Roadrunner

Tasan kymmenen vuotta sitten Type O Negative järkytti vakavasti maailmaani. Yhtyeen tuolloin julkaiseman Bloody Kisses -levyn päätyessä käsiini, uskoin löytäneeni viisaiden kiven – eihän musiikki yksinkertaisesti voinut enää parantua tästä. Ikävä kyllä olin enemmän kuin oikeassa, sillä yhtyeen musiikki ei todellakaan enää tuosta parantunut. Vuonna 1996 julkaistu epätasainen October Rust oli jo selvä askel alaspäin, ja pohja saavutettiin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneellä World Coming Downilla. Goottimetallin uudistajat olivat päätyneet irvikuvaksi itsestään, soitosta tuntui kadonneen kaikki into kappaleiden ollessa tyhjyyttään kumisevia ylipitkiä tylsyyksiä. Ymmärtänette siis että saadessani yhtyeen uusimman levyn käteeni epäilin pitkään uskaltaisinko edes laittaa uutukaista soittimeen, vielä yksi pettymys ja saisin lopullisesti haudata nuoruuteni rakkauden… Kun viimein rohkenin painaa PLAY-nappulaa koin vähän kerrallaan suuren yllätyksen: Type O Negative oli viimeinkin tehnyt uuden hyvän levyn!

Yhtyeen sielu Peter Steele on vuosien jälkeen löytänyt itsensä, inspiraationsa sekä vanhan sävellyskynänsä, ja jälki on murhaavaa. Levyn avaava lyhyt instrumentaali Thir13teen johtaa ensimmäiseen kaatoon kun tiukasti tarttuva I Don’t Wanna Be Me -ässä lyödään peliin. Bloody Kissesin kulta-ajat nousevat nopeasti mieleen, mutta silti soundeissa ja sävellyksissä on myös jotain muuta, jotain uutta. Raskaammatkin kappaleet rullaavat helposti eteenpäin ja kokonaisuus on huomattavan paljon enemmän kuin osiensa summa. Sanoituksetkaan eivät enää ryve liikaa tuskassa ja surussa vaan nyt näitä tärkeitä elementtejä annostellaan juuri sopivasti, höystettynä taas yhtyeelle tyypillisellä julmalla ironialla sekä kylmällä hirsipuu-huumorilla.

Tällä kertaa levylle ei ole eksynyt ainoatakaan turhaa raitaa. Loistavasta biisikatraasta haluan nostaa esille I Like Goils -kaahauksen, jolla Peter omalla uniikilla tavallaan julistaa seksuaalisen suuntautumisensa suoruutta. Myös toinen seksuaalisuuden parissa liikkuva revitys Angry Inch, joka kertoo aivan hervottomalla tavalla reisille menneestä sukupuolenvaihtoleikkauksesta, nousee levyn kohokohdaksi. Hitaammasta puolesta etenkin synkkä nimibiisi Life Is Killing Me, sekä rakkauden kentillä ikuisesti käytävästä sodasta kertova …A Dish Best Served Coldly nousevat suosikeikseni.

Levystä on tarjolla myös Ltd tuplaversio, jonka lisälevyllä on yksi uusi biisi sekä kuusi vanhempaa, jotka yhtä lukuun ottamatta on julkaistu jo aikaisemmin singleillä. Lisälevy menee ’ihan kiva’ –luokkaan, jota ilman voi helposti elää, mutta jolla voi joskus brassailla kavereille – ehkä.

Yhteenvetona voisi sanoa että Type O Negative on julkaissut uransa toiseksi parhaan levy: October Rust pystytään selättämään, mutta Bloody Kisses pysyy edelleen johtoteoksena. Toisaalta saattaa olla että tuomioni on hieman puolueellinen, sillä maailmassani ei mikään levy taida koskaan kaataa Bloody Kissesiä. Suosittelen että ostatte itse tämän levyn ja teette omat päätelmänne, ja samalla tulette ostaneeksi vuoden tähän mennessä parhaan goottimetallipitkäsoiton.