Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Huhtikuu 2023

21.04.2023


Haamusoittajat: Yhteytys Haamusoittajat: Yhteytys

Haamusoittajat leijaili vastaan ensi kertaa loppuvuodesta 2020, kun kerrassaan mainioksi osoittautunut kuuden raidan EP-levy Aikojen pyörteissä osui kohdalleni. Tuolloin yhtye oli pitkälti sama asia kuin vokalisti/kitaristi/säveltäjä/sanoittaja Olli Nikkinen, jota pari soittajaa avitti.

Uusikin kiekko pitää sisällään kuusi raitaa, mutta kokonaismitan painuessa selvästi päälle puolen tunnin, on Yhteytys laskettavissa mielestäni albumiksi. Tässä välissä Haamusoittajat on myös muuntunut ihka oikeaksi bändiksi, jonka viisi soittajaa luovat komeasti soundaavaa kitarafolkpoppia. Painopiste on tuttuun tapaan melodioissa, rapean kitarasoundin muistutellessa 60-luvun kukkaispäivistä ja seuraavan vuosikymmenen soft rockin monista mahdollisuuksista. Luomu on kuitenkin sen verran kattavasti esillä, että puiden alle tätä kuunnellessa huomaa päätyvänsä.

Yhteytys on asiana elintärkeä planeettamme ekosysteemeille, joten otsikko kertoo jo itsessään jotain levyn sisemmistä piireistä. Sinkuksi valittu Pellot ja pöllöt on ainoa alle neljän minuutin mittainen siivu, eikä simppelin konstikas kappale enempää lentoonsa tarvitsekaan. Taustan jouset ovat oiva lisä, samoin huhuilevat taustalaulut. Toinen sinkkupotentiaalinen raita on ehdottomasti Tällaisena iltana, jonka kaihoisassa haikailussa ja toisaalle kaipailevissa teksteissä jätetään runsaasti avoimia ovia sekä ikkunoita.

Oikeaksi kokoonpanoksi muuntuminen on tuonut muassaan joukolla sovittamisen jalon taidon. Yhtyeen soundin ilmava runsaus ja esimerkiksi Pilvet-raidan tarjoamat pienoiset yllätykset lienevätkin juuri ryhmätyön tulosta. Tärkeä lisä on myös viulun ja synankin salat hallitsevan Tuuli Jarttin panos vokaaleissa, mikä laventaa ja rikastaa ilmaisua ilahduttavissa määrin.

Yhteytys on hyväntuulinen levy ja elämän vastustamatonta lämpöä sisälleen varannut pienoinen ihme, joka ei pidä aarteitaan ainoastaan omana ilonaan. Nikkisen vähäeleinen laulu asettuu lähemmäs seinustaa, melodioiden ja hyvän fiiliksen hivuttautuessa puolestaan auringon lailla keskiöön.

Mika Roth


Inke Launi: Maailmojen välissä Inke Launi: Maailmojen välissä

Inke Launin albumi joutui pienoiseen limboon Desibeli.netin toimituksessa, päätyen lopulta takaisin allekirjoittaneen käsiin. Mahdollinen saatekirje oli kadonnut matkan varrella, jos moista ensinnäkään oli ollut olemassa, mutta Launin reilun vuoden takainen Paljain varpain -EP vakuutti tarttumaan levyyn.

Eikä kaikki ole suinkaan kuten ennen, sillä helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä on tässä välissä kerännyt ympärilleen soittajia niin, että Inke Launi on nyt ihka oikea yhtye. Entiseen tapaan avainasia on kuitenkin hiljaisuuden rajoille hetkittäin työnnetty musiikki, vaikka bändin soundi toisinaan räiskyykin komeasti ja jykevästi. Vokalisti Elina Launimaan kirjoittamat ja koko nelikon sovittamat yhdeksän raitaa muodostavatkin tiiviin ja ehyen kokonaisuuden, jolta on lohkottu jo pari sinkkua. Eikä sinkkutulitus jääne tuohon, sillä kiekolta saa vaivatta irrotettua vielä vähintäänkin toisen moisen lisää näytteitä.

Ei täydellä vauhdilla vaan täydellä sydämellä, voisi kiteyttää esimerkiksi lähes kuuteen minuuttiin kasvavan Kaunis totuus -raidan syvältä kumpuavaa väkevyyttä. Samoilla linjoilla liikkuu myös avausraita Rakkaani, joka esittelee bändin soundin ja repertuaarin leveyttä. Mielleyhtymät ysärin kitarasurinaa ja murinaa suosineisiin yhtyeisiin ovat ilmeisiä, vaan eivät vahingollisia. Ärhäkkää kitaraa ryöpsähdyksinä tarjoava sinkkuraita Tuulien mukaan kuskaa kuulijansa vieläkin pidemmälle, ehkä jopa maaliin asti.

Tekstien puolella kertojan päänsisäiset maailmat eivät kaikkea selitä, sinne tänne risteilevistä tunteista nyt puhumattakaan. Valo ja varjo käyvät ikuista kisaansa, yön tarjotessa mahdollisuuksia omien aatosten selvittämiseen. Tuulet puhaltavat muutoksen henkeä ja talvikaan ei ole niin yksiselitteinen ilmiö, mutta rakkauden voima avaa ja sulkee levyn, joten ehkäpä kaikki kääntyy siltikin parhain päin.

En voi kutsua Maailmojen välissä -levyä valoisaksi matkaksi, mutta ei se totaalisen lohduttoman synkkäkään ole. Virta saattaa olla kylmää vettä, eikä Raatelen sut käsittelee myös unohtamista ja kipua, vaan kaikkia mahdollisuuksia ei suljeta, jokainen tie ei ole ehkä sittenkään niin mahdoton.

Mika Roth


Jäkälä: Silmieni sivellin Jäkälä: Silmieni sivellin

Hiljaista ja rauhallista musiikkia luova Jäkälä on parinkin sangen erilaisen yhtyeen nimi, mutta tässä tapauksessa kyseessä on duo, jonka muodostavat runoilija, aforisti Esko Lovén ja muusikko/säveltäjä Pekka Kaksonen. Yhdeksän raidan mittainen Silmieni sivellin -albumi lähtee siis rohkeasti yhdistämään runoutta musiikkiin – ja toisin päin.

Runoista on lyhyt matka lyriikoihin, minkä populaarimusiikin taiturit ovat aikojen saatossa monesti todeksi osoittaneet. En lähde halkomaan hiuksia siitä, että missä nuo veteen piirretyt viivat ensinnäkään kulkevat, mutta miellän Lovénin tekstit silti enemmänkin runoiksi. Kaksonen on säveltänyt kappaleet myötäilemään ja korostamaan sanoja, erittäin verkkaisten biisien virratessa vailla sen kummempaa kuohuntaa eteenpäin.

Elomme ja olemassaolomme on lineaarista, se alkaa jostain ja väistämättä myös päättyy johonkin, emmekä voi tuolle mitään – paitsi tietysti hyväksyä asian ja mennä henkisellä puolella eteenpäin. Lovén käsittelee monin eri tavoin elämän sääntöjä, kummallisuuksia ja lainalaisuuksia. Keväästä innoittunut Päivettyy viheriöksi on ajankohtainen vilkaisu ikkunasta ulos, väläys luonnon jokavuotiseen ihmeeseen ja omaa syksyään pohtiva Ikä on sana vain näkee elämän loputtomuuden seuraavissa sukupolvissa.

Reippaimmat hetket koetaan, kun iskelmäiseksi poprockiksi kevyellä rautalangan sipaisulla intoutuva Tyyntä puheen pinnalla jolkottelee vajaat kaksi ja puoli minuuttiaan. Pehmoisempi ja joustavampi Linnunlaulu pyrähtää myös kevein siivin ilmaan ja ihmisen ilmaisun rajallisuutta pohtiva kappale pyörähtelee ovelasti sävelensä ympärillä. Vastaavaa sovituksellista osumaa ei muilta raidoilta löydy, koska em. tapaan Kaksonen pitää musiikin visusti poissa sanojen tieltä, mikä on tietysti omanlaisensa linjaus.

Nyt runot ovat lauluja, laulut kulkevat pääosin matalilla radoilla ja sanat jäävät pisimmäksi ajaksi ilmaan. Niitä kelpaakin pohtia vielä kauan viimeistenkin nuottien jo haivuttua hiljaisuuteen. Jos kuuntelet tältä levyltä vain yhden raidan, niin suosittelen makupalaksi metsän voimaa uhkuvaa Kivisammalsalissa-kappaletta.

Mika Roth


MajuriBand: Elämänmerenkulkija MajuriBand: Elämänmerenkulkija

MajuriBand on jyväskyläläinen folkrock-yhtye, joka esittää lauluntekijä Jukka Majurin kirjoittamia kappaleita. Sovituksia on ollut puolestaan sorvaamassa kasaan koko ryhmä, ja hartiapankilla kasaan saatetusta paketista on turha etsiä suurempia valuvikoja tai repsottavia saumoja. Americana maistuu suomenkielisen materiaalin sivussa, vaan eipä siitäkään haittaa ole, koska ulapat ovat avoimia ja satamat eivät karsasta eksoottisempiakaan aluksia.

Folkrockin hengessä ns. normaalia bändisoitin kolmikantaa kitara-basso-rummut on lähdetty laventamaan viululla, puhaltimilla sekä erilaisilla kielisoittimilla, joissa akustisuus on mahdollisuus, eikä mikään uhka. Seassa saattaa olla aito hanurikin, mutta tärkeämpää kuin yksittäisten soitinten listaus, on albumin kokonaissoundi ja isompi kuva. Elämänmerenkulkija onkin elämänmakuista ja positiivisuuteen rennosti kallistuvaa musiikkia, jossa tapahtuu alati kaikenlaista, mutta joka ei silti kuulosta tukkoiselta.

Tekstien puolella Majuri ei varsinaisesti kirjoita kaikkea auki, vaan pelaa ennemminkin vahvoilla kuvilla, tunnelmilla sekä asetelmilla. Henkilöt kulkevat kyllä tarinoissa paikoista toisiin, mutta heidän ääriviivansa ovat epäselviä, motiivinsa arvailujen varassa, uskonsa, toiveensa, pelkonsa ja ahdinkonsa monitulkintaisia. Elämän arvaamattomat meret heittävätkin poloisia ihmisiä Kilometritehtaantien luokse, luvaten kultaa ja kunniaa, mutta tarjoten myös katoamisen mahdollisuuden.

Vaan ei elo silkkaa vaaraa ole, kuten Nurmikon taivaat arjesta herätessään huomaa ja minnekäs muuallekaan Herra Nuotio palaa kuin kotiin rakkaansa viereen. Paratiisi 2.0 vispaa urbaanimman fiiliksen voimalla kasaan sellaiset svengit, että kuumuudessa jopa lyriikoiden kummallisuudet sulavat kuvaan mukaan. Elämänmeret ovat täynnä kummia virtauksia.

Sanovat että kaikki paitsi purjehdus on turhaa, eikä näiden tekstien nitominen purjeista löyhästi yhteen ole lainkaan hullumpi idea. Elon merikartoista eivät lopu kesken yhden miehen luodot, kavalat salakarit ja laineilla keikkuvat pullopostit, mutta melankolisista puuskistaan huolimatta koen MajuriBandin soiton lohdullisena, kauniinakin.

Mika Roth


Markus Perttula: Kun meri nousi yllemme Markus Perttula: Kun meri nousi yllemme

Markus Perttula on helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä, joka pilkkoo musiikkinsa sekaan kaikkea popista folkkiin ja rockista soulahtavaan soundiin asti. Eivätkä rajat tule näilläkään termeillä vielä vastaan, minkä Kun meri nousi yllemme -albumi yhdellätoista värikkäällä raidallaan kiistattomasti osoittaa.

Perttulasta on siis moneksi ja albumia edeltänyt sinkkuparaati on viimeisen puolen vuoden aikana mehevästi pohjustanut tulevaa pottia. Ensimmäiseksi numeroksi on kuitenkin nostettu sinkkunipun ulkopuolelta tuleva Utopos, jolla Ringa Manner laulaa yhdessä Perttulan kanssa tähtitarhoihin suuntautuvasta matkasta. Lähes viiden minuutin mittainen poprocknäytös ei jää ainakaan suuruudestaan vajaaksi, eikä tätä useaosaista pienoispoprockoopperaa parempaa avaajaa biisijoukosta olisi löytynytkään.

Kunnianhimoisen alun vanavedessä saapuu sinkkuaalto, jonka ensimmäisenä kuohupäänä Hauraus svengaa ja Heta Keski-Narkaus antaa tuiki tärkeää vokaalitukea. Rockin rosokaistalta suhahtava Vaaleanpunaisen kuun jumalatar iskee kitaravalleillaan ilmat asiaankuuluvasti pihalle, nostattaen kertosäkeissä rankasti ja vaihtaessa keveämmälle vaihteelle säkeistöissä. Ainin kanssa esitetty Vaahtopää on vasta neljäs raita albumilla, mutta kun tämäkin sopivasti kantrihtava sinkkuherkku on kuultu alkaa tilanne jo selkiytyä.

Perttula esiintyy nimellään, mutta neljännellä albumilla bändisoundi on käsinkosketeltava. Kappaleensa säveltävä ja sanoittava artisti on sovituksissa luottanut myös soittajaryhmän ideoihin ja vain albumin kahtia jakava Tämä ei ole sade, se on valtameri on kirjattu pelkästään Perttulan nimiin. Tuo runkoonsa karsittu mies & kitara -siivu toimiikin mainiona puolivälin krouvina, alun sinkkuparaatin vaihtuessa lopun kunnianhimoisempaan materiaaliin.

Eihän alkupuolen sinkkuhiteissä varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta Kuningas Melodraaman kaltainen hard rock -räjähdys ja jättimäinen post-rock kummajainen Älä muista tekevät mielestäni albumista vasta täyden. Kauan eläköön siis Radioheadin perintö ja hattua päästä kun Takaisin sinne latoo kerrosta kerroksen päälle kohoten aina vain lähemmäs taivaita.

Mika Roth


Tekramütisch: Veng Schui Tekramütisch: Veng Schui

Maailma järisee, ajat muuttuvat, eikä mikään enää ole kuten ennen vanhaan. Jotenkin tuntuukin lievästi skitsofreeniselta, että Tekramütischin 9. tuotantokauden uusin tuotos tuo muassaan palasen pysyvyyden vakautta. Tapahtuu mitä tapahtuu, niin ainakin Tekra-sedät jatkavat tekramaisen outorockinsa tekemistä. Pyyhitään siis hiki otsalta ja annetaan tekraismin jälleen toteutua, kuten se on tapahtunut jo monia, monia kertoja aiemmin.

35. tallenteellaan tasaisen epätasainen ja sopivan epäsopiva orkesteri onkin jälleen vahvuuksiensa parissa, mutta osaa tehdä myös juttujaan toisin. Kymmenen biisin nippu muodostaa lähemmäs 25 minuutin mittaisen kokonaisuuden, jolla haitarikin saa soida rauhallisemmin ja jalkaa on nostettu kaasulta. Laulut ja tekstit ovat taattua tekralaatua, enkä lähde niiden syvyyksiä sen analyyttisemmin pohtimaan. Joskus pikseli vai on pikseli ja kurkipotku silkka kurkipotku, tai sitten ei – mistä näistä oikeasti tietää.

Tekrat itsekin ovat huomanneet musiikissaan tapahtuneen hiljaisen kumouksen, eikä kukaan tässä Mucho Grande Loco Rock Ü Roll -kiekolle suoraa jatko-osaa olisi kaiketi kaivannutkaan. Olkoonkin että mm. stadionrockin ja fab fourin kanssa vehdannut albumikummajainen tarjosi omat jenkkansa niitä kaivanneille, ja muillekin. Eteenpäin on vain mentävä, kuten Mykkä hihittäjäkin nyt osuvasti toteaa.

Rock toimii tälläkin erää annoksen runkona, mutta perinteisen pottuja & lihapullia -viritelmän päälle on ladottu sellainen määrä eksoottista ja vähemmän eksoottista lisuketta, että meneehän tuota sulatellessa toinenkin tovi. Rapu saksaa sekaan synapoprockin syntetisaattorihilettä, Lentokonetilassa leijuu epävakain siivin hiukan samoissa tunnelmissa kohti omaa paratiisirantaansa. Vaan ku-ku-kummallisin retropikselöinti saattaapi silti olla ankkurina soiva Lady Bourbonin lasikokoelma.

Veng Schui on duon mittapuulla poikkeuksellisen tasapainoinen ja virtaviivainen kokonaisuus, jota voi ihan tosissaan kutsua albumikokonaisuudeksi. Kevyempi soundipaketti palvelee tarkoitustaan muutenkin kuin yllätystekijänä, joten nostetaan knallia jälleen kerran.

Mika Roth


Tuija Rantalainen: Veikko tahtoo ulos Tuija Rantalainen: Veikko tahtoo ulos

Tuija Rantalainen julkaisi uuden albuminsa jo maaliskuun alussa, mutta kiekko jäi noiden päivien julkaisuruuhkassa melkein huomiotta. Onneksi kuitenkin vain melkein, sillä levyllinen uutta lastenmusiikkia ansaitsee huomionsa. Veikko tahtoo ulos -albumi kertoo yleisemmin Vahtikoira Veikosta, jonka seikkailuista julkaistiin myös lastenkirja, jonka on kirjoittanut Anja Erämaja. Erämajan teksteistä on syntynyt myös useammat lyriikat Rantalaisen sävellyksille, joten kyseessä on tavallaan teemalevy.

Veikko tekee siis sitä tätä ja tuotakin, menon ollessa hilpeän puoleista. Tyylillisesti liikutaan jossain poprockin, puolikupletin ja laulelmien hilpeissä pusikoissa, joissa Vahtikoiran vieraanvara - eli makkara – katoaa kuin itsestään kokkaillessa ja Täitulite pystyy kiskomaan huumoria noista inhoista syöpäläisiksikin lasketuista olennoista. Ilomielellä ja hymy edellä viiletetään kohti jokaista elämän tarjoamaan yllätystä, ja lasten leikkien tapaan vain mielikuvitus on rajana.

Veikko on siis hahmo, joka vilahtelee monessa tarinassa. Välilä koira on vain koira vailla sen kummempaa nimeä, kuten vaikkapa jazzahtavan letkeä Koira, ihminen ja robotti. Lähes välisoittomaiseksi numeroksi typistetty Minulla on herkät korva livahtaa groovaavalla askelluksellaan tarpeettoman liukkaasti ohitse, eikä melankoliseksi kaihoiluksi kuoriutuva Kuuluu saa mielestäni myöskään kunnon mahdollisuutta loistaa. Hauskoille sanaleikeille voi toki rakentaa tällaisia lyhyitäkin makupaloja, eikä levyltä löydy kuin kaksi kolmen minuutin tuolle puolen kurottavaa raitaa.

Albumin lopussa tähtiotsainen Ruusa pääsee hevostelemaan tallin komeimpana tammana, joka rakastaa tietysti porkkanoita ja antaa esteradalla kyytiä yllätysten etsijöille. Musiikin tulinen muoto sopiikin kepparin menoon. Ankkuriraita Joulutäpinä olisi taas voinut sopia paremmin Rantalaisen Kuusijuhla-joululevylle, mutta menevä rockbiisi iskee kannat lopuksi kattoon ja jättää albumista reippaan fiiliksen.

Mika Roth




Lukukertoja: 1205
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s