Aili Järvelä: VUORI

Omakustanne

Aili Järvelän kolmas sooloalbumi tuli vastaan jotenkin yllättäen. Fyysinen levy saapui toimitukseen nähtävästi ilman minkäänlaista saatetta ja mikä odottikaan, kun laitoin levyn ensi kertaa soimaan? Järvelän kahden ja puolen vuoden takainen Älä pelkää -pitkäsoitto käsitteli onnistuneesti, rohkeasti, kauniisti sekä aihepiiriään kunnioittaen pelkojen maailmaa. Tuon albumin viehättävä pienuus ja herkkyys jäi mieleen, joten kun VUORI oli käsissäni, en empinyt hetkeäkään – soittimeen vaan ja kuuntelemaan ajatuksella.

Mikä voisi olla miellyttävämpää kuin se, että vahvaksi tekijäksi jo ennakkoon tietämäsi artisti nostaa ns. pelin tasoa ja pistää vielä entistäkin paremmaksi? VUORI on samaan aikaan suuresti soiva ja tuttuja, Järvelälle tyypillisiä aiheita taas hieman eri tavoin käsittelevä kokonaisuus. CD:n biisilistauksessa viimeisenä soiva Roihuvuori on irrotettu erikseen ja jo vuonna 2020 sinkkuna julkaistu kappale on kiistatta täydellinen päätös hienolle kokonaisuudelle.

Kiekon yhdeksän raitaa päästävät ääneen myös Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin, mikä kiistatta tuo albumille voimaa, väkevyyttä, laveutta ja tilaa. Eikä orkesteri vain luo pauhua pauhun päälle, vaan nyt kyse on todellisista sävyistä, tasoista ja musiikillisista avaruuksista. Sovituksia on ollut työstämässä Järvelän lisäksi Pekka Kuusisto, joka on saanut toimia ”tulkkina” Järvelän ja orkesterin välillä. Lyömäsoittimissa apua on antanut Samuli Kosminen ja harpisti Laura Hynninen huomioidaan myös krediiteissä.

VUORI on teemoiltaan elon vaikeuksia käsittelevä joukko novellimaisia tarinoita. Kertojat ovat eri tavoin kolhuja saaneita, pelkojensa, toiveidensa ja sisäisten ääniensä ajamia ihmisiä, jotka lähinnä etsivät paikkaansa tässä oudossa sirkuksessa nimeltä elämä ja yrittävät jäsentää kaikkea kokemaansa. Toisinaan se on helpompaa, toisinaan haastavampaa, mutta kaikkea leimaa eteenpäin pyrkiminen edes jollain tasolla.

Majakka loistaa ikäväänsä toisen luo melankolisesti, kasvaa alun karuista paloista hiljalleen ollen lopussa lämmin ylistys elämän voimalle. Plasebo kipuilee myös alkupuolensa, kunnes puolivälissä jouset hyökkäävät esiin hetkeksi ja puhaltavat elämän voimaa sitä kipeästi kaipaavaan tilaan. Tuon jälkeen kertomus kääntyy uuteen suuntaan, eikä murheen alhoon jäädä suremaan.

Maailma on täynnä surua, mutta tuon kaiken keskellä VUORI nousee vakuuttaen, ettei pimeinkään ja pisinkään yö ole loputon. Apollo näkee huomisen jo saapuvan paremman ajan airuena, eikä sinkuksikin valittu Mänty katkea kovimmissakaan myrskyissä. Elokuvamaiset orkesteriosuudet ovat aivan uudenlaista Järvelää, samoin kuin Jättiläinen-raidan kitkeryys ja varjomaisuus. Onni on eri ihmisille eri asioita, vaan mustinkin sielu on yhä tunteva – ehkä rakastavakin.

Enemmän on toisinaan enemmän ja Järvelän tapa kirjoittaa musiikkia on hyötynyt suuremmista resursseista. VUORI on kunnianhimoinen ja mitoiltaan alkuun jopa mykistyttävä albumi, joka on hiljalleen jäsentynyt, asettunut ja käynyt tutuksi. Tähtipotti on karttunut samaan tapaan hiljalleen, ja nyt mikään muu kuin täydet viisi tuntuisi suoranaiselta oikeusmurhalta.