Riemufestivaali 2004
16.01.2004
Klubi/Tampere
Riemufestivaalin kokemista muutoksista huolimatta perjantai-ilta Tampereen Klubilla tarjosi neljä oman alansa mestaria. Jossain vaiheessa oli ollut puhetta niin Circlestä kuin Cleaning Womenistakin, mutta lopullinen esiintyjälista ei sekään ollut lainkaan luotaantyöntävä. Tämän vuoksi yleisöäkin saatiin ihan kohtuullisesti noin perjantaiksi paikalle.
Illan liveannin aloittanut Armos jakaa taatusti mielipiteet moneen suuntaan. Supersankariasuun miekkoineen ja viittoineen pukeutunut hevahtava Armos tarjoili vajaan puoli tuntia 12 –kielisen akustisen metallinmakuisille soundeille ja raapivalle lauluäänelle rakentuvaa suomalaismelankolista tulkintaa jännällä aksentilla lausuttuna. Herran setti vaihteli herkemmästä fiilistelystä tiukkaan Asiaan ja mikkihiirirokittelusta encoren joululauluun paljaalla ylävartalolla turbaani päässä. Koska miehen setti oli niin lyhyt, ei raapivaan lauluun ja supersankariposeeraukseen ehtinyt missään vaiheessa kyllästyä ja voi sanoa Armoksen näkemisen ja kuulemisen olevan jälleen eräänlainen virstanpylväs livemusiikin seurannassa. Jotka eivät ole nähneet, menkääpä muodostamaan mielipiteenne. Tunteella mies ainakin materiaalinsa tulkitsee.
Jatketaan raapivalla laulutulkinnalla ja päästetään lavalle Villin lännen rekkakuskit eli Kantri-Antero & Rahtarit. Jos olet koskaan kuullut Eläkeläisiä, lisää humpan keisareiden settiin tujaus outlaw-kantribluesia, rekkamiesromantiikkaa, tuulityötakkeja ja pari astetta vähemmän sekoilua ja viunanjuontia, pääset lähelle. Vispilöillä rumpuja taputelleesta herrasta ja slide-kitaristista nousi elävästi mieleen ihka oikeat rekkakuskit, mikä mahtaa olla herrojen ”kakkosammatti” musisoinnin ohessa? Kumikameli-Eläkeläis –porukan viritelmiin kuuluva Rahtarit viljelivät solistinsa Kantri-Anteron johdolla reilusti hurttia huumoria niin välipuheissa kuin biisien sanoituksissa. Antero kertoi rekkansa sisältävän aikakoneen, jolla pääsee hakemaan tarinoita Villistä lännestä, kaupungista nimeltä Helvetti. Miehen huuliharppusoolo yhdessä biisissä tuotti myös hupia, kun ei tahtonut harppu sopia suun, parran ja mikin väliin sitten millään. Biisit jakaantuivat tasan kahteen ryhmään: rekkamieshumppiin tyyliin Rekka ja Rahtari Never Sleeps ja Villin lännen kartoituksiin tyyliin Tinatähti ja Olen Juudas. En voi suositella Rahtareita ihmisille, jotka ottavat musiikin liian tosissaan, mutta noin keventävänä esityksenä ja ensikokemuksena nelikon kantrihumppa oli oikein rattoisaa kuultavaa hetkittäisillä naurunpyrskähdyksillä. Tuntui vain tuo setti venyvän vähän liikaakin.
Deep Turtle tuli, näki ja hoiti homman kympillä kotiin! Jazzcore-trio tuntuu vain paranevan vanhetessaan. Jos oli vajaa vuosi sitten todistamani ”comeback” -keikka Yo-talolla kovaa kamaa, oli Riemun esitys vielä paria astetta timanttisempaa. Mikko Erjossaaren raivokas ja poseeraava rumputyöskentely omalaatuisella lisärumpupatterilla kilpailee metrisiä hyppyjä esittäneen Tapio Laxströmin bassojunnailun ja hetkittäin myös perkussiorakennelmaa naputelleen Pentti Dassumin kitaramöyrinän ja paahtavan äänitulkinnan kanssa muodostaen superriehaannuttavan musiikkihybridin, jota meikäläinen jamitteli kuin olisi kuumia hiiliä kengissä. Raivokas olisi ehkä kuvaavin sana, myöskin trippailu ja paahto sopisivat Turtlen antiin. Ja vaikka Dassumilta katkeaisi kieliäkin kitarasta, ei haittaa. Varsinkin jos kitarantekijät vastaavat miehen toiveeseen uudesta kunnon kitarasta. Yksi Suomen parhaita bändejä.
Sama lause sopii ainakin livesoiton osalta myös illan päätösartistiin The Mutantsiin. Kuuden hengen instrumentaalipaahto-orkesteri oli vedossa, vaikka tuntuikin, että vanhat hitit innostivat kuusikon parhaaseen fiilistelyyn. Silti illan keikkaan mahtui suurelta osin tuoreen Voodoo Bluesin biisivalikoimaa. Orgaaneista ja kitarasta vastannut Abnormal tuntui tänään olevan melkoisella poseerauspäällä ja välispiikkinä tarjoiltu Rock’n’roll –huutokin kuultiin lähes kymmenen kertaa. Ja joku hullu sieltä yleisöstäkin möläytteli sinne mikkiin vastaavaa, mutta ei siitä sen enempää...
Klubilla ihmiset eivät jamita. Se nyt vain tuntuu olevan niin. Minä ainakin koin Mutanttien vetävän ihan riittävän tanssihurman päälle, vaikka bändille tuntuukin sopivan paremmin hieman intiimimmät keikkapaikat, jossa yleisö on lähellä ja jamittaa. Ei siis aivan toukokuisen Hellsinki Heatin kaltaista raivobiletystä, mutta saatiinhan sitä tänäänkin Hojo Hojoa, Mambo Mutanttia ja kaksi encorea. Myös rytmiryhmän sooloilut bassolla, rummuilla ja perkussioilla sekä Jack Europan fonisoolot maistuivat pitkästä aikaa. Jos Armos veti parhaalla tunteella, Kantri-Antero oli hauskin, Deep Turtle raivokkain ja tiukin, oli Mutanttiveljeskunnan anti illan funkyin ja surffaavin.
Riemuperjantai oli alusta loppuun mielenkiintoinen, vaihteleva ja antoisa. Vaikka viime vuoden Riemun huipennuksen The Soundsin kaltaiset ulkomaanstarat olikin tänä vuonna jätetty listoilta, oli kotimaan edustus ainakin Tampereen perjantain osalta kiitettävää.
Ilkka Valpasvuo
