Sweatmaster, Boomhauer, The Sewergrooves (Swe)
25.05.2005
Klubi/Tampere
Jalkapallo ja ripakka rokki tulevat noin ensituntumalta hyvin toimeen keskenään. Aika lailla samoja tyyppejä riehuu viheriöillä kuin livekeikkojen lavan edustoilla ja välillä lauteillakin. Keskiviikkoillan Suomen ja Ruotsin rokkimaajoukkueiden yhteiskeikalla Tampereen Klubilla pallon perässä juokseminen tuntui kuitenkin nousevan pääosaan.
Minun mielestäni Sweatmasterin ylenpalttinen suitsuttaminen on viime aikoina mennyt jotenkin yli. Tuoreen Tom Tom Bullet -levyn materiaalin pitää olla aika lyömätöntä, jotta se ihan oikeasti ansaitsee niitä tähtiä. Esimerkiksi Soundin täydet pisteet kohottivat ainakin omia kulmiani... Siis jos ne biisit niin kovia on, niin mihin yläkatsomoon ne olivat Klubin keikalla piilotettu? Kun AC Milan tahkoi samaan aikaan Mestareiden liigan loppuottelussa kolme tötteröä ekalla puoliajalla, ei Turun triolta kyllä sen useampaa todellista liikuttajaa irronnut... Osansa mietoon vaikutelmaan on varmasti ekana soittaneen bändin vielä kohtuu harvalla yleisöllä, mutta ei se kato ole meikäläistä kyllä ennenkään estänyt pistämästä jalalla koreasti. Hyvin ja tiukasti ne Kallio, Luukko ja Mykkänen tuon melko yksinkertaisen hommansa kiteyttävät, mutta vaatii valmista hurmostilaa, jotta todellinen vierivä kivi liikahtaa. Puoli vuotta takaperin samassa paikassa meininki oli parempi. Tällä kertaa Swettis oli minulle melko tylsää luolamiesrokkia.
Vaikka todennäköisesti olen tässä asiassa pienemmän ryhmän edustaja, olen aina sympatiseerannut kahdesta turkulaiskolmikosta enemmän Boomhaueria. Vaikka Liverpoolin toisen jakson nousun myötä liikkeelle polkaistu keikka ei ihan yhtä ”tiukka” ollutkaan kuin serkusbändinsä, saa Krappalan johtama kolmikko pöhköllä potkullaan paremman fiiliksen aikaan. Boomhauer vuosimallia 2005 ei enää loista – samaan aikaan onneksi ja ikävä kyllä – Krappalan väliluentojen voimalla. Bändi ei enää ole se hymyilyttävä kulmien jutuniskijä, vaan se musiikki nousee entistä paremmin esiin ja pistää jalkaa vatkaamaan. Vaikka Gotta Hear The Music ja kumppanit eivät ehkä mitään hikipogo-ralleja välttämättä olekaan, tarjoaa kolmikko myös sen tanssituokion, sillä lailla ilkikurisesti virnistellen. Minulle ei jäänyt yhtään Sakun juttua mieleen eikä niistä kovin hyvin kyllä selvää saanutkaan. Täytyy kyllä myöntää, että loppukeikan seurasin tiivistä palloa toisella puolelle salia, koska on noita keikkoja aika monta tullut tältäkin bändiltä nähtyä. Hyvältä kuulosti toki meikäläisellekin asti. Ja hilpeältä, kuten aina.
Jatkoaika oli tylsä, samoin ruotsalaisen Sewergroovesin soitanto. Toki toinen kitara toi ihan omanlaisensa maun verrattuna kahteen kotimaan kolmikkoon, mutta aikalailla puisevalta perusrokilta kuulosti. Samanlaisia bändejä tuntuu etenkin tuolla Ruotsissa olevan kymmenittäin ja kaikki yrittävät enemmän tai vähemmän kuulostaa esikuviltaan. Harvalla kuitenkaan on sellaisia hittejä kuin The Hivesilla tai samanlaista omaleimaisuutta ja keulahahmoa kuin The Soundtrack Of Our Livesilla. Joten kun rankkareihin kerran mentiin ja Jerzy oli vielä aivan älyttömässä vedossa, keräsi Poolin ja Hyypiän voitontunnelmoinnissa fiilistely mielenkiinnon. Ihan loppuun asti en settiä jaksanut tihrustaa, joten täysin kattavaa kuvausta en voi antaa. Mutta ainakaan ekaan puolikkaaseen keikasta ei sisältynyt ei sitten yhtä ainoaa oikeasti mukaansatempaavaa sävellystä. Toki samat sanat voi sanoa tästäkin kuin Swettiksestä, että perusasiat on kunnossa: soitto groovaa ja hiostaa, nautitaan tekemisestä ja näytetään se ulospäin. Mutta jotain kuorrutettakin olisi kaivannut... Eli maaleja lisää.
Ilkka Valpasvuo
