FullSteam/Hardbeat

Meikäläinen sympatiseeraa reilut kuusi vuotta toiminutta salolais-helsinkiläistä No Shame –punkpoppoota. Yhteinen festarihengaus männävuosina myös Salo –lähtöisen toimittaja Jokelaisen kanssa johti minut heittämään juttua häpeämättömien punkkarimiekkosten seuraan ja sen jälkeen ei ole yhtyettä helpolla ohittanut. Livenä No Shame on tänä päivänä erinomainen, mitä tuli todistettua viimeksi Telakalla Likefesteissä. Silti täytyy häpeäkseen myöntää, että yhtyeen tuore tuplalevy Rebound For Glory on meikäläisen ensimmäinen No Shame –levy. Vaikkakin se on jo neljäs pitkäsoitto, jos ensimmäinen, vuonna 1997 julkaistu Through It All lasketaan. Tuohon vielä lisäksi läjä seiskoja ja eepeitä, niin aikamoisen annoksen hyvää punkkia olen onnistunut jostain syystä kiertämään. Olettaen, että aikaisempi materiaali on yhtä lailla viihdyttävää tavaraa kuin tuoreella tuplalla.

Desibelissäkin pientä jutuntynkää heittänyt No Shame edustaa punkin syvintä olemusta: kantaaottavat ja pohtimaan pistävät sanoitukset, riehakas meininki, mukavan kotikutoinen räkäisyys ja anti-kaupallisuus. Rebound esittelee myös International Lovepunk Movementin, mitä ei pidä pitää minään rip-off versiona HIM -yhtyeen lovemetallista. Kyseessä on tuo kuuluisa hippiaate Make Love Not War, jota punkaate pitää hengissä hippien menetettyä todellisuudentajunsa ja siirryttyä toisille tasoille. Esa Salokosken ja Sampsa Sarparannan lauluvuoroilla ja kitaroinnilla sekä Teemu Horron rumpukompeilla ja Schpex Virtasen bassolla ja laululla rokkaava No Shame julistautuu aatteen kotimaiseksi esitaistelijaksi.

Jo ensimmäisen levyn alku esittelee No Shamen eri puolia ansiokkaasti: Levyn avaava Democracy? toteaa tylysti demokratiasta there ain’t no such thing – truth is a bitch, the poor stay poor & the rich just get more rich akustisena nuotiolauluna, josta synkkää (tulevaisuus?)kuvaa maalaava Goodbye ravistelee rähisevän räkäisesti irti. Ja riehunta lavan edessä alkaa... D-bomb jatkaa vauhdikkaasti iskevällä kertosäkeellä, missä No Shame pääsee käyttämään tehokkaasti kolmea laulajaansa. Kun yhtä tykkiä osastoa tarjoilevat myös seuraavat, iloisen riehakas Underground, alakuloisempi Mayday sekä RTS eli reclaim the streets, alkavat fiilikset olla melkoisen korkealla. Ekan levyn kappaleista erikoisen hyvin tippuu vielä kuluvassa hetkessä elämiseen paremman elämän tavoittelun sijasta kehoittava Now! sekä maailman kohtaamista pelkäävä Coward. Tosi hyvä ensimmäinen kattaus!

Toinen levy tykittelee heti alkuun Riotilla. Joutuu yhtymään Numbin nyky-yhteiskuntaa kriittisesti tarkastelevaan tekstiin. Kertsin nothing feels anything, everything’s been done before, just make me feel anything at all kuvaa hyvin kaiken merkityksettömän hömpän aiheuttamaa tyhjyyden tunnetta. Tasaista pintaliitoa, no thanks! Keys’ to the change lies in your heart toteaa No Shame Cliché’sissä. Spectre nykii säkeiden ska –poljennolla, teevee saa osansa mollivoittoisella Hoaxilla. Sydämeensä kääntymistä ja itsensä löytämistä peräänkuuluttavat niin Courage, Ugly kuin Thanxkin. Kaksi levyä kuunneltuaan alkaa harkita kovasti itsekin Lovepunk -liikkeeseen liittymistä. Suunnilleen samat sanat ja poljennot ovat toki kuuluneet punkin valikoimaan alusta asti, muttei No Shame asiaa hoida missään mielessä ainakaan huonommin kuin muutkaan. Kotimaan kentillä kuuluu ilman epäilyksen häivää sinne kovimpaan kastiin.