Nine Inch Nails: Year Zero
Julkaistu: 26.04.2007
Arvostelija: Kari Koivistoinen
Nothing
Mikään ei ole helpompaa kuin diggailla naiivia, nuoruuden intoa täynnä olevaa, lähiöstä tyhjästä kovalla työllä ponnistanutta, erinomaisen debyyttialbumin tehnyttä bändiä. Mikä sen hienompaa ja sympaattisempaa, varsinkin jos suuri yleisö ei bändiä ole löytänyt ja rytmiryhmä heittää hurjia kellarikeikkoja. Paketin tietysti kruunaa se, että yhtyeen jäsenet ovat vähän ressukoita, joilla on naishuolia ja orastavaa päihdeongelmaa.
Tällaiseen bändin jäseneen on helpompi samaistua kuin nelikymppiseen, salilla itsensä paisuttaneeseen miljonääriin, joka on saavuttanut musiikillaan aseman, josta harva edes uskaltaa haaveilla ja tytöt huutavat hysteerisenä keikalla eturivissä. Rumasti sanottu, mutta onhan sitä välillä vaikea ymmärtää, mistä Trent Reznor enää ahdistustaan voi ammentaa, kun päihdeongelmatkin ovat taakse jäänyttä elämää. Mutta, hivenen yllättäen, hän löysi ratkaisun politiikasta. Tästä oli viitteitä havaittavissa jo edellisen levyn The Hand That Feeds -kappaleessa, mutta Year Zero on oikea teemalevy siitä, kuinka perseestä asiat varsinkin Amerikassa nyt ovat.
Ei tarvitse käyttää suurta mielikuvitusta tulkitessaan sanoituksia niin, että esim. Capital G kertoo nykyisestä apinasta presidenttinä ja The Good Soldier Irakin sodasta. Nine Inch Nailsin musiikki on aina ollut riisuttua ja yksinkertaista, kuten heidän live-keikkansakin. Nollavuosi on myös todella karua kuunneltavaa, jopa Reznorin tekeleeksi ja kauniita hetkiä saa tosissaan etsiä. Tuhdin 16 kappaleen läpi kahlaaminen aluksi on varsin raskasta puuhaa ja väkisinkin hiipii mieleen pettymys vuodelta 1999 nimeltä The Fragile. Ei sekään tosin huono ole, ainoastaan valtaisa tason pudotus.
Mutta minkälainen levy sitten Year Zero on? Parhaimmillaan se on Survivalismin kaltaisissa rypistyksissä ja äärimmäisen tunnelmallisesti rohisevassa In This Twilightissa. Pahimmillaan se eksyy elektron loputtomaan mereen, päämäärättömään nuppien vääntelyyn ja väsyneeseen raivoamiseen. Yllättävimmillään sen kappaleet muistuttavat biitteineen siitä, että myös hip-hop pyörii Reznorin levylautasella. Näin onkin luonnollista, että bändin kanssa kiertänyt Saul Williams vierailee parilla raidalla.
Mutta, kuinka monta klassikkoalbumia sitä mies voi elämänsä aikana tehdä? Ainakin edellinen albumi With Teeth oli mahtava yllätys, jonkalaiseen harva enää jaksoi uskoa. Year Zero ei aivan yllä tälle tasolle ja koukut ovat harvassa. Raivokas levy ei myöskään ole, lähinnä hyvin sisäänpäin kääntynyt. Taivas on siis edelleen tumma, elämä sadistista paskaa ja Trent-sedän synkässä, keski-ikäistyvässä monarkiassa on kaikki edelleen ihanasti rempallaan. Vaikka nuoret nälkäiset yrittäjät jo potkivatkin valtakunnan muureja palasiksi, niin kuningas voi nukkua, kruunu päässään, yönsä vielä varsin rauhallisin mielin.
Nine Inch Nails
Nine Inch Nails on industrial henkisen metal/rockin yksi suurimmista nimistä kautta aikain. NIN on perustamisestaan asti henkilöitynyt voimakkaasti Trent Reznoriin. Vuonna 1988 ensimmäisen muotonsa saanut yhtye julkaisi debyyttilevynsä Pretty Hate Machinen jo seuraavana vuonna. Musiikista oli löydettävissä tuolloin vielä reilusti vaikutteita sellaisilta industrial-yhtyeiltä kuin esimerkiksi Ministry ja Skinny Puppy. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu Broken ep kuitenkin käänsi jo tilanteen päälaelleen, kun NIN muuttui vaikutteiden ottajasta niiden antajaksi.
Yhtyeen rivistöissä on vuosien varrella käynyt kova tuuletus Reznorin itsensä pysyessä jatkuvasti myrskyn silmässä. Tämän hetkinen kiertuekokoonpano on:
Trent Reznor - laulu, kitara, koskettimet
Aaron North - kitara
Alessandro Cortini - kitara
Jeordie White - basso
Josh Freese - rummut
Kotisivut: www.nin.com
(Päivitetty 07.06.2007)
Kommenttien keskiarvo:
Takavuosien pyhää raivoa (Broken) lienee enää turha odottaa, sillä kello käy myös herra Reznorin kuningaskunnassa. Sitä paitsi "paluu juurille" kaikkien näiden vuosien jälkeen olisi lähinnä hävettävän surullista. Flirttailu elektron kanssa ei muuten suinkaan ole mitenkään tuntematonta Reznorille, sillä onhan niitä remix-levyjä tehty takavuosina jo muutamiakin...
Nostaisin enemmän esiin Year Zeron teemallisuuden, sekä albumin kyvyn kertoa niistä kaikkein tärkeimmistä asioista - osoittelematta kuitenkaan liikaa. Taustatarinahan on melkoista 1984-meininkiä, eikä se ole edes tavattoman kaukana Yhdysvaltain nykyisestä tilanteesta.
En ikinä tule ymmärtämään miksi Fragile ei ikinä saanut
ansaitemansa arvostuksen. Sehan on Reznorin kypsin, tunnelmalisin,
kaunein työ. Year Zerossa on sitä varmuutta, päättäväisyyttä, intoa mitä With Teethiltä puuttuu. Loistava levy.