15.07.2005
Kaisaniemi/Helsinki
Vuoden 2005 Tuska Open Air Metal Festivalin avauksesta vastasi t�n� vuonna Ter�sbetoni, joka suoritti t�m�n kunniakkaan seremonian p��lavalta k�sin. L�mp�mittarin elohopean kivutessa l�helle hellelukemia, ja auringon porottaessa harvojen pilvien v�list� taivaalta, n�m� paidattomat soturit eiv�t joutuneet ainakaan palelemaan. Varhaisesta soittoajankohdasta huolimatta kansaa oli saapunut paikalle jo hyv� m��r� kuulemaan metallitotuuden julistusta, ja v�kim��r� sen kuin vain kasvoi setin edistyess�. T�st� saattoikin p��tell�, ett� yhtyeen fanipohja on t�t� nyky� ter�svahvisteista betonia tanakampi.
Setti rakentui tuttujen numeroiden ymp�rille. Orjatar ja pienell� olutpuheella esitelty Malja nostakaa tuntuivat ��nest� p��tellen kelpaavan oikein hyvin paikalla olijoille. Suurimmat metelit kansasta kirvoitti kuitenkin jo todelliseksi hitiksi kasvanut Taivas ly� tulta, joka spiikattiin sis��n osuvasti Paranoidina. Laulaja/basisti Jarkko Ahola p��si j�lleen esitt�m��n laulajantaitojaan, ja hyv�n� show-b�ndin� Ter�sbetoni osasi irroittaa laulua my�s yleis�st��n. T�m� kuppi teet� ei maistu ehk� jokaiselle, mutta asialle vihkiytyneet saivat j�lleen reilusti vastinetta rahoilleen.
Metallitotuuden julistuksen j�lkeen teltassa nousi lauteille ranskalainen Malediction, joka saapui paikalle voitettuaan Ranskan Rotondessa b�ndikilpailun. T�m� Tuskan perinteinen j�rjestely toi taas mukavasti lis�v�ri� ohjelmaan, sill� tuskinpa Maledictionin kaltaista pient� ranskalaispumppua tulisi muissa olosuhteissa koskaan n�hty�k��n - ellei b�ndi tietysti sattuisi breikkaamaan ihan kansainv�lisesti.
Teltta ei ollut l�hesk��n t�ynn� juhlakansasta, mutta pieni v�ljyys ei ranskalaisnelikkoa suotta haitannut. Yhtye tarjosikin hyv�n annoksen ranskankielist� melodista power metallia, josta oli kuultavissa l�pi niin hard rock, kuin hetkitt�in jopa thrash vaikutteitakin. Erityisesti kitarat kuulostivat todella tukevilta, ja laulu kajahteli komeasti korkealta. Seesteisemmiss� kohdissa b�ndi kuulosti monesti l�hes parhaiden p�ivien Queensr�chelta, etenkin vokalisoinnin ansiosta. Rankemmissa osissa vertailukohdaksi olisi voinut ottaa vaikkapa jonkun Norhterin kaltaisen rouheamman metalliryhm�n. Kielimuuri helpotti englanniksi heitetyiss� v�lispiikeiss�, jotka olivat tosin l�hinn� nippu pahimpia v�lispiikki-klisheit�. Itse biisien tarinat sit�vastoin taisivat menn� suurimmalta osalta reilusti ohitse. Joitain kipaleita vaivasi liev� samankaltaisuus, mik� hieman s�i keikan tehoa. Lopussa saatiin kuulla viel� oikein b�ndiesittelykin, mist� lis�pisteet ranskalaisjoukkiolle.
P��lavan t�ytti seuraavaksi Finntroll, jonka trollimusiikkissa folk ja black ly�v�t k�tt� eritt�in metallisessa maisemassa. B�ndin iloisesti poukkoileva peikkohumppametalli on rikastuttanut maailmaamme jo 90-luvun lopulta asti, mutta jossain vaiheessa yhtye tuntuu hieman juuttuneen oman konseptinsa orjaksi. Muutaman rallin t�llaista riekuntaa jaksaa aina kuunnella, mutta kun biisit muistuttavat usein niin kovasti toisiaan, oli pieni taisteluv�symys l�hemm�s tunnin mittaisessa setiss� selv� tosiasia � ainakin allekirjoittaneelle. Finntrollin mittavalle fanilaumalle keikka tarjosi kuitenkin juuri sit�, mit� peikkotohtori m��r�sikin. Eli helevetinmoista menoa ja karvaisen tanssijalan nostoa maailmanlopun vauhdilla.
Todella wanhan liiton saksalainen thrash legenda Destruction on vuosien saatossa k�ynyt l�pi lukuisan m��r�n miehist�nvaihdoksia, mutta siit� huolimatta nykyisess� triossa on j�ljell� yh� kaksi alkuper�isj�sent�kin. Jostain ihmeen syyst� Destruction oli sijoitettu reilusti viime vuodesta uusitulle pienelle lavalle, jonka edusta ja ymp�rist� olivat nopeasti tupaten t�ynn� v�ke�. Basisti/vokalisti Marcel �Schmier� Schirmerin johdolla maisemaa thrashittanut yhtye tuntuikin nauttivan kovasta suosiostaan t�ysin mitoin, mahtuihan 90-luvulle niit� ei-niin-lihaviakin vuosia, jolloin moni piti b�ndi� t�ysin pystyyn kuolleena reliikkin�.
Allekirjoittaneelle Destructionin paahto oli kuitenkin sen verran arkaaista, ett� p��tin vartin kuuntelun j�lkeen suunnata kohti telttaa jossa esiintyi kotimainen Callisto.
Calliston musiikkia onkin jo huomattavasti vaikeampaa kuvata lyhyen ytimekk��sti, sill� siin� on kuultavissa vaikutteita niin monelta eri taholta. Useimmiten raskaaseen, hypnoottiseen toistoon perustuva m�iske kulki ��rimm�isen metallisessa maisemassa hitaasti aaltoillen. L�hes junnaavuudeksi luokiteltava soitto loikin teltan sis�lle usein miltei ep�todellisen keinuvan tunnelman. T�t� majesteetillisen karua ��nimaisemaa v�ritettiin raa�alla huutolaululla, sek� satunnaisilla kosketinosuuksilla. Tyylillisi� vertailukohtia etsitt�ess� voisi mainita ainakin sellaiset b�ndit kuin Isis, Cult Of Luna ja Neurosis, mutta mik��n n�ist� ei suoraan vastaa Calliston paikkaa musiikin mittaamattomalla kartalla.
Kuten em b�ndit, my�s Callisto rakentelee kappaleitaan rauhassa ja taiten. Jos b�ndin luomat s�vellykset olisivat jokia, ne syntyisiv�t kiireett� rauhaisan tasaisilla mailla. Hetkisen kuluttua ne jo virtaisivat reippaasti sinne t�nne v�lill� hieman mutkitellen, ja eritt�in usein ne k��ntyisiv�t �kkiarvaamatta raivokkaiksi koskiksi. Ik�v� kyll� yhtye ei heitt�nyt kuin kolmen vartin mittaisen setin, mutta nimi pistettiin jo takuuvarmasti mieleen t�m�n n�ytteen perusteella. Luulenpa ett� aiheeseen tullaan palaamaan viel� b�ndin tiimoilta...
P��lavan seuraava esiintyj� oli Apocalyptica, joka taisi olla monelle my�s se ensimm�isen p�iv�n todellinen p��esiintyj�. T�m� heijastui my�s mittavassa yleis�m��r�ss�, joka oli pakkautunut Kaisaniemen kent�lle. Setin alkupuoli rakentui reilusti yhtyeen Metallica-tulkintojen varaan, ja kyll�h�n r�yh�kk��n hy�kk��v� Master Of Puppets tai seesteisempi Nothing Else Matters aina kelpaakin. Pidemm�n p��lle Metallica-lainojen runsaus alkoi kuitenkin jo v�h�n ihmetytt��. Mieleen hiipikin muutaman per�kk�in tulleen koverin j�lkeen, ett� kai ne nyt niit� omiakin biisej��n sent��n viel� soittavat kun kerran uuden levynkin juuri py�r�yttiv�t? Tulihan sielt� sitten lopulta niit� omiakin siivuja, mutta kovin kitsaalla k�dell�.
Vauhti ja syke lis��ntyiv�t tasaisesti pitkin keikkaa. Eicca Toppinen ja Perttu Kivilaakso painoivat jo puolessa v�liss� setti� tukka putkella pitkin lavaa, hyl�ten komeat ja korkeat istuimensa. Niinik��n Paavo Lotjonen irtosi penkist��n setin loppupuolella, mutta kiertuej�sen Antero Manninen pysyi sitke�sti asemissaan. Mihink�s sit� noin komelta istuimelta toisaalta l�htisik��n kun istuakin voi? Vierailevia vokalisteja ei t�ll� er�� n�hty, mutta rumpuja k�ytettiin l�hes jokaisessa biisiss�. Rumpupatterin k�ytt� toikin kappaleisiin huomattavasti lis�� virtaa, tehden niist� samalla enemm�n �normaalien� biisien kuuloisia. Kaikki eiv�t varmasti pid� lis��ntyneest� rumputulesta, mutta Apocalyptican kehityksen kannalta kyseess� on ollut tuiki t�rke� askel.
Runsaslukuinen yleis� tuntui pit�v�n varauksetta kuulemastaan ja n�kem�st��n, eik� ep�r�inyt osoittaa tyytyv�isyytt��n aplodein. Hyv� meno tarttui n�in my�s lauteille, ja tuhon sinfoniaa selloistaan puristava yhtye palasi viel� kiskaisemaan pari lis�biisi�. Hieno ja onnistunut keikka kaikin puolin, joka oli yksi parhaimmista � ellei per�ti paras � mit� olen Apocalypticalta koskaan n�hnyt.
Perinteist� melodista heavy metallia soittava saksalainen Primal Fear oltiin sijoitettu soittamaan seuraavaksi telttaan. Teltta k�vikin jo ennen keikan alkua ahtaaksi paikaksi, ja kun setti sitten potkaistiin k�yntiin, niin sek� tunnelma ett� v�kim��r� vain tiheni entisest��n. T�m� sardiinipurkki-efekti toimi kuitenkin my�s er��nlaisena vahvistimena, jolla juhlav�est� saatiin entist� enemm�n tunnetta ja ��nt� irti. Suosionosoitukset kohosivatkin useissa biisienv�leiss� korviahuumaavaksi, ja spontaanit taputusmyrskyt kappaleiden vaimeimmissa kohdissa seurasivat toisiaan. T�m�h�n kelpasi tietysti oikein hyvin yhtyeelle, ja laulaja Ralf Scheepersin johdolla teutoniviisikko pyrki vain yllytt�m��n yleis���n entist� kovempaan menoon. Scheepers osoitti todellista showmies-taitoa yleis�n hallinnassa, ja herra n�ytti tulkitsevan vikkel�sti kulloisenkin tilanteen hengen.
Primal Fearista, ja etenkin sen korkealta ja kovaa vet�v�n laulajan ��nest�, tuli useissa kohdin mieleen Painkiller levyn aikainen Judas Priest. Ja t�m� on siis yksi korkeimmista kehuista, mit� melodista heavya soittavalle yhtyeelle voi antaa. Settilista oli tasaisen vahva, mutta Angel In Black taisi lopulta nousta kovimmaksi ryk�isyksi. Heikkoa lenkki� saksalaisten ketjusta ei sitten l�ytynytk��n, joten keikan yleisarvosana nousi v�hint��nkin hyv�ksi.
Jatka t�st� Tuskan lauantaihin
Mika Roth
