• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Vesa-Matti Loiri: Inari

Warner

Vesa-Matti Loirin Ivalo -levyllä viime vuonna kultasuoneen sekä taloudellisesti että taiteellisesti osunut levy-yhtiö Warner on viisaasti jatkanut suomalaisiin rock-teksteihin nojaavaa sarjaansa toisen levyn turvin. Ja mikäs on jatkaessa, kun hienoja tekstejä riittää ja Loirihan on musiikillisten jatko-osien harvinaislaatuinen konkari. Hänen korkeatasoisia Eino Leino-tulkintoja levytettiin vuosina 1978-2001 peräti neljän albumillisen verran ja taannoisia Juha Vainion teksteihin nojaavia Ystävän laulut -albumeitakin ilmestyi kaksi kappaletta.

Ivalon luonnollinen jatke kantaa nimeä Inari, ja sen suomalais-ugrilaisen pohjattomasta melankoliasta vastaavat jälleen Loirin lisäksi tuottaja/sovittaja/multi-instrumentalisti Hannu Pikkarainen sekä mandoliinin ja harpun avuin Julius Mauranen. Lisäksi albumille tuovat lisävärinsä vierailevina laulajina ja puhujina kuultavat Angelin tytöt.

Siinä missä Ivalo oli yksi viime vuoden mielenkiintoisimmista levyjulkaisuista ja todellinen kaamosajan soundtrack, kärsii Inari uutuudenviehätyksen puutteesta ja yllätyksettömyydestä. Muutamat kappalevalinnat jäävät myös lopputuloksen kannalta harmittamaan. Esimerkiksi A.W. Yrjänän sanoituksiin paneutuessa olisi ollut mielikuvituksekkaampaa ja kiehtovampaa tarttua johonkin haasteellisen härkäpäiseen rock-lauluun. Jo vuosikymmen sitten puhkisoitettu Ruoste kun ei tarjoa yllätyksiä kenellekään. Loirin voimakkaasti tunteisiin vetoava, suvereeni tulkinta ja akustisten soittimien vahva tunnelma ovat kuitenkin läsnä jokaisella laululla.

Kaksi kappaletta kohoaa muiden yläpuolelle, ensimmäinen näistä on Kauko Röyhkän alun perin jo loistelias Talo meren rannalla, jonka sovitukseen Pikkarainen on saanut vaanivan, ellei jopa pelottavan tunnelman. Toinen on Tuomari Nurmion tuotannosta lainattu Kurjuuden kuningas, jonka tekstikohta ”Sä olet baarin kaljalasi, janoisin huulin hiottu, muslimien musta kivi, niin sileäksi suudeltu” kuulostaa Loirin tulkitessa puistattavan todelliselta. Hänen kaihonsa on ymmärtävässä toteavuudessaan vangitsevaa.

Jos Yhtenä iltana -kappaleella Loiri jää Hectorin tunteellisesta intensiteetistä parin korttelin päähän, on hän J. Karjalaisen kappaleissa kotonaan. Myrskypääsky oli Ivalo–levyn parhaimmistoa ja tällä levyllä kuultava Keihäänkärki painottaa hienosti Karjalaisen onnistunutta tekstiä. Dave Lindholmin mantramainen Minun nimeni on nimessun tuo synkälle levylle kevyttä humoristisuutta ja Anni Sinnemäen kirjoittama Sinä lähdit pois muuntuu Veskun karhean maskuliinisen olemuksen kautta varsin tunnistamattomaksi. Viimeisenä kuultava Viime yönä ennen kahta päättää levyn kaivattuun toivonpilkahdukseen.

Kommenttien keskiarvo:

Elijah kommentoi 15.11.2007:

Pisteet:

Ivalo-levyn ilmestyessä olin aluksi jotakuinkin pähkinöinä – niin Loirin Leino-tulkinnat kuin Johnny Cashin American-nauhoituksetkin ovat osuneet kovaa. Uutukaista Inaria tuntuu kuitenkin vaivaavan sama näköalaton munattomuus kuin edeltäjäänsä. Tulkinta on kyllä briljanttia ja raastavaa ja Veskun rohiseva mörinä aina persoonallista. Sovitukset ovat kuitenkin kauttaaltaan jotenkin puolivillaisia. Akustisesti soiva metallikielinen kitara kahlaa läpi kaikkien kappaleiden, eikä se pysty kuin joissain kohdin välittämään todellista intiimiyttä. herkillä leirinuotionäppäilyillä kyllä mennään, mutta oivaltavuus ja ilmeikkyys loistaa aivan liikaa poissaolollaan. Laulun ja soitinsovitusten intensiteetti eroavat toisistaan monissa kohdin kuin yö ja päivä.

Tuntuu jotenkin harmilliselta, kun käsillä olisi voinut olla alkemistin ainekset kullan tekemiseen, mutta kaikesta saatiinkiin aikaan vain kiiltävää rihkamaa alkuasukkaille. No, ilmeisesti Loirin nimi ja ääni myyvät tarpeeksi...