Tuska Metal Festivalin perjantai
11.07.2003
Kaisaniemi/Helsinki
Kuudenteen kesäänsä ehtinyt Tuska Open Air Metal Festival, kuten tapahtuman nimi koko komeudessaan kuuluu, saavutti viime vuonna erään merkkipaalun. Kolmipäiväisen juhlan kaksi jälkimmäistä päivää myytiin hieman yllättäen loppuun, eikä perjantainkaan yleisömäärä ollut tuolloin mitenkään vähäinen. Tänä vuonna tiedettiin varmasti odottaa myös loistotulosta. Kaksi päivää ennen festivaalien alkua järjestäjät tiesivätkin jo kertoa perjantain ja lauantain olevan loppuunmyytyjä ennakkoon. Myös sunnuntai myytiin loppuun portilla, joten koko festivaali oli täysin 'buukattu'. Saavutus on loistava, vaikka yleisömäärä Kaisaniemen kentällä jossain vaiheessa viikonloppua tuntui jo liiankin suurelta, tunnelman kääntyessä todella tiiviiksi. Järjestelyt takeltelivat hieman ensimmäisenä päivänä, kun jonot sisääntuloporttien edessä kasvoivat alkuun erittäin pitkiksi. Toisaalta asiaa ei ainakaan auttanut se, että jotkut yrittivät salakuljettaa väkisin viinaksia alueelle lasipulloissa. Muovipullojenhan tuominen alueelle oli vastaavasti sallittua, mutta se mikä on kiellettyä on tunnetusti kiinnostavinta. Jonottelusta johtuen missasin 15.45 aloittaneet Rotten Soundin ja Revered Bizarren, sekä 16.30 settinsä käynnistäneen Amorphiksen. Toisaalta jos olisin saapunut aikaisemmin jonon päähän, olisin saattanut nähdä bändit…
Bändikattaus oli taas hyvin monipuolinen, eikä pahoja päällekäisyyksiäkään juuri ollut. Alueella oli tänä vuonna siis kolme esiintymislavaa. Päälavana toimi 667 Sekuntia-stage, suurempi teltta oli nimetty Sue-stageksi ja pienempi Hellsinki –stageksi (kyllä, se kirjoitetaan juuri noin).
Juuri keväällä kolmannen pitkäsoittonsa julkaissutta Thyranea, on viime aikoina verrattu kovastikin Kovenant –orkesteriin. Eivätkä nuo vertaukset aivan tuulestakaan ole temmattuja. Uusi koneellisempi ja suorempi Hypnotic –levy, sekä ’norjameikkien’ sivuun jättäminen olivat ehkä poistaneet yleisöstä niitä äärimmäisimipiä ’vanhan liiton’ faneja. Vastapainoksi myös uutta kannattajajoukkoa näytti olevan paikalla hyvä määrä. Kappaleet jyrisivät raskaalla mutta täyteläisellä soundilla, tiukkoja kitarariffejä tukivat enemmän esille astuneet koneet/koskettimet. Metalli jota bändi soitti oli ottanut sävyjä raskaista teollisista ryhmistä, omaten silti tunnistettavan ja persoonallisen oman soundin. Lisä plussaa keikalle/yhtyeelle/miksaajalle vielä siitä että äänitaso pysyi juuri sopivana koko ajan.
Keikka kulki kelvollisesti, vaikka soittoajankohta ei mitenkään suosinutkaan bändiä (samaan aikaan isolla teltalla soitti The Haunted). Paikalla ollut, mielestäni yllättävänkin runsas yleisö oli kiitettävän hyvin mukana. Myös ne aina niin vaikeat välispiikit tuntuivat olevan hallussa omalla rennolla tavalla. Tämä keikka vahvisti päätöstäni hommata yhtyeen uusin pitkäsoitto pikimmiten levyhyllyyni. Hyvä aloitus festivaaleille.
Stratovarius ei ollut juurikaan muuttanut settiään sitten edellisen viikonlopun Ruisrockin. Keikka potkaistiin taas käyntiin Kiss of Judas kaahauksella, joka toimi kuin haltiajousi örkkilaumaan. Pyrotekniikat olivat odotetusti runsaita ja näyttäviä, vaikka kärsivätkin päivänvalosta. Hunting high and low, Twilight symphony sekä nopea revitys Speed of light saivat raikuvat suosionosoitukset, mutta möhkälemäinen Visions kappale olisi kyllä saanut jäädä väliin. Kaikkea mikä toimii levyllä ei vain voi soittaa livenä siten, että jännitteet kestävät. Nyt homma meni yleisön puolella, ja itsellänikin, silloin tällöin kelloon vilkuiluksi. Encorena soi se pakollinen Black Diamond, joka on muodostunut yhtyeen omaksi ’ Smoke on the wateriksi’.
Kotipelto osoitti jälleen olevansa ykkösluokan showmies, saaden yleisön helposti mukaansa. Erityisen hauska temppu oli jo Ruisrockissakin nähty ’mikkitesti’, jolloin testivälineenä toimii yleisö. Ainoa ikävä piirre keikassa olivat pieleen mikitetyt/miksatut rummut. Tomit kolisivat välillä aika rumasti, eivätkä pellitkään kovin hyviltä kuulostaneet. Muuten kaikki meni piirustusten mukaan, ja runsaslukuinen juhlayleisö sai sitä mitä oli tullut hakemaankin.
Sentenced teltan puolella? Kyllä vain. Ainoastaan kolme muuta keikkaa tänä kesänä heittävä ryhmä oli palkattu paikkaamaan Opethia, joka peruutti keikkansa aivan viime hetkillä. Vaikka varoituskellot hieman soivat päässä päätin suunnata reippaasti kohti lavan edustaa, ja siellähän se tuttu lihamylly välittömästi keikan startattua jauhoikin jo tummapukuista kansaa mureammaksi.
Setti käynnistyi komeasti Konevitsan kirkonkelloilla, jonka perään soi heti Noose –hitti. Täysi rähinä niin lavalla kuin yleisönkin seassa oli saman tien päällä. Lämpötila kohosi teltassa nopeasti reippaasti yli 30 asteen, ja kosteusprosentti liikkui varmasti joissain 90 tietämillä. Tiukasti soittanut retkue piiskasi yleisöä yhä vain hirveämpään menoon kun mm. Cross my heart and hope to die ja The suicider rävähtivät vastustamattomalla energialla eetteriin. Jälkimmäisen kappaleen loputtua jouduin vetäytymään teltan ulkopuolelle rinteeseen istumaan, sillä meno sisällä alkoi muuttua, jos ei hengenvaaralliseksi, niin ainakin mukana olleelle kameralleni turmiolliseksi.
Sentenced osoitti jälleen olevansa livenä huomattavasti vahvempi kuin levyllä. Soundit toimivat erinomaisesti, eikä keikasta oikein löydä mitään huonoa sanottavaa – mitä nyt jotkut yleisön joukossa olivat nähtävästi juoneet hieman liikaa.
Kahdesti aikaisemmin Suomessa vierailleet Brooklynin gootti-puolijumalat Type O Negative saapuivat Tuskan perjantain pääesiintyjäksi, päättäen samalla täällä raukoilla rajoilla lyhyen Euroopan kiertueensa. Edellisestä esiintymisestä oli kulunut jo seitsemän pitkää vuotta, joten keikka oli monelle yhtyeen vannoutuneelle fanille festivaalien ehdottomasti tärkein tapahtuma.
Yhtye nousi illan jo hämärtyessä lauteille, pukeutuneena vihreisiin sairaala-asuihin – tiukka viittaus uuden Life is killing me levyn teemaan. Ensi tahdeista lähtien oli selvää että show tulisi olemaan loistava, ja kun I know you’re fucking someone else pääsi kunnolla vauhtiin oli rajana enää taivas. Vaikka rumpusoundit nytkin hieman kusivat, ei se juuri haitannut. Setin alkupuoli piti sisällään kauniin, mutta mielestäni turhan aliarvostetun, Red waterin, sekä melkoiseksi flopiksi osoittautuneelta World coming down –levyltä napatun synkistelyn Everyone I love is dead. Lisää virtaa yleisöön saatiin kun pätkällä Black Sabbathin nimikappaletta alkanut, täydellinen helmi Christian woman lyötiin peliin. Yhtyeen keulahahmon Peter Steelen pahoitellessa välispiikissään sitä, kuinka hauskaa heillä oli ollut kiertueella yleisö luonnollisesti huusi ja taputti voimiensa takaa. Tuosta ’suivaantuneena’ mies uhkasi yhtyeen soittavan tuosta hyvästä vielä kauemmin, ’siitäs saatte’ –tyylillä.
Ja kyllähän se keikka kestikin vielä melko tovin. Eniten jälkipuoliskon kappaleista minut yllätti Bloody Kissesiltä napattu lyhyt hc-paahto Kill all the white people, yllätys oli ehdottomasti positiivinen. Encoreiksi oli jätetty vielä kaksi takuuvarmaa ässää, ja kun uuden Life is killing men ensimmäinen varsinainen kappale I don’t wanna be me jyrähti liikkeelle muuttui juhlakansa vellovaksi käsimereksi. Huolimatta levyn tuoreudesta tuntui moni jo osaavan kappaleen sanat ulkoa. Viimeiseksi iskuksi oli jätetty, ehkä se yhtyeen kuuluisin kappale Black # 1, jonka viimein tauottua en voinut muuta kuin vaeltaa pikaiselle tuopilliselle – niin kovan keikan olin juuri saanut todistaa. Toivottavasti seuraavaa keikkaa ei tarvitse odottaa seitsemää vuotta.
Mika Roth
