Amorphis
18.03.2006
Tavastia/Helsinki
Metallimusiikin ensirakkauteni Amorphiksen voi sanoa uuden laulajan Tomi Joutsenen myötä aloittaneen taas uuden luvun historiassaan, etenkin kun haastattelujen perusteella hän on paljon innostuneempi bändin death-juurista kuin myöhemmästä kehityksestä. On tosin syytä huomata, että lavalla esiintyi kolme neljäsosaa jo ensimmäisellä demolla soittaneesta alkuperäiskokoonpanosta: vain basisti Olli-Pekka Laine puuttui tästä joukosta. Mutta koska bändi on jo vuosia yrittänyt ottaa etäisyyttä menneeseen, on laulajavalinta mielenkiintoinen. Ja kun kyse oli siis ensimmäisestä Tavastian keikasta tällä kokoonpanolla, koin ainakin minä asetelman varsin jännittäväksi: millainen bändi Joutsenen Amorphis tulee olemaan?
Settilista oli kasattu varsin tasapainoisesti kaikilta levyiltä, toki uusinta painottaen. Avaus kuten uudella levyllä (Two Moons, House of Sleep), sitten vähän vanhempaan (Against Widows). Oman huippuhetkeni koin, kun tätä seurasi lemmikkibiisini The Castaway upeine loppukitaroineen, ja loistelias The Way - etenkin edellinen sai hilselinkoni heilumaan (epäilemättä täysin epätahtiin kappaleen progerytmityksen kanssa). Seuraavaksi Under a Soil and Black Stone ja Divinity. Uuden levyn keskuskaksikkona pitämäni jyrä Perkele (The God of Fire) ja upean kuulas The Smoke soitettiin nytkin yhdessä, ja niin bändi kuin yleisö tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä että tässä on sitä uutta suuruutta. Hyvä hyvä, eihän parempaa voi pyytääkään.
Joutsen totesi jo kotisivuilla, että alkavan Amo-uran kohokohta on ollut Sign from the North Side:n vetäminen harjoituksissa. Oli siis jokseenkin odotettavissa että tämä soitetaan myös keikalla, ainoana poimintana The Karelian Isthmus -debyytiltä. Ylipäätään merkillepantavaa on, että Amorphis ei tällä kertaa ollut päivittänyt mitään kappaleitaan, vaan kukin biisi vedettiin kutakuinkin sellaisena kuin se oli alunperin levylle pistetty. Sign olikin häpeilemättömän jäyhää meininkiä (basari sai kyytiä!), mutta enemmistö yleisöstä otti (sinänsä ymmärrettävästi) kappaleen vastaan vaisusti. Setti suuntasikin uudemmille vesille, ensin In the Beginning ja sitten My Kantele (sinä raskaampana versiona), jonka Joutsen otti omakseen suvereenisti ja koko bändi antoi yleisölle juuri sitä mitä se halusi kuulla: eeppistä ja jylhää metallia, melodista mutta raskasta, hurjasti rokaten.
Lopuksi kuultiin vielä Alone ja The Orphan, sekä encorena Day of Your
Beliefs, Drowned Maid (tässäkin kohtaa allekirjoittaneen pää lähti pyörimään ihan itsestään, enkä ehtinyt tarkkailla seurasiko muu yleisö Joutsenen kehotusta vastaavaan) ja Leaves Scar. En ollut ainoa, jonka
tämä päätös uuden albumin riviraitaan hölmistytti. Black Winter Day olisi vain pitänyt soittaa, ei siitä mihinkään pääse.
Entä se vertailu Pasi Koskisen Amorphikseen? No, itse en koskaan pitänyt Koskisen äänestä tai lavaolemuksesta: hän oli rock-kukko, joka katseli yleisöä lavan korkeuksista. Joutsenen kyky ja halu ottaa kontaktia oli aivan eri luokkaa. Hän oli vilpittömän innostuneen oloinen uudesta roolistaan, ja antoi kaikkensa. Tästä huolimatta, Koskinen oli laulajana
todella dynaaminen ja voimakas, eikä Joutsen pysty puhtaassa laulussa kilpailemaan hänen kanssaan - hänen äänensä on minuun korvaani liian lattea ja mataliin rekistereihin rajoittunut, ehkä? Kiusallisen selvää tämä oli onneksi vain Alone:ssa, johon Joutsen ei saanut lähellekään samanlaista draivia kuin edeltäjänsä. Örisijänä hän sentään on Koskista luontevampi. Lisäksi, aiemmissa näkemissäni Amon keikoissa on vain ollut jotain vaikeasti määriteltävää jäykkyyttä, joka on tehnyt levyillä hienoista kappaleista livenä tylsänpuoleisia. Mistä tämä sitten johtuikin, nyt se oli tipotiessään. Valituksenaiheeni ovat tähän verrattuna pientä, lopputulos oli kunniakas.
Teksti ja kuvat: Mikko Heimola
