The Alibies: Too Fragile for Fame

Sonic Foundation

The Alibiesin pitkäsoittoa on tullut odoteltua pitkään, sillä ryhmän kuulaan säteilevää synapoppidiskoa kaipaa näinä koleina aikoina. Enkä puhu nyt pelkästään sään ilmiöistä, vaan yleisemminkin henkisen kylmyyden ja pimeyden leviämisestä maailmassamme. Tainted by the Image -sinkku ilmestyi jo viisi pitkää vuotta sitten, ja kerrassaan hulppea As a Virgin jo 10-luvun puolella.

Too Fragile for Fame summaa siis musiikkia pidemmältä ajalta, mutta aika ei ole pystynyt koskemaan rapauttavasti Pablo Heteron ja King Sembungin muodostamaan friikkidiskoduoon nytkään. Diskopojat ovat aina diskopoikia, eikä Too Fragile for Fame petä odotuksia, vaan jatkaa osapuilleen siitä mihin Alibies for Failure meidät silloin muinoin jätti. Jos jotain olen itse sittemmin katunut, niin olisihan edeltäjälle voinut sen viidennenkin tähden silloin ennen sotia antaa.

Uusi levy käynnistyy erittäin nousujohteisesti ja alussa mainittujen sinkkujen väliin puristuva Panic in the Beehive on todellinen synadiskopihvi, jonka täyteläisyyttä ei voi kyllin ylistää. Tekstissä kertoja huomaa sydämensä varastetun, tai mojon nyt ainakin, joten kuinka olla enää alfauros muuttuneessa tilanteessa? Kas siinäpä pulmaa, jota ratkotaan A1-luokan pop-kappaleen keinoin sekä kääntein, eikä summaukseen tarvita kuin rahdun päälle kolme minuuttia. Soundin retroisuus on jälleen lievästi kapeaspektristä, mutta puristunut ääniala on jo niin olennainen osa The Alibiesin soundia, etten voisi kuvitella asioita toisin. Toisen tunkkainen on toisen tunnelmallista keinuttelua, toisen lo-fi toisen vintagea retroa.

Kymmenen raidan aikana musiikki ehtii kääntää tunnelmaa suuntaan, toiseen ja kolmanteenkin, mutta kaikkea sitoo yhteen soundi ja tyyli. Eyelashin kaiutetuista mahtisynaballadisfääreistä on paperilla matkaa Crash Landingin samaan aikaan Ultravoxilta ja etnolta tuoksahtavaan puoliaasialaisuuteen, vaan kuunnellessa moisia tuskin tulee ajatelluksi. Superdramaattinen Stop Losing Your Grace suorastaan säikäyttää alun äänivallilla, jonka kovuus, räikeys ja kaikuisuus testaavat reseptoreita. Alku on kuitenkin silkkaa testiä ja hellä tapa töytäistä kuulija kiinni hetkeen.

Kuvitteellisen A-puolen raidat ovat nopeampia, tarttuvampia ja soittolistakelpoisempia, siinä missä jälkimmäisen puoliskon materiaali enemmänkin syventää kokemusta. Silti levy tarvitsee myös Hostile Watersin kaltaisen huopaavamman numeron rytmittämään kokonaisuutta, sekä avaamaan siinä samalla jälleen yhden maiseman lisää duon talosta. Eikä ankkuri Love & Affection ole tarpeettoman pliisu hetki, sillä toisinaan jokainen haluaa vain istahtaa ja katsella laskevaa aurinkoa kiireettömällä rannallaan. Saksofonin sulosointujen saattelemana tietysti.