The Damned: Ad 2022 - Live in Manchester

The Damned on punkin todellisia legendoja, ehtihän yhtye pistää ensimmäistä sinkkua pihalle jo ennen Sex Pistolsia. Ahkerasti yhä myös uutta musiikkia luova ryhmä palasi takaisin alkuun, kun alkuperäinen nelikko kokoontui hetkeksi yhteen. Eikä kokoonpano tietenkään esittänyt kuin niitä kappaleita, joita se 70-luvun tyrskyissä soitti silloin aikoinaan.

Ear Music

Manchesterissä tehtiin siis kirjaimellisesti aikamatka punk rockin alkupäiviin, kun vokalisti Dave Vanian, kitaransa olosuhteiden takia hetkellisesti takaisin bassoon vaihtanut Captain Sensible, alkuperäinen kitaristi Brian James ja rumpali Rat Scabies pistivät tuulemaan. Tämä kokoonpano oli alkujaan toiminnassa vain kesäkuusta 1976 elokuuhun 1977, sillä loppuvuodesta 1977 alkoi jo tapahtumaan yhtä ja toista mullistusta. Yhtyeen helmikuussa 1977 ilmestynyt debyyttialbumi Damned Damned Damned otettiin jo aikoinaan kiittäen vastaan, eikä näkemys levyn merkityksestä ole ainakaan heikentynyt kuluneina vuosikymmeninä.

Manchesterissa vuonna 2022 monia kokenut nelikko onnistui mielestäni saavuttamaan alkuperäisen magiikan rajuuden tinkimättömästi. Tietysti etenkin Vanian on kiistatta fiiliksillä toimiva – ja toisinaan toimimaton – esiintyjä, jonka räiskyvä heittäytyminen keikkatilanteissa on edelleen vertaistaan vailla olevaa. Manchesterin estradilla pystyi myös havaitsemaan sähkön rätinää, tosin kitkan lähde saattoi olla moninaisempi.

Kuten todettua, koko vanha jengi oli koossa taas, mutta James ei juuri kitaravahvistimensa läheltä muualle lähtenyt vaeltelemaan. Itse asiassa James suorastaan varoi edes vilkaisemasta Vanianin ja Sensiblen suuntaan, kun nämä painelevat estradilla tuttuun tapaansa pitkin ja poikin. Eivätkä muut vastavuoroisesti lähennelleet turhaan Jamesia, joka sai soittaa kitaraansa omalla alueellaan. Kaikkien näiden vuosien ja vuosikymmenten jälkeen olisi ollut mukava nähdä kavereiden edes hymyilevän toisilleen, mutta näin sitä vain mennään. Muusikot ja taiteilijat. Suuret sielut.

Toisaalta punk jos mikä rockin muoto on usein kukoistanut nimenomaan konfliktista, ristiriidoista ja kitkasta. Manchesterin illassa yleisö sai osakseen ainakin energisen esiintymisen, jos nyt ryhmähalit toiseen päivään jäivätkin. Kaikki kuultava materiaali on siis esikoispitkäsoiton ja marraskuussa 1977 ilmestyneen Music for Pleasure -kakkosalbumin aikaista, jonka jälkeen bändi hetkellisesti jopa hajosi vain noustakseen entistäkin ehompana vuonna 1979, mutta se on ihan toinen tarina.

Manchesterin settilistan ehdottomuus on toisaalta siunaus, sillä nyt kuultiin debyytin kaikki viralliset kappaleet. The Stoogesin I Feel Alright sai aikoinaan sulkea esikoisen, mutta nyt pioneereille nostetaan hattua soittamalla kyseinen veto heti kärjessä. Punk saattoi pistää kentän uusiksi, vaan sekin omasi juurensa, jotka johtivat mm. Ashetonin veljesten pajalle. Suurelle yleisölle tuttuja raitoja ovat taatusti Damnedin debyytin sinkut New Rose ja Neat Neat Neat, joista etenkin jälkimmäiseen nelikko sai ajettua poikkeuksellisen runsaasti voimaa. Siis jopa The Damnedin mittapuulla.

Vain reilun minuutin mittainen Stab Your Back tihkuu yhä punkin alkuvoimaa ja alkurähinöissä kuultava Born to Kill tuntuu puuttuvalta lenkiltä garagen ja punkin välistä. Samoilla linjoilla häilyy myös Jamesin viiltävistä kitarasoundeista terää saava 1 of the 2, jonka vino väliosa tuntuu vain jyrkemmältä tässä ajassa. The Damned oli monilla tavoin aikaansa edellä nimenomaan esikoisellaan.

Esikoista ehkä liiankin nopeasti seuranneen Music for Pleasure -albumin merkityksestä ja ansioista voidaan vääntää loputtomasti. Osa ryhmästä oli jo vuonna 1977 monien kriitikoiden kanssa yhtä mieltä siitä, että kyseessä oli heikko levy, mutta on kovasti parjatulla kakkosalbumilla silti ansionsakin. Manchesterin lauteilla taidettiin kuulla vain puolet kiekon alkuperäisistä siivuista, sekä pari myöhemmän CD-laitoksen bonusraidoista.

Bonuspuolelta kumminta antia on The Beatles -coveri Help, jota ei juuri alkuperäiseksi tunnista – tietenkään. Damnedmaisesti on hankalaa sanoa, että missä määrin tyypit vinoilevat ja miten he kokevat fab fourin tekemiset. Osoitetaanko tässä peukkua, vai kenties jotain toista sormea? Alkuperäisen albumin sulkeva You Know enteilee saksofoneineen kaikkineen puolestaan jo tuolloin orastanutta uuden aallon nousua, mitä päälle viiden minuutin mittakin enteilee.

You Know’n soidessa koetaan myös ihme, kun James hetkellisesti hymyilee lauteilla vierailevalle saksofonistille, sillä muutoin herran naama muistuttaa lähinnä betoniseinää. Mitä hilpeimmällä päällä sen sijaan on rumpali Rat Scabies, joka ottaa tilaisuudesta kaiken irti ja pääsee mikrofoninkin varteen jutustelemaan. Kuinka ollakaan, herra on sittemmin liittynyt pysyvästi takaisin The Damnedin vahvuuksiin, joten ehkäpä kaikki tuo oli jo nähtävissä Manchesterissa.



Muita virallisten levyjen ulkopuolelta settilistalle kiriviä herkkuja ovat kesän 1977 Strecher Case Baby ja Sick of Being Sick, jotka ilmestyivät aikoinaan vain sinkkuna. Ja jos nyt jokin kakkoslevyn herkku pitää vielä poimia, niin onhan Problem Child menevine kertosäkeineen oikeasti toimiva numero. Eli antakaa Music for Pleasurelle reilusti toinenkin mahdollisuus, koska levy on sen ansainnut.

Reunion tuli ja meni, The Damned jatkaa vankasti tiellään, enkä hämmästyisi jos seuraavia kiekkoja olisi jo piankin luvassa. Energiatasojen vähyydestä toiminta ei ainakaan tule kiikastamaan.

Mika Roth