Pienet

Pienet II ‚Äď Lokakuu 2010

20.10.2010


Carcadial Carcadial: Reconvicted

Vanhan hevin ja uudemman, kitarapainotteisen raskaan rockin piirteitä omien sanojensa mukaan omaehtoisesti musiikissaan yhdistävä, Tampereen suunnilta tuleva Carcadial luo ensimmäisellä demollaan mielenkiintoistakin möykkää. Vahvaäänisen mutta hivenen persoonattoman laulajan varassa kulkeva melodisuus kohtaa kitaroiden monipuolisesti sahaavan metallisuuden ja luo jokseenkin kylmistä aineksista melko sävykästä raskasta rockia. Näin siis ensimmäisen biisin perusteella, koska jo kahden biisin jälkeen tulee jonkinlainen ähky: ollakseen hyvä rockyhtye on Carcadialin sopassa liikaa aineksia, koska joka puolelle sinkoilevat riffit ja soolontyngät sekä hieman dempattu mutta aggressiivinen rytmiryhmä eivät aina tue itse biisiä. Vanhan liiton metalliksi touhussa on toisaalta liikaakin sätkyilyä ja ollakseen todella toimivaa mitätahansa, on kokonaisuus turhan hajanainen.

Carcadial saattaa hyvinkin olla oikeilla jäljillä, koska omalla tavallaan Reconvictedin suoritusmetalli ja sielukas rock ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Se on tällä demolla esiintyvässä muodossaan vielä turhan ryppyotsaista, mutta rentous ja fokusoituminen tapaavat tarttua hihaan matkan venyessä.

Jani Ekblom


Demolition Derby

Suoraviivaista punkkia veivannut SemiOK ehti pari vuotta sitten pyörähtää Desibelin arvioitavana. Miehistönvaihdosten myötä orkesterin nimi on muuttunut Demolition Derbyksi, eikä genrenkään suhteen olla pysytty paikoillaan. DD:n habitus on metallinen, kylmästi raivokas. Riffeissä soi Mokoman tyylinen melodinen trash, paikoin kuultavissa on myös sävyjä emopaahdosta. Solistiksi löydetty Markus Finnholm uhoaa miehekkäästi ja jenkkiläisittäin, kaikkiaan melko uskottavasti. Enemmänkin petrattavaa löytyisi sävellyspuolelta. Yksikään kolmesta kappaleesta ei pidä sisällään muuta kuin kelvollisia yksittäisiä kohtia, jollaisiksi toistuvasti osoittautuvat kaikkein aggressiivisimmat runttaustuokiot. Esimerkiksi Along Came The Sirensin velttoon olemukseen järjetön tuplabasarivyörytetty välike tuo kummasti eloa. Ehkäpä DD voisi tempautua vielä paljon uskaliaammin kohti reikäpäistä mykytystä tai vastaavasti kirjoittaa iskevämpiä melodioita. Nyt jäädään ikään kuin välitilaan.

Antti Hurskainen


’Erwin Erwin Preston: Promo

Loviisassa vuonna 2005 perustettu Erwin Preston puhuu saatteessaan pop-koukuilla varustetusta garagerockista ja näkisin niin, että tarkoitetaan garagehenkistä rockia veivaavaa yhtyettä, jolla on poplaulaja, asenteikas sellainen. Pari vuotta samalla kokoonpanolla soittanut viisikko tarjoaa perin konstailematonta vääntöä, jossa kuuluu mukavasti 70-luvun garage ja vähän myöhempi jenkkien uusi aalto.

Parhaimmillaan Erwin Preston on Queen Beell√§, jonka alku voisi olla p√∂llitty joltain Pixiesin levylt√§ ja jonka yhteen sopimattomalta haiskahtava kitarar√§√§kyminen ja lohdullisen tuttu blondiehko suorittaminen tekev√§t yhdess√§ ihmeellisen hyv√§√§. Promon kaksi ensimm√§ist√§ biisi√§ k√§yv√§t suoremmin asiaan: Catch Me on melodinen ja v√§h√§n tavanomainen, joskin toimiva garagesieluinen poprypistys; raisumpi, mutta yht√§lailla melodinen ja mieleenpainuvalla kertsill√§ varustettu Bitch On My Trail toimii my√∂s mainiosti ‚Äď jos ei muuten niin laulaja Iina Kojosen tympeyden tyyliskaalan osoituksena. Kyll√§ t√§ll√§ hyv√§√§n alkuun p√§√§ssee.

Jani Ekblom


Sormien lomasta Helka: Sormien lomasta -EP

Tamperelainen viisihenkinen Helka luottaa Reetta Heinon kuulaan klassistyylisen laulun voimaan. Nelibiisinen EP ulottuu haikealla mutta reippaalla tanssipoljennolla folkahtavasta avausraidasta Haurasta tummemmin laahaavaan hele√§√§n jylhistelyyn (Sadesamettia), akustiseen nuotiokitarointiin ja hymyilev√§√§n lauluun (Miss√§ oot) sek√§ lopulta aina sinfonisen rockmetalliseen Mustaan pumpuliin. Rakkaus klassiseen, metalliseen kuulauteen, sinfonisuuteen ja kaikesta heleydest√§√§nkin huolimatta koleaan otteeseen leimaa l√§tty√§ alusta loppuun. Vaikka se ei Helkan tapauksessa t√§ysin tapa musiikista sielua, j√§tt√§√§ se kokonaisilmeen silti hiukan tylyksi ja jopa j√§yk√§ksi. Silti ‚Äď yhtyeell√§ on vuosi sitten perustetuksi alun perin projektib√§ndiksi ihan hyv√§ meininki p√§√§ll√§. Biiseiss√§ on s√§vyj√§, uskalletaan kokeilla erilaisia √§√§ri√§ ja soitanto on sulavaa. Ei miss√§√§n nimess√§ meik√§l√§isen musaa, mutta toimii ihan kelvollisesti.

Ilkka Valpasvuo


Kimaira Kimaira

Varsinais-suomalainen Kimaira lähtee hakemaan modernin punkin kaaria ja tiukkaa hikisyyttä, mutta tekee sen persoonallisesti suomenkielellä. Tai ei laulaja-kitaristi Juhan huutavassa ja jatkuvasti oman riittämisensä kanssa taistelevassa ilmaisussa sinänsä mitään kovin persoonallista ole. Vähemmän vaan vastaavilla bändeillä kuulee ensimmäistä kotimaista kielivalintana. Ainakin tällä lailla lähes selväkielisesti… Trion soundi on mukavan energinen ja kaarien päällekin ymmärretään. Mutta entä se biisikynä? No sepä se, siinä kohtaa kolahtaa otsa hiukan oksistoon. Sellaista omalaatuista otetta ei ole laulun ja soiton ohella myöskään säveltämisessä eikä tarinoiden sisällössä. Rauhallisimmillaan touhu taipuu jopa emo-pyörteisiin, josta onneksi rypistellään ylös kunnon kipakkuudella. Eli onhan Kimairalla toisaalta hetkensä, mutta se kunkkumelodioiden puute kapaloidaan piiloon melkoisen hötkyilyhuohotukseen yltävällä remuamisella. Taidan olla liian vanha innostuakseni. Tai sitten vaan kuullut liikaa parempiakin virityksiä vastaavasta.

Ilkka Valpasvuo


They Come In Feathers Luxury Toys: They Come In Feathers -EP

Lahti-l√§ht√∂inen mutta jo ymp√§ri Suomea levitt√§ytynyt Luxury Toys kertoo soittavansa hyv√§ntuulista poprockia, mutta avainsanoiksi t√§lt√§ viiden biisin EP:lt√§ nousee vahvemmin rock ja groove. Poprock on toki laaja ja muodoton aitaus, mutta rockin ja miksei rollinkin alleviivaaminen kuvaa touhua paremmin. Hyv√§ntuulisuus pit√§√§ kutinsa ja tekee viisikon soitosta letke√§√§ ja vaivatonta, vaikka se p√§√§osin rullaakin rokkihaarassa. Onhan kokonaisuudessa toki mukana Purple Lipsin kaltaista seesteisemp√§√§ haaveilua, mik√§ kappaleena on levyn ehdottomia huippuhetki√§ ‚Äď ehk√§ juuri sen iloisuuden ansiosta. Ja koska sen ymp√§rille on sijoitettu rullaavaa rockia, jonka joukosta torvisvengaava Mysterious Mystery Alley potkii oivallisesti, nostaen mieleen mielikuvia jopa raukeimmasta Moses Hazyst√§. Kapakkipianoa, torvia ja rentoa paahtoa.

Tarvittaessa vaaran tunnettakin osataan annostella, kuten ‚ÄĚraa¬īalla runttausraidalla‚ÄĚ Amsterdam. Perimm√§inen totuus kulkee kuitenkin hymy huulillaan, svengaten kuin se kuuluisa hirvi mutta ilman turhaa puristusta. They Come In Feathers nouseekin toimivana kokonaisuutena esiin koosteesta jonne se ei ihan komiana EP:n√§ v√§ltt√§m√§tt√§ kuuluisikaan. Mutta mutta‚Ķ mik√§li yhtyeelt√§ l√∂ytyy vastaavaa materiaalia yht√§√§n lis√§√§ niin ei muuta kuin ahkeraa keikkaa ja pitk√§soiton kimppuun.

Ilkka Valpasvuo


St. Bismarck St. Bismarck: EP

Hyvink√§√§l√§isen St. Bismarckin EP:n saatekirjett√§ lukiessa yhtyeen musiikista saa aivan v√§√§r√§n kuvan: vaikutelistan k√§rjess√§ on litrakaupalla 70-lukua (Led Zeppelinist√§ Pink Floydiin ja Clashist√§ ja Sex Pistolsiin) sek√§ hyppysellinen ys√§ri√§ Pixiesin ja Radioheadin muodossa, mutta silti ensimm√§inen biisi on poppunkia, jonka kitaroissa ajoittain voi kuulla uuden aallon vaikutuksen. Vaan mit√§p√§ pienist√§ ‚Äď sekoitustaan turvallisesti indierockiksi kutsuva trio on joka tapauksessa hyvill√§ j√§ljill√§. Ja kuuluvat ne vaikutteetkin v√§h√§n l√§pi pidemm√§ss√§ juoksussa.

Punkin riehakkuus, klassisen rockin melodinen kypsyys ja rytmisesti monipuolinen triosoitto muodostavat yhdessä St. Bismarckin menevän reseptin pohjan. Kuunteleepa sitten Incorporate Deadin teinipunkia, Haiti Callsin garagemaisemointia tai Apathy Todayn puoliuneksivaa, klassista rockherkistelyä, voi todeta että yhtyeellä on hyvänkuuloisia ideoita ja myös kykyä toteuttaa niitä. Yhtälöä maustaa vielä kolmikon menneisyys Hurriganes-coverbändinä, mitä lienee kiittäminen triohommissa niin tärkeästä paketinhallinnasta. Miinusta tulee toisaalta persoonallisesta, toisaalta ikävän yksiulotteisesta laulusta sekä hienoisesta tyylien sekamelskasta.

Jani Ekblom


The Alibies: Karma Will Catch You Up
Sonic Foundation

Ainoastaan digitaalisessa muodossa julkaistu mutta sent√§√§n cd-√§rr√§n√§ meik√§n kuunteluun p√§√§tynyt The Alibies -yhtyeen maxisingle pit√§√§ sis√§ll√§√§n likaisen muovisen elektrodisko-nimibiisin ohella rennommin kuulailevan Saturday Night Syndromen sek√§ monitoimimies Tommi Forsstr√∂min koneviidakkoisen ja kaarevasti rullaavan remiksauksen ykk√∂sraidasta. Kasarinostalgiaa hy√∂dynnet√§√§n kaikissa onnistuneesti, kappaleet sykkiv√§t retroilustaan huolimatta tuoreesti. Mit√§√§n vedenpit√§v√§n timanttisia Alibeja ei ehk√§ tarjoilla, mutta etenkin johtobiisin likainen rullaus toimii hyvin. Alibit osaavat t√∂ks√§ytell√§ viihdytt√§v√§sti, harkitulla k√∂mpelyydell√§. Aseena on soundiratsastuksen ohella sanallinen toisto ‚Äď kyll√§h√§n tuo laini "Karma will catch you up" t√§ll√§ mieleen j√§√§. Tanssilattialla toiminee, mutta se t√§ytynee menn√§ tarkemmin tutkimaan livemuodossa.

Ilkka Valpasvuo


The Falling Crest: Violentities

The Falling Crest jatkaa tiivistä julkaisutahtiaan saattaessaan ihmisten ilmoille jo neljännen demonsa reilun kahden vuoden sisään. Yhtyeen näkemys ei kuitenkaan tunnu olevan samalla tasolla innon kanssa, sillä kuusi raitaa sisältävä puolituntinen Violentities on kaiken kaikkiaan melkoinen suurtaloussoppa, josta kehno äänitystaso vie lopunkin jämäkkyyden. Yhtye on selvästi oivaltanut turvallisten rakenteiden välttelyn ja yllätyksellisyyden merkityksen, mutta käytännössä se näkyy The Falling Crestin musiikissa siten, että bändi ei juuri osaa pysyä paikallaan sen paremmin yhden biisin kuin demokokonaisuudenkaan sisällä.

Musan pohja löytyy rankemman käden metelistä, johon on ujutettu vähän synaa ja progressiivisia elementtejä, mutta kahden viimeisen raidan kohdalla eksytään yhtäkkiä rauhaisimmille vesille viimeisen biisin ollessa jo hyvin pitkälle mies ja kitara -pohjainen. Valitettavasti kantavat ideat ja koukut tuntuvat olevan kautta linjan vähissä, eikä levyn kuuntelun jälkeen oikein mitään ole jäänyt mieleen, parhaiten ehkä Violentity-biisin kertosäe. Jonkinlaista progressiivista meloblack/death -linjaa tästä voisi esimerkiksi lähteä jalostamaan, kunhan bändi harkitsee tarkasti minne menee seuraavan demonsa äänittämään ja miettii, ovatko sille päätymässä olevat riffit ja melodiat oikeasti arvokkaita. Soittotaidon puutteeseen The Falling Crestin touhu ei tule kaatumaan, erityisesti rumpupatteriston takana tuntuu istuvan erittäin lahjakas kaveri.

Jarmo Panula


Devil The Skoogie Boys: Devil Knows Your Name

Keravan ja Helsingin tienoilta kotoisin oleva punkrock-yhtye The Skoogie Boys debytoi EP:llä. Sekä CD:nä että seiskatuumaisena julkaistu pikkukiekko esittelee neljän miehen bändin osaamista viiden kappaleen verran. Nimikappale Devil Knows Your Name starttaa hyvällä tempolla ja kaartaa hoilauskuorokertsiin muutaman tusinan aikayksikön sisällä. Energinen hyvän mielen biisi. Pubic Enemy No. 2 pistää punkimmaksi tamppaukseksi ja lienee The Skoogie Boysia hardcoreimmillaan. Turn Tables Around palaa ensimmäisen kappaleen melodisemman punkrockin maisemiin. Kertosäe saa tässäkin biisissä hymyä suupieliin. Here Today jatkaa hyvällä meiningillä, muttei aivan nouse ensimmäisen kappaleen ja edeltäjänsä tasolle. Perushyvä biisi kuitenkin, ja kitaristi T.T:n ärinä tuo mieleen Rancidin Matt Freemanin laulun. Viimeinen kappale Back to Home pistää jälleen nopeampaa vaihdetta silmään muttei hylkää melodisuutta. Ysikytlukuinen pikapunk-kitarariffi on silkkaa positiivisuutta ja lopun lallatus on mainio lopetus biisille ja koko EP:lle. Kaiken kaikkiaan hyvä näyttö tuoreelta yhtyeeltä.

Tuomas Tiainen


Tumbleweeds Tumbleweeds

Periaatteessa suomalainen mutta enempi v√§hempi kansainv√§linen Tumbleweeds onnistuu jo ensimm√§isell√§ kolmen kappaleen promollaan kuulostamaan melkoisen valmiilta ja vakuuttavalta nelj√§n miehen rokkikoneelta. Totuus on samaan aikaan groovaavan ripakka mutta my√∂s melodisen pop-koukukas moderni rock, jossa osataan hy√∂dynt√§√§ tarpeen mukaan niin kapakkipianoa kuin akustisempia soundeja. Vaikka menneiden vuosikymmenten rock-genreist√§ napataan, ei nelikko ole oikeastaan suoraan kallellaan mihink√§√§n tiettyyn vuosikymmeneen. L√∂ytyy voimapop-s√§vyj√§, on brittipop-fiiliksi√§, mutta my√∂s melankolista amerikanrokkia. Ennen kaikkea b√§ndin biisikyn√§n ter√§vyys kohtaa osuvasti n√§kemyksellisen sovituksen, jossa kappaleet saavat hengitt√§√§ ja kaaren kauneutta kumarretaan mutta siihen ei uppouduta liikaa. Kipakkuutta piisaa mukavasti. Ja jalka vispaa. Sellaista perseelleen lenn√§tyst√§ materiaali ei ehk√§ saa aikaan, mutta liev√§st√§ ‚ÄĚradiopop-turvallisuuden‚ÄĚ tunteestaan huolimatta Tumbleweeds porskuttaa sen verran el√§v√§isesti ett√§ sielukin pilkist√§√§. Ei ole mik√§√§n ihme jos saatekin mainitsee Belgian radion napanneen b√§ndin soittoonsa. Eik√§ se tarkoita silti sit√§ ett√§ b√§ndin anti olisi mit√§√§n perustyls√§√§ radiopullaa. Melkoisen positiivinen tuttavuus.

Ilkka Valpasvuo


Villa Sucka: Demo

Jos typerästä nimestä, jääkiekkotermejä vilisevästä saatteesta tai turkulaisuudesta sakotettaisiin, ansaitsisi Villa Suckan ensimmäinen kierros saiputtaa. Hyvä-äänisellä laulajalla varustetulla rock-nelikolla on tällä kolmibiisisellä demolla tukevaa soittelua ja intoa jakaa tunteitaan kuulijoilleen. Mitä kauempana Strange Look -rakkauslaulusta yhtye pysyy, sen vakuuttavammalta se vaikuttaa: Like A Dog onnistuu peruskelvollisen melodisen rockinsa avulla väläyttelemään yhtyeen kiinnostusta rockin visuaalisten kliseiden esittelyyn, kun taas Take My Life kokeilee siipiään raskaamman ja hitaamman tyylisuunnan parissa. Keskimääräisesti onnistuminen on varmaan yhtyeelle namia, mutta den glider in -osastolle päästäkseen Villa Sucka tarvitsee todella paljon persoonallisempaa otetta tai kaiken läskiksi heittämistä.

Jani Ekblom




Lukukertoja: 4283
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs