Svengi –festivaalin lauantai
17.09.2005
Kulttuuritukku / Hämeenlinna
Lauantaina homma jatkui Kultturitukun hallissa, jonka Svengijengi oli sisustanut todella komeiksi. Kun Arxin tiloissa sai perjantaina ihastella nuorten taideteoksia, oli Tukussa lavan ohella kirpputoria, paita- ja levymyyntiä, capoeira-näytöstä ja tulishowta. Pääasiana pysyi kuitenkin musiikki.
Ensimmäisenä lavalle nousi Riihimäkeläinen, progressiivisesti vaeltelevaa kaunista kitarapoppia soittava Underwater Sleeping Society. Toiset työvelvollisuudet aiheuttivat kuitenkin sen, että poikien keikasta jäi alkupuoli näkemättä. Hyvältä se toki kuulosti ja loppukeikan osalta myös näytti. Koskettimilla ja saksofonilla tuettu kitarafiilistely ei tällä kertaa vienyt ihan edellisten keikkojen tavalla mukanaan, johtuen toki omasta missauksesta ja aikaisesta soittoajasta, jolloin yleisöä ei ollut vielä paikalla runsaasti. Future On A Plate käytiin osuvasti läpi, Okon laulu nousi jälleen valttikortiksi. Mitään uutuuksia ei minun korvaani tarttunut, (mikä ei tarkoita ettei siellä voisi sellaisia olla), ja jäinkin miettimään, milloinkahan tältä mainiolta retkueelta kuullaan jatkoa mainiolle debyytille? Oikein hyvä keikka, jota olisi suonut useammankin seuraavan.
Manifesto Jukebox on ripeän punkin kovimpia kotimaisia nelikoita. Jotenkin vain minun korvaani bändiltä edelleen uupuu se tarttuvin biisimateriaali. Energiaa on kuin pienessä kylässä, hiki lentää ja asenne on kohdallaan. Silti kallistun mieluummin No Shamen tai Wastedin suuntaan, jos kotimaista punkrockia haluan nauttia. Toki illan vauhdikkain veto.
Huono nimi, mutta mainiota musiikkia, kommentoi Desibelin henkinen taustavoima T. Jokelainen akustista funkkia soittavaa Dadao Trioa. Taidekouluprojektilta kuulostava nimi karkoittaa helposti hänen kaltaisensa rock-hepun. Nimi juontaa juurensa alkuperäiseen ideaan poimia eri tyylejä peräjälkeen, kuten dada-runoilijat tekivät viime vuosisadan alkupuolella. Ihan tuolla idealla kolmikko ei enää toimi, vaan muun muassa bluesia, hiphoppia ja reggaeta keitokseensa sekoittava soitto on ennen muuta groovaavaa funkkia, jossa soi rumpujen ja akustisen basson lisäksi milloin kuusikielinen tai 12-kielinen kitara. Olipa sormilla soitintaan hellivällä kitaristi-laulaja Juha Sarkkolalla jälleen mukana myös Hawaian lap steel. Juurevaa soitantoa maanläheisesti ja intiimisti.
Huolimatta lievistä teknisistä murheista oli DT:n keikka illan selkeitä kohokohtia. Tanssittava ja lämminhenkinen soitanto sekä Juhan hetkittäin sekaviksi kääntyneet välispiikit saivat iloiselle mielelle, vaikkei ihan kesäisen Ämyrockin porottavaan hurmaan päästykään. Joka ei liene sisätiloissa edes mahdollista... Viime aikoina yhtyettä on liikuttanut vahvasti blues ja se kuului myös tällä keikalla. Eli ihan koko keikkaa ei nyitty, mutta mainiota oli meininki joka tapauksessa alusta loppuun.
Black Audiota ei ole hetkeen tullut nähneeksi. Svengin keikka alkoi ripeämmällä osastolla, joskin ei sillä kaikkein tutuimmalla mustalla äänellä. Jengin liikkeelle rykäissyt alku rauhoitettiin kuitenkin bluesimmilla sävyillä, josta taas lähdettiin lopun tanssihurmokseen Million Bucksin ja Louisianan tahdeissa. Artun banjo ja huuliharppu olivat isossa roolissa myös noissa nopeammissa ralleissa, Ville keskittyi spagettijalkaiseen mikkiheilumiseen. Sielukkaasta bluesista raipakkaan elektroon, Black Audio potkii edelleen oikein hyvin ja tutuksi käynyt Hämeenlinnalaisyleisö selkeästi nautti keikasta. Dadao Trion ja Audion muodostama juureva tanssiakseli oli hyvässä rasvassa. Alkuvuodesta 2006 ilmestyvää seuraavaa Audio-äänitettä voi odotella luottavaisin mielin.
Sitten hivenen herkempiä tunnelmia. Ultramariinilla oli nähtävästi myös jotain ongelmaa koskettimien kanssa, mutta hyvin soi ainakin minun korviini. Muutamien biisien sooloiluja ja Matin laulun venytyksiä lukuunottamatta Svengissä kuultiin melko perus-Mariinikeikka, jossa kuultiin muun muassa nostalgiset Kaupunginpuisto, Soma ja Elohopeaa. Vielä edellisiäkin akteja vahvemmin kotikentällään esiintynyt viisikko tarjosi viihdyttävän annoksen suomalaista pop-melankoliaa. Ihan kaikkein koskettavin seuraamani esitys ei ollut, mutta eipä tuosta pahaa sanottavaakaan jäänyt. Parhaat mehut oli mennyt jo kahden edellisen bändin aikana, joten hiukan rauhallisempi musiikkiannos sopi hyvin illan päättäjäisiksi.
Kaiken kaikkiaan parisataa juhlavierasta sai lauantaina nauttia onnistuneesta tapahtumasta, jossa bändit oli valittu hyvällä maulla, mutta monipuolisesti. Aikataulujen kanssa ei ollut liian hoppu ja ajoissa alkuun päässyt tapahtuma tuntui sujuvan ilman ongelmia. Toivottavasti hämeenlinnalaiset löytävät tapahtuman Ämyrockin tapaan, sillä enemmänkin kansaa olisi sisään sopinut.
Svengin perjantain tunnelmiin pääsee tästä.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
