Provinssirock - perjantai

Kahdeskymmeneskahdeksas Provinssirock käynnistyi Desibelin osalta, kun Saarilavan puolella äijämeininkiä pursuava ja 10-vuotisjuhliaan viettänyt Stam1na aloitti keikkansa, jota oltiin kokoonnuttu seuraamaan hyvissä ajoin sankoin joukoin. Jokin aika sitten julkaistu toinen albumi Uudet kymmenen käskyä oli pitkään kypsyteltyä esikoislevyä monimutkaisempi, mutta samalla myös menevämpi ja raaempi, joten sen kappaleiden festarikuntoisuutta ei ollut aihetta epäillä. Uudet biisit upposivat yleisöön, jos mahdollista, vielä vanhempiakin paremmin.

Suurin osa keikan tuottamasta mielihyvästä ei johtunut varsinaisesti kuuntelunautinnosta. Biisit olivat tunnistettavia, mutta ontuva miksaus teki yhtyeen soundit hirveäksi puuroksi. Bändin nokkamiehen ”Hyrde” Hyyrysen ääni ei kuulunut kuin kaukaa, ja kitaravallit olivat yhtä mössöä. Paikalla oleville tällä ei toisaalta ollut paljoakaan väliä. Stam1na oli joka tapauksessa viikonlopun lähtölaukaus, ja se riitti mainosti. Tunnistettavuuskin riitti juuri sopivasti yhteislauluun (raikuvimpina esimerkiksi Merestä maalle ja Likainen parketti) sekä nyrkinheilutukseen, joten niin yhtyeellä kuin yleisölläkin oli hyvä meininki. Provinssin aloitus oli tuttua Stam1na-laatua: älykästä ja riehakasta, mutta samalla niin perhanan tyhmää ja vihaista.

Isoon Teltan ensimmäiseksi esiintyjäksi oltiin valjastettu Amorphis. Yhtyeen viimeisin pitkäsoitto Eclipse, joka esitteli bändin uuden vokalistin Tomi Joutsenen, on nostanut selvästi Amorphiksen osakkeita. Niinpä Isoon Telttaan pakkautunut sankka joukko alkoi nopeasti löytää festivaaleille sopivaa fiilistä ja pitkän intron aikana spontaanit ”Amorphis!” huudot, sekä jatkuvasti kiihtyvä taputus johtivat hitaaseen räjähdykseen, jonka ensimmäisenä lieskana toimi Leaves Scar. Pieni varautuneisuus, joka johtui luultavasti enimmäkseen uudesta laulajasta, purkautui myös nopeasti, kun herra Joutsen ja muu yhtye piiskasivat itseään yhä hurjempaan menoon. Eclipsen radiobiisi House Of Sleep tasoitti edelleen epäluuloja ja tie voittoon alkoi olla selvä, kun vanhempaa tuotantoa edustavat Against Widows sekä In The Beginning soivat jonkin ajan kuluttua peräjälkeen.

Soundit olivat ensimmäisestä tahdista lähtien tuhdit ja massiiviset, joiltain osin ehkä jopa turhankin massiiviset. Hurjasta äänen määrästä kärsivät eniten koskettimet, jotka keikan alkupuolella hautautuivat useasti kielisoitinten alle. Settilistassa uusi albumi oli saanut dominoivan aseman, vaikka mm. vanhat tutut Alone, Divinity ja My Kantele tietysti tarjottiinkin. Suurin yllätys oli Black Winter Dayn puuttuminen setistä, estikö tiukka aikataulu tämän perinteisen encoren vai oliko kyseessä bändin oma valinta?

Joutsen on tuonut muassaan Amorphikseen jyrkempää otetta ja tappamisen meininkiä, joka onkin puuttunut bändin esiintymisestä parina viime vuonna. Ihailtavalla työmoraalilla esiintynyt elinvoimainen kuusikko vaikuttikin monin tavoin suorastaan uudestisyntyneeltä bändiltä, tuoreen ja vanhan materiaalin muodostaessa yhdessä tasapainoisen kokonaisuuden.

Ensimmäisenä päälavan pääsi polkaisemaan käyntiin PMMP, jonka tuntuu olevan suosituimpia festariesiintyjiä Suomessa tällä hetkellä, eikä ihme kun ottaa huomioon levyjen isot myyntiluvut. Samaiset myyntiluvut voisivat myös saada kyynisimmät epäilemään Paulan ja Miran kyvykkyyttä saada yleisö puolelleen. Nyt vain kyynikot tulivat pettymään. Tytöt ja soittajapojat saivat päälavan yleisön puolelleen niin läheltä kuin kaukaa. Paulan ja Miran riehunnan energisyys ja lapsellisesta lallattelusta syöjätärmäiseen kirkumiseen yltävä ääniskaala olivat hurmaavia, yhdistettynä bändin poikien rokimpiin sovituksiin tutuista hiteistä.

Biisivalinnat noudattelivat onnistunutta kaavaa. Bändi esitti aimo lohkareen uusimman levyn kappaleista, sekä muutaman Kuulkaas enot! esikoisen jyräävimmistä ja punkeimmista vedoista. Yleisestikin soundi oli hyvin mureaa ja rokkaavaa, hitureita ei paljoa kuultu hittejä Päiväkoti ja Oo siellä jossain mun lukuun ottamatta. Biiseistä olisi voinut jäädä kaipaamaan ehkä vain Isin pikku tyttöä. Sen sijaan oli hyvä, että puhki kulutettu Joutsenet jätettiin pois vanhemmasta tuotannosta, sillä se olisi ollut epäsopiva esitystilanteeseen nähden. Iloinen yllätys oli myös se, että yleisö osasi sinkkuhittien lisäksi hyvin myös albumien rivikappaleet. Keikalla esitetty uusi biisi sai myös odottamaan mielenkiinnolla tulevaa albumia, kappaleen ollessa lupaavan letkeä.

Illan toinen Isoon Teltan esiintyjä oli Alankomaalainen Within Temptation, joka jatkaa yhä Silent Force kiertuettaan. Niinpä settilista olikin rungoltaan kovin samantapainen, kuin viime syksynä julkaistulla The Silent Force Tour live DVD:llä.

Meteli yltyi korviahuumaavaksi sillä sekunnilla, kun intro toi lavalle bändin, rumpali Stephen van Haestregtin ja kosketinsoittaja Martijn Spierenburg etunenässä. Todelliseen tulikokeeseen teltan rakenteet joutuivat kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun toisena biisinä soitettu suurhitti Stand My Ground jyrähti komeiden pyrojen saattelemana ilmoille. Äänekkäästi osallistuva yleisö saikin yhtyeeltä välitöntä kiitosta kyseisen biisin jälkeen, kun soittajat totesivat yleisönsä olevan hieman hullulla päällä. Tosin hulluksi menemisessä ei ollut kuulemma mitään vikaa, vaan päinvastoin – moinen käytös olisi jatkossakin suorastaan suositeltavaa. Menestystarina jatkui tästä eteenpäin tutuilla uomilla kun mahtipontinen Jillian, astetta herkempi Angels ja rullaavampi Forsaken vedettiin peräjälkeen. Hurjaksi äityvää menoa rauhoiteltiin hetkisen verran seesteisemmällä Memories tunnelmoinnilla, jonka alussa kitaristit Robert Westerholt ja Ruud Jolei vetäytyivät lavan sivuille ja laulajatar Sharon den Adel istahti estradin reunalla. Muuten esiintyjät eivät sitten paljoa paikallaan pysyneetkään, mistä annettakoon vielä lisäpinnat alankomaalaisille.

Yhteislaulua ja riehakasta juhlimista suosiva tapahtuma päätettiin Mother Earth rymistelyyn, jonka jälkeen yhtye vetäytyi pois valoista. Kuten arvata saattaa, tämä ei ollut kuitenkaan viimeinen hyvästi sillä vuorossa olivat vielä encoret. Extra-annos Within Temptationia käynnistyi jälleen pidemmän puoleisella introlla, joka päättyi vauhdikkaaseen See Who I Am nostatukseen. Kappaleen aikana joku yleisön edustaja onnistui heittämään jopa laulajattarelle ruusun, mikä tietysti sai aikaan raikuvat suosionosoitukset. Toisena bonusbiisinä kuultiin Ice Queen, joka lienee bändin tehokkain yleisönhuudatus ralli – ja kyllähän väki sitten huusikin, kun siihen tarjoutui näin messevä mahdollisuus.

Kyynisempi kuulija olisi voinut epäillä Mokoman kykenevyyttä ottaa haltuunsa niinkin iso yleisö, kuin mitä Provinssin täysi päälavan edusta vaatii. Bändihän on erityisen kova klubiaktina ja pienemmillä lavoilla, mutta päälava vaatii jotain muuta henkilökohtaisen kontaktin yleisöön vähentyessä. Tässäkin tapauksessa kyynikko joutui tosin pettymään, sillä Mokoma veti silmin nähden riehakkaan setin, joka ansaitsee erityiskiitoksen miksauksestaan. Jokainen pienikin kitaran ja basson vingahdus tai pellin paiske kuului hyvin ja Marko Annalan murinat sekä ärinät eivät kerrankin jääneet niiden alle. Niiden laatu kun tunnetusti on kovaa tasoa.

Kappalevalinnat olivat perussettiä, mutta mitäpä tuosta, kun ne toimivat. Hitti Kuu saa vallan auringolta on mainio slovari (sikäli kuin sellaisista Mokoman tapauksessa voi puhua), mutta ei oikeastaan mikään pankinräjäyttäjä. Sen sijaan Tämän maailman ruhtinaan hovi levyn vastine kyseiselle kappaleelle, Uni saa tulla, upposi vaativaan yleisöön paljon paremmin. Totuus kumminkin oli se, että Mokomalta haluttiin enemmänkin rehellistä turpaan vetämistä, eikä sitä halunneen tarvinnut pettyä. Pahaa verta, Mene ja tiedä, Valapatto ja muut riuskat vedot saivat yleisön täysin mukaansa. Jopa normaalisti pittien ulkopuolella pysyttelevät neitokaiset innostuivat toisinaan menemään ukkolauman keskelle murjottaviksi. Tiedä sitten onko se hyvä vai huono juttu. Pisteenä iin päälle esitys vielä alkoi taustanauhalla pyörineellä Pelle Hermannin tunnarilla, ja mikään keikkahan ei voi olla huono, jos se alkaa Pelle Hermannilla.

Provinssikonkari Kuolleet Intiaanit sai täytettyä vaivatta Rytmiteltan fanaattisilla kannattajillaan. Mustavalkoista värimaailmaa suosiva nelikko, jota näin livetilannetta silmälläpitäen oltiin kasvatettu pienellä torvisektiolla, kosketinsoittajalla sekä perkussionistilla, nytkäytti vuoristoratansa matkaan Olet surrealisti, eikö niin numerolla, jonka lyriikat tuntuivat olevan kuulijoille läpeensä tutut. Eipä sen puoleen, eturivien väki tuntui osaavan ulkoa melkeinpä jokaisen rallin rivit. Jopa uunituoreen 4D-EP:n raidat Kun ei tiedä että tietää että ja Viimeinen pari ilmasta alas näyttivät kääntyvän vaivatta yhteislauluksi.

Kuten totuttua niin nytkin kappaleiden tunnelmia tehostettiin hienolla showlla, joka tarjosi joitain yllätyksiä sekä muutaman vanhemman jekun. Painajainen biisin alussa vokalisti saapui lavalle rullatuolia lykäten, tuolissa oli tietysti valkoisen mallinuken torso. Äkkiväärästi kääntyilevän Kompassi luonteeseen rallin aikana yleisön sekaan lennätettiin ilmalla täytetty jumbojetti, joka tekikin useita kivuliaan näköisiä pakkolaskuja ihmismeren aalloille ennen lopullista ja vääjäämätöntä tuhoaan. Viimeisenä numerona kuullun O.L.I.P.A.K.E.R.R.A.N:n aikana laulaja kävi taas tiukan kamppailun raskaan näköisen painon kanssa, jonka kalmallinen intiaanimme kuitenkin lopulta sai nostettua päänsä yläpuolelle – ja vielä useaan kertaan.

4D-EP:n tuoreen biisikaksikon lisäksi tämän kertainen setti ei tarjonnut muita väläyksiä alkusyksyllä julkaistavalta toiselta albumilta. Toisaalta Keinu pihaa keinuttaa, Tulen keskellä, Asioita toimittelin ja kumppanit ovat vielä sen verran kovassa iskussa, että niilläkin väki saatiin kyllä muutettua hedelmäkakuiksi ja pähkinöiksi. Intiaanit räjäyttivätkin Rytmiteltan jälleen hallitusti, mutta ilman pienintäkään vilausta rutiinin ilkeästä peikosta. Tämä heimo kun taitaa perinteiden lisäksi myös riittävän uusiutumisen salat.

Pikkulava Zanzibarin perjantain päätti TV-resistori, jonka sympaattinen syntetisaattoripop ei näyttänyt aluksi houkuttelevan paikalle oikein ketään. Juuri ennen keikan alkua zanzibarin edusta alkoi vähitellen täyttyä kiinnostuneista. Liekö syynä sitten myöhäinen ajankohta tai raskas päivä, mutta tällä kertaa naivistinen pop ei iskenyt odotetun lailla juhlakansaan, huolimatta bändin energisyydestä. Toisinaan festariväki lähti tosin liikkeelle svengaavimpien kappaleiden tahdissa (kuten Intiaanidisko ja Pong-A-Long), mutta yleistunnelma oli hieman painostava. Yhtyeen soundit olivat suhteellisen tasapaksut ja kylmät läheltä seurattuna, ja zanzibarin viehätys perustuu juuri sen pienuudesta johtuvaan intiimiyteen ja lämpöön.

Tilannetta ei helpottanut se, että lavan sähköt katkesivat yhteensä neljä kertaa keikan aikana lyhyen ajan sisällä, joka kerta synnyttäen yhtä suuren naurunremakan ja kättentaputuksen. Kauhea tilanne artistille, eikä tietenkään yhtyeen vika, mutta se hoidettiin kunnialla ja tyynesti ohitse. Tästä voisi myös huomauttaa jotain festivaalin järjestäjälle, sillä myös tatuointikojulla olivat sähköt katkenneet jossain vaiheessa yli puoleksitoista tunniksi. Yhtä kaikki, muutaman Serkut rakastaa paremmin levyn cd- ja vinyyliversioiden yleisöön jaon ja bändin nokkahahmojen Päivin ja Ykän kaksin esittämän herkän encoren jälkeen, TV-resistori pääsi lopettamaan ja yleisökin raahautumaan perjantain lopuksi kuka milloin minnekin.

Ensimmäisen festivaalipäivän pääesiintyjäksi oltiin kiinnitetty Alice In Chains, jonka veto riitti täyttämään kenttää vielä siinäkin vaiheessa, kun vuorokausi oli vaihtunut jo aikaa sitten. Tällä kertaa lavalla ei nähty pyroja, pommeja tai edes isomman autotallin kokoista taustakangasta, sillä pelkkä bändi riitti nyt mainiosti. Edesmenneen Layne Staleyn korvannut uusi vokalisti William DuVall oli äänensä puolesta lähes pelottavan tarkka kopio Staleysta. Etenkin niissä kohdin kun DuVall lauloi yhdessä kitaristi Jerry Cantrellin kanssa, oli tunnelma monesti miltei aavemainen.

Biisilista piti sisällään kaikki ne merkittävät kappaleet, joita paikallaolijat varmasti odottivatkin kuulevansa. Alkupuolella soitetut Dirt albumin tapporaidat Dam That River, Rain When I Die sekä Angry Chair virittivät tunnelman korkeaksi, eikä välispiikkejä juurikaan heitelty yhtyeen pysyessä itse asiassa. Bändi pyrki DuVallin johdolla toki saamaan katsojiaan taputtamaan, mutta muuta kanssakäymistä festarikansan kanssa ei juuri nähty. Tämä järjestely näytti kelpaavan hyvin kummallekin osapuolelle, joten keikka sai edetä omalla painollaan kunnes Them Bonesin kruunaama loppuliuku päätti esityksen ensimmäisen osan. Käsikirjoituksen mukaisesti yhtye palasi tietysti takaisin soittamaan muutamat encoret, joiksi oli valittu Dirt, Rooster sekä Would?. Tämän jälkeen korrektisti käyttäytyvä ryhmä kiitteli fanejaan vielä pitkän kaavan kautta ja poistui lopulta estradilta tyytyväisen oloisena.

Soundillisesti keikka oli todellinen menestys, ja niille jotka pystyivät ohittamaan Staleyn poissaolon, se tarjosi varmasti myös ikimuistoisen kokemuksen. Historia on historiaa, mutta reilun tunnin ajan ikkuna menneeseen oli avoinna ja siitä saattoi kurkistella grungen kulta-aikaan.

Näin ensimmäinen festivaalipäivä oltiin saatu pakettiin ja kansa saattoi vetäytyä juhlinnan, sekä mahdollisesti jopa muutaman tunnin mittaisten unien, pariin. Provinssirockin lauantain tapahtumiin pääset tästä.

Mika Roth, Mikko Lamberg

Kuvat: Mika Roth