Pienet

Pienet II – Tammikuu 2008

15.01.2008


Ebb Depth Beyond One´s: Ebb
Oululainen Depth Beyond One´s on kasvanut virallisemminkin viisihenkiseksi ja pistelee yhtä lailla moneen suuntaan kurkottavaa ”progressiivista metallia” kuin aiemmalla näytteellään. Ainakin jossain määrin yhtenevän tarinallisen kokonaisuuden muodostava kolmen biisin lätty yhdistelee indierockin maisemat mieleentuovia särökitarariffejä polveilevaan rytmiikaan, kiitettävän harkitusti käytettyyn tiluttelevaan kitaraan, mörisevästä perinteisempään vaihtelevaan lauluun ja metallisen tummaan synkkisjuoksutukseen. Progemaisia melodiakaari-maalailuja katkotaan luovilla suunnanvaihdoksilla, jylhyyden vastapainona osataan myös hiljentyä asian äärelle. Säröstään ja mahtipontisesta haarastaan huolimatta yhtye on oikeastaan soundiltaan melkoisen herkkä ja hauras. Tuossa indierockmaisessa tummuudessa jotkin elementit nostavat vahvasti mieleen mm. Lapkon, mutta metalliset ärjynnät ja yleisesti progempi meininki tuovat keitokseen melkoisen erottajan. Kaiken kaikkiaan DBO tuntuisi kehittyvän hyvin tässä omassa tummasti ja raskaahkosti vaeltavassa sarjassaan.


Freegear Freegear
Tamperelaisen rock-nelikko Freegearin toinen demoilu pistelee edellistä kipakammin. Rouhea veivaus liikkuukin enemmän hard rockin parissa, vaikka pohjalla olevaa 70-lukuista blues-psykedeliaa ei unohdetakaan. Psykedelia ei tässä tapauksessa ole niinkään huumeista kaleidoskooppia kuin hikistä groovea. Avausraita Heart´s Gone Wild lähtee sen verran sata lasissa että tukka hulmahtaa. Onneksi nuori nelikko ei vauhdista huolimatta putoa pallilta vaan biisin punainen lanka ja melodia pysyy hyvin hallussa. Sydän on mennyt villiksi ja hakkaa kuin viimeistä päivää…

Kun sekä hiukan rauhallisemmin kaartava Whiskey Head että poseeraavasti puksuttava Ghost Train jatkavat matkaa hyvin, voisi Freegeariltä pikkuhiljaa alkaa odottelemaan kenties ihan oikeaakin levytystä. Meininki on sen verran hyvää ja energistä, ettei varsinaista kritiikkiä kaiva helpolla esiin. Jonkinlaisena pohdiskeluna voisi tietysti miettiä, että kuinka kauan Ismo Mäkisen kirkas ääni pysyy samanlaisena ja kuinka hyvin se tulee kantamaan vastaavan kaahauksen kanssa pidemmän päälle? Nytkin Whiskey Headissä ääni värjyy ajoittain. Lääkkeeksi ei liene kaivata muuta kuin lisää treeniä ja ehkä vahvempaa lauluapua muulta bändiltä. Biisikynän puolelta ei vielä ole irronnut todellisia timantteja, mutta toki nämäkin kolme kappaletta ovat erittäin toimivia. Hiki lentää livenä, sekin on todistettu.


Kiero Kiero
Helsinkiläinen Kiero kertoo soittavansa alternative/emoa. Aika lailla totta kyllä, vaikka täytyy vielä mainita vahvat metalliset elementit sekä hetkittäin käytetyssä lauluruoskinnassa että rumputyöskentelyssä. Enemmän laulussa toki käytetään tuollaista kevyemmin voihkivaa kaavaa, jota joutuu kyllä jatkossa treenaamaan. Kaikkiaan yhtyeen toimivan melodiankäytön ohella tuo raskaamman puolen ja keveiden sävyjen yhteenliimaus on tällä hetkellä parasta Kieroa. Erityisen mieleenjääviä biisejä nelikko ei vielä ole luonut, mutta hyviä siemeniä on kyllä idulla. Kiero kuulostaa kyllä bändinnimenä enemmän suomenkieliseltä äkkiväärältä baarirokilta, mutta kuvaa toki myös tämän englanninkielisen altsu-nelikon tekemisiä kohtuullisen osuvasti. Ihan suorinta linjaa ei astella.


Lipified Liplock: Lipified
Rock-Rooster

Espoolainen Liplock lähtee uuden nelibiisisensä avauksella edellisen tapaan tiukalla rock-säröllä ja Nellin tiukalla laululla. Mutta loppulevyllä ote onkin sitten hitusen kepeämpi ja mausteita bluesin ja funkin maailmoista kuuluu vahvasti. Esa Urnbergin vieraileva foni on esimerkiksi Stripessa erittäin positiivinen lisä. Eikä yhtyeen tukevoituminen lisäkitaristilla ole tehnyt pahaa. Viisikon soitto on tiukkaa, mutta mukavan rullaavaa ja funk-sävyjen ansiosta myös melkoisen savuisaa. Laulu kuulostaa aiempaa harjaantuneelta, vaikkakin se paikoittain kulkee hiukan turhan ilmeettömästi. Sormia napsutteleva, öisen jazzahtava This City lähentelee jo melkein Branded Womenin tummia sävyjä, mutta kasvaa myös yhtyeen rullaavaan säröön. Just Goingin ska-henkinen funk-rullaus on myös erittäin nautinnollista settiä. Hyvä.


Liv Animal Liv Animal
Toinen espoolainen rockbändi tässä koosteessa on kolmihenkinen Liv Animal. Neljän biisin näyte pitää sisällään säröistä rokkia, jossa maistuu sekä melodinen kepeys että sähköinen energia. Trion soundia ei olekaan ihan helppoa liittää suoraan jonkin tyylilajin seuraajiin. Säröisessä soitossa maistuu kyllä grungemainen karheus, mutta raskaus ja tummuus eivät sitten puolestaan ole juurikaan Liv Animalin juttuja. Enemmän mauksi jää kepeä ja kiireetön rock, jossa on silti erittäin mukavasti särmää. Rami Kaalamon laulu on myös teemaan sopivaa ja kohtuullisen ilmeikästä. Eli pohjatyön osilta asiat alkaisivat olemaan aika lailla kunnossa. Seuraavaksi tästä kaavasta pitäisi sitten alkaa vuolemaan todellisia iskusävelmiä. Sillä ainakin tämän Liv Animalin näytteen suurin ongelma on se, ettei se kaikesta hyvyydestään huolimatta oikein jää päähän. Mutta jos kuningassäveliä syntyy ja niiden yhteydessä on edelleen näin vahva oma soundi ja säröstä huolimatta kepeä ja vaivaton ote, niin näistä elukoista kyllä kuullaan vielä…


Just A Number The Alibies: Just A Number
”Häiriintyneeksi Gorillaziksikin” haukuttu/kehuttu ylivieskalähtöinen The Alibies lohkaisee jo toisen lyhärin nähtävästi valmiilta, mutta vielä julkaisemattomalta debyyttialbumiltaan. Siksi päätinkin lassota arvion tänne osaksi demojen ja promojen kokonaisuutta, arvioidaan se pitkäsoitto sitten ihan kokonaisella arviolla.

Aika samoissa maailmoissahan kaksikko edelleen vaeltaa – aika tuhnuisella toteutuksella viimeistellyn kasari-melankolisen elektro/sämplebrittipopin parissa taiteillaan melko pelkistetysti ja vakavamielisen hilpeästi. Kaunis mollimelodinen laulu ja välitön tekemisen meininki lienevät niitä parhaita piirteitä, hiukan epämääräiseksi jäävä koukutus ja sämplevalinnat taas jarruttavat laskua. Onhan Ihmemiehen tunnari toki mainio, muttei sitä kyllä ihan noin selkeällä kaavalla kannattaisi hyödyntää – nimibiisi Just A Number jää nimittäin lähinnä ärsyttämään. Eteerinen Everything Sheltered ja tummasti sykkivä Burn Brightly taasen maistuvat paljon paremmilta, kun eivät niin selkeästi ratsasta pohjasämplensä varassa.


Viha Viha
Jonkinlaista suomenkielistä hardcorepunkia soittava nelimiehinen Viha pistelee nimensä mukaisesti aika kipakasti. Vihan vihaisuus ei ole mitään patoutunutta puolihymyilevää piikittelyä. Silti Vihan tapauksessa kyseessä ei ole myöskään mikään ruoskiva tai muriseva hoocee-laulu, vaan sanailu on lopulta yllättävänkin kevyttä musiikin metalliseen paukutukseen verrattuna. Onhan vokalisoinnissa toki lähes koko ajan semmoinen puolihuutava henki. Äänenkäytön taittumista vastaan taisteleva hiljainen huutaminen on sekä aika personoiva piirre, että myös kuulostaa hetkittäin siltä että sitä ”laulamistakin” voisi joskus kokeilla ja sitä osastoa myös treenata. Biisien ja niiden ideoiden puolesta mennään lopulta aika yllätyksettömiä polkuja, tarinoissa on kyllä ihan toimivia oivalluksia. Kaikkiaan Vihan seitsemän biisin näyte on ihan ok, muttei mitenkään mullistava tai erityisen ihastuttava.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 4371
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös