�amane: Solstice

Last Day of the North

�amane on kahdella aiemmalla albumillaan kulkenut minimalistisella tavalla mystisen popin ja taiderockin linjoilla, napsien onnistuneesti osasia kummaltakin puolelta. Kehitys kiteytyi yhteen huippuunsa loppuvuodesta 2020 ilmestyneell� yhtyeen itsens� mukaan nimetyll� pitk�soitolla. Jatkoa saatiin odottaa pitk��n, ja kun Kolme kohtaloa -sinkku viimein ilmestyi alkuvuodesta, oli j�lleen aika tarkistaa kompassista sek� kartoista suuntia.

Em. Kolme kohtaloa on kuuden minuutin mitassaan suorasta j�rk�lem�inen lohkare soundillista tummuutta ja syv�lt� kouraisevaa melankoliaa, josta on tavallaan entist�kin helpompi n�hd� Dead Can Dancen vaikutus. Vaan samaan aikaan ��rilaidoille ajettu kappale avaa soundilliset sy�verins� siten, ett� nyt voidaan puhua en�� silkasta �amanesta. Yhtyeen muodostavat Saara �amane, Aleksi Kiiskil� ja Otto Heino ovatkin rakentaneet jotain, jota voi verrata en�� �amanen aiempiin tekemisiin. Kaikesta aistii syv�n rauhan ja levollisuuden. Energiavirrat kuohuvat aivan pinnan alla, j�nnitteet voi tuntea ihollaan. Tulkitsen ne kuitenkin rakentaviksi voimiksi, tummuudestaan huolimatta positiivisiksi energioiksi.

Toiseksi sinkuksi kev�tp�iv�ntasauksen aikoihin nostettu Se itkee sadetta yhdist�� yhtyeelle ominaisesti verkkaisen taiderockin ja shamanistisen muodon, id�n ja l�nnen osasten t�ydent�ess� toisiaan. Soundeissa rosoisuus ja s�r�isyys ovat tavallaan kuin kannen alla, mik� vain lis�� niiden tehoa. Kumina ja hell� raasto ovat kuin kaikujen kaikuja, haamujen haamuja. Tiedon v�ri siirt�� aatoksia my�s id�n, mahdollisesti Tiibetin, suuntaan, vaikka mit��n tarkkoja koordinaatteja ei nimet�k��n. �amane antaa kuulijoille pieni� paloja, vinkkej� ja tuulahduksia, pisteiden yhdistelyn j��dess� itse kullekin.

Kitara ja oud vastaavat paljosta, vokaalien j��dess� usein taustalle ja sanojen tipahdellessa hitaasti kuin veden luolan katosta. Rummut kumisevat isommin, basso l�hinn� t�ydent�� syntyneit� kuvia ja kun runkoonsa asti karsittu Minun ketoni on t�ynn� liljoja soi, tuntuvat aaveet tanssivan h�m�r�ksi k�yv�ss� valossa suoraan edess�mme. Samaa ylimaallista tuntua on my�s jo avauksena soivassa Kehr�ss�, jonka syv�t ��net tuntuvat jostain syyst� eritt�in elokuvamaisilta.

Solstice tuntuu samaan aikaan matkalta ��nen ytimeen ja n�kyv�isen tuolle puolen. Alkuun h�mm�stelin jopa brutaalin yksinkertaisia rakenteita, mutta hiljalleen asiat ovat ryhtyneet j�sentym��n, kokonaisuudet hahmottumaan. Solstice onkin kunnianhimoisin albumikokonaisuus, mit� �amane t�h�n menness� on tehnyt. Nyt ei selitell�, nyt tehd��n jotain totaalisen uutta ja erilaista � ja hyv� niin.