Mudrian & Peel: Choosing Death
19.07.2006
Like 2006
Death/grind-historiikin Choosing Death - Deathmetallin ja grindcoren hämmentävä historian avaavassa esipuheessaan John Peel kertoo, kuinka hän vuonna 1986 meni vaimonsa ja poikansa kanssa katsomaan Extreme Noise Terrorin keikkaa: "Aina kun bändi soitti yli 20 sekuntia pitkän kappaleen, yleisö karjui: 'Liian pitkä!', 'Komppi laahaa!' tai 'Vitun progehipit!'. Ainoa asia, johon Sheilan ja Williamin kanssa petyimme, oli se, että bändi ei soittanut tarpeeksi kovaa, mikä ilmeisesti oli halpojen laitteiden syytä. Olisimme halunneet poistua paikalta korvat verta valuen." Radiolegenda Peelin grindcore-innostus ja hänen vaikutuksensa tyylin suosioon on yksi seikoista, joka oikeuttaa kutsumaan kirjaa "hämmentäväksi historiaksi". Muita perusteita ovat ainakin se 90-luvun alun hämmentävä vaihe, jolloin kaikki suuret levy-yhtiöt kilvan kosiskelivat death- ja grind-bändejä ja -yhtiöitä. Ja se, että Jim Carrey on niin suuri Cannibal Corpse -fani, että halusi yhtyeen esiintymään Ace Ventura -elokuvassa.
Decibel Magazinen päätoimittaja Albert Mudrian on tehnyt tarkkaa työtä kootakseen näiden tyylien koko historian yhteen kirjaan, ja haastatellut yli sataa henkilöä Trey Azagthothista Samothiin ja Scott Burnsista Dan Seagraveen. Olennaisista henkilöistä vain syöpään vuonna 2001 kuollut Chuck Schuldiner on poissa. Mukana on myös suuri määrä herttaisia bändipotretteja 15-vuotiaista pojista, sekä käsinpiirrettyjä ja monistettuja keikkamainoksia. Ylivoimaisesti eniten huomiota saavat grindin kantaäiti Napalm Death ja Earache Records, mitä voi pitää oikeutettuna, mutta kun joka kolmas kuva on samasta bändistä hieman eri jäsenillä, käy tämä hieman puuduttavaksi. Toki myös Morbid Angel, Death ja Carcass saavat selkeän siivun, ja levyjen takakansista tuttujen nimien Roadrunner, Relapse, Nuclear Blast, Peaceville ja Century Media ilmaantuminen kuvioon huomioidaan. Puuduttavaa on kuitenkin myös Mudrianin pedanttius bändien miehistönvaihdosten ja edestakaisin muuttamisen kuvaamisessa. Kirjan luettavuus olisikin parantunut, jos se sisältäisi enemmän anekdootteja ja vähemmän historiankirjoitusta. Vaikka kyllä älyttömyyksiäkin käydään läpi: kuinka Glen Benton ampui oravan kesken NME:n haastattelun (hänen toteuttamatta jäänyt itsemurhalupauksensa jätetään tosin mainitsematta), kuinka Peelin kollegat käyttivät Napalm Deathin kappaleita ohjelmissaan rangaistusmusiikkina, ja kuinka nuoret amerikkalaispojat muuttivat puhelinsoittojen perusteella mantereen puolelta toiselle löytääkseen itselleen bändikavereita.
Kirjan mielenkiintoisimpia osia on 90-luvun alkupuoliskon piikki deathin suosiossa, ja sitä seurannut murrosvaihe – erityisesti Columbian ja Earachen diili, ja kuinka se lopulta epäonnistui kaikkien osapuolten kannalta. Mudrian dokumentoi keskinäisen syyttelyn, mutta ei ota kantaa siihen sen enempää tässä, kuin monien bändien jatkuvissa miehistöongelmissakaan. Vuosikymmenen lopulla seurannutta uutta nousua hän käsittelee pinnallisesti, päähuomion kohdistuessa Nileen. Vähemmän äärimmäisten Göteborg- ja Peaceville-bändien käsitteleminen hyvin pikaisesti on ehkä kirjan yleisen linjan vuoksi perusteltua, mutta koska ne ovat selkeitä death-perinnön jatkajia, jää kirja lähihistorian osalta epätäydelliseksi. Samaa vikaahan oli myös Ian Christen teoksessa Pedon meteli - liekö kyse historioitsijoiden arkuudesta alkaa arvioida tuoreempien bändien merkitystä ilman ajan ja unohduksen tuomaa perspektiiviä? Kirja keskittyy myös mitä suurimmassa määrin Englannin ja Yhdysvaltojen skeneihin, ja jonkin verran Ruotsin. Tätä voi toki pitää bändien painoarvon perusteella täysin oikeutettuna, mutta se lisää kirjan yleistä homogeenisuutta, kun teksti pyörii samojen nimien ympärillä. Ja suomalaisten bändien täydellisestä ohittamisesta voi tällä kertaa antaa aitoa miinusta: onhan Amorphiksen Tales From the Thousand Lakes ollut ainakin vielä vuonna 2003 Relapse Recordsin historian myydyin albumi, ja bändi oli mukana niiden harvojen (kirjassa mainittujen bändien) joukossa jotka puskivat death-kaavaa uusiin suuntiin taantuman uhatessa.
Ilkka Salmenpohjan käännös on pätevä. Toisin kuin monia muita viime vuosien pop-kulttuuria käsitteleviä suomennoksia, hänen sujuvaa tekstiään lukee ilman, että alkuperäinen paistaa koko ajan läpi. Hän on myös liittänyt asiantuntevia huomautuksiaan pariin kohtaan, mikä on vain hyvä. Toimituksellisista seikoista kiitosta ansaitsee kirjan alun henkilöluettelo lyhyine kuvauksineen, samoin lopun "mitä heille kävi" -osio, mutta pieni piikki tulee siitä, että toiseksi tekijäksi korotetun John Peelin panos on ollut pelkän kolmisivuisen esipuheen laatiminen. Kokonaisuutena teos on kuitenkin suositeltavaa luettavaa kaikille metallista kiinnostuneille - muille se tuskin antaa paljoakaan.
Teksti ja kuvat: Mikko Heimola
