ah, tätä kaihon ihanaa kuumotusta.
Avaukseksi sijoitettu Through the Pine Trees on todellinen testi, sillä jos nämä lähes seitsemän minuuttia raukeaa fiilistelyä osuu kohteeseensa tulet taatusti rakastamaan loppuakin satsia. Kiekolta ei tähän mennessä ole lohkottu sinkkuja, mutta jos mahdollisia moisia pitäisi arvailla, niin vapaalla nojalla svengaava No Peekin’ ja groovaavampaa rytmiä tarjoileva Too Late? olisivat valintojani. Eihän näilläkään biiseillä pop-listojen kärkisijoja hätyyteltäisi, mutta toisenlaisilla listoilla menestys saattaisi jopa yllättää, koska SEVENLA yhtyeineen osaa asiansa. Tekstien kirjo on myös yllättävän syvä, eli nyt lauletaan muustakin kukin tytöistä, pojista ja kukkakedoista – tai haikailla menneen lemmen perään.
HMOMT on reilun 25 minuutin tiivistunnelmainen soul/r’n’b nippu, jota kuunnellessa saatat unohtaa muun maailman olemassaolon. Se on testien perusteella täydellistä musiikkia hivenen harmaaseen päivään, mutta löytää kyllä paikkansa auringossakin. Pinnat orgaanisesta soundista ja todellisesta käsityöstä, joka tuo musiikkiin aina oman lisänsä. Jos ette muuten usko, niin kuunnelkaapa rauhassa nimiraita Hold Me One More Time ja antakaa mielenne todella kuulla kuultava. Roska saattaa lennähtää yllättäen silmään.
Mika Roth
The Swell Fellas: Novaturia
Nashville saattaa olla paremmin tunnettu varhaisemmasta rockista tai sittemmin siinneestä jääkiekkojoukkueesta, mutta The Swell Fellas osoittaa myös rockin tuoreempien juonteiden luonnistuvan uusilta kaupunkilaisilta. Vuonna 2020 debyyttialbuminsa julkaissut bändi on kuluvan vuoden aikana julkaissut kaksi sinkkua, jotka kumpaisetkin löytyvät myös uudelta viiden raidan mittaiselta EP-levyltä. Samalla trio on tutustunut uuteen kotikaupunkiinsa, jonne se siirtyi Marylandin Ocean Citystä loppuvuodesta 2020.
Voimakkaasti psykedeelissävytteinen rock ottaa aikansa ja vain välisoittomainen Caesura alittaa viiden minuutin rajan. Kokonaismittaa EP:lle kertyykin reilusti päälle puoli tuntia, josta yhdentoista minuutin lohkon itselleen nappaa ankkuriraita … Another Realm. Biisi toimiikin mainiona vastakappaleena alussa soivalle Something’s There … -numerolle, vaikka palikoita hiukan järjestelläänkin uudelleen. Ilmassa on selvästi retroista teemalevyn tuoksua, joka miellyttää ainakin allekirjoittaneen aisteja.
Musiikillisesti ja tunnelmallisesti Novaturia on kuin yhtä suurta valtamerta, jonka aallot nousevat toisinaan uhkaavimmiksi, mutta joka osaa myös keinuttaa sylissään rauhallisemmin. Kitara, rummut ja basso riittävät triolle, jokaisen vastatessa osaltaan vokaaleista ja täydentäessä toistensa osuuksia. EP on trippi, se vaatii huomionsa ja ottaa omansa – mutta osaa myös antaa takaisin.
Mika Roth
Your Highness: The Ragbag Vol. 1Hoogheid Records
Your Highness ei ollut aiemmin millään tavoin tuttu, joten yllätys oli täydellinen ja totaalinen. Belgialainen bändi saa näet stonerin, punkahtavan rockmetallin ja tumman grooven kiertämään huimalla rotaatioväännöllä, ääripäiden osuessa jonnekin doomin seiniin, blues rockin sielukkuuteen ja vaikka minne muualle. Tämä on todellista rock'n'rollin alkuvoimaa.
Kolmen biisin mittainen The Ragbag Vol. 1 antaa tietysti jo nimellään vinkkiä, että tässä ollaan vasta jonkin rujon ja tymäkän alussa. Toisen puoliskon jälkeen kasassa onkin kuuleman mukaan pitkäsoitollinen rehvakkaa räimettä, josta etenkin avausbiisi To Dust pistää raajoihin väistämättä liikettä. Done lipsahtelee soundeissaan jo pari astetta psykedeelisempien sfäärien pariin, kun taas ankkuriraita Tie It Up kokoaa kaiken koetun ja kuullun metallisempaan arkkuun. Riffi on halki biisitrion kuningas, mutta ei missään nimessä diktaattori, sillä on seassa melodisuuttakin.
Kaikki palaset täydentävät toisiaan ja jos/kun vokalistin alkukantaisesta ilmaisusta oppii nauttimaan asiankuuluvasti, on tässä kaikille death’n’rollinkin ystäville uusi aarre ihailtavaksi.
Mika Roth
Yours Truly: Is This What I Look LikeUNFD
Yours Truly edustaa tämänkertaisen koosteen kaukaisempia vieraita. Australialainen popahtavaa, vauhdikasta ja tiukkaa punkrockia soittava yhtye julkaisi debyyttialbuminsa vajaa kaksi vuotta sitten, minkä jälkeen maailmaa on valloitettu miten vain pandemialta on voitu. Uudelle EP-levylle on kerätty peräti seitsemän biisiä, joista osa on päästetty jo aiemmin sinkkuina maailmalle.
Tarttumapintaa ja potentiaalista kaupallista menestystä riittääkin näissä numeroissa, joilla Mikaila Delgado laulaa ja huutaa sydänverellään, eikä kahden kitaristin sekä rumpalin ryhmä säästele soittimiaan. Huomio kiinnittyy myös tasapainoon, joka kertoo paljon bändin kemioista ja nykyisestä tasosta. Studioon on kuulemma menty avoimin mielin, kaiken toimivan käydessä, eikä lopputulosta voi kuin ylistää ja ihastella. John Franceschin kanssa laulettu Hallucinate on käsittämättömän tarttuva modernin rockin lohkare, jonka johtoroolia haastaa oikeastaan vain Drew Yorkin vahvistama Bruises. Kummassakin tapauksessa nimenomaan yhdessä vokalisointi korostaa sävellysten vahvaa melodisuutta, vaikka päälle onkin kaadettu rockin rososoundeja sankokaupalla.
Yours Truly onnistuu olemaan samaan aikaan koskettava, kiinnostava ja toisinaan syvällinenkin. Alun rososhokista kun selviää, niin kerrosten alta paljastuu aina vain mielenkiintoisempia pikkumaailmoita.
Mika Roth
Lukukertoja: 1655
Artistihaku
Pieniss� my�s
