Neiti Olga: Nuku vain yön yli

Humu Records

Neiti Olga luo minulle musiikillaan aina vähintäänkin kaksijakoisen tunteen. Periaatteessa pidän noisehtavan kokeellisesta popista, jota yhtye säristen ja ryöpsähdellen tarjoaa, mutta usein huomaan vesien olevan minulle hieman liian syviä. Ja samaan aikaan saatan hurmaantua täysin trion luomista äänipyörteistä. Rakastan lopputulemaa, vaikka aavistelen jo matkaan lähtiessäni tippuvani useampaan kertaan laidan yli.

Reilun viiden vuoden takainen Minä, aina -debyyttialbumi on yhä hieno kokonaisuus, mutta voin suoraan sanoa, että loikin tätä nykyä joistain raidoista automaattisesti ohitse – ja rakastan sydämestäni niitä toisia raitoja. Alkuvuodesta 2025 ilmestynyt Kyllä jalat kantaa / Tulkaa kotiin -tuplasinkku oli kahden tyystin erilaisen biisin kokonaisuus, joista tosin kummastikin pidin – ja pidän yhä – kovasti. Tulkaa kotiin -siivu luo etenkin albumimitassa tuiki tärkeän rauhan suvannon keskelle sitä kaikkea, mitä on tarjolla.

Entä mitä kaikkea toinen pitkäsoitto kuulijoille sitten antaa? Rokeimmillaan ja rämisevimmillään Ikävä tätä kutittelee jo noisegaragen reunoja, eikä päälle kuuden minuutin aaltojaan rantaan pieksevä Pelkään en herää jätä ainakaan mitään kesken. Kauniisti lauletut melodiset vokaalit, äänivallin keskellä kituuttavat koskettimet, takovat rummut, sekä tietysti ne säröiset, kirskuvat ja vinkuvat kitarat. Tavaraa on periaatteessa liikaa, mutta vain yliampumalla kaiken, syntyy ainesten syöveristä jotain mistä Neiti Olga tunnetaan. Voin vain kuvitella, miltä hurmoksellisella keikalla täytyy tuntua näitä ralleja kuunnellessa. Siinä tarvitaan luultavasti setin jälkeen kompassia, että löytää baaritiskin ja/tai narikan.

Melodisuus toimii kaiken metakan ja möykän vastavoimana, tai ehkäpä oivana pelitutkaparina. Ehkä kaikki toimii näin hyvin, kun kuvassa on kumpikin tekijä. Syttyy palamaan surisee ensin plus neljä minuuttia, kunnes soma melodiakuvio pääsee äkkiä karkuun ja käsissä on periaatteessa uusi kipale. Ankkuri Näitä päiviä on vielä tultava lisää tekee käytännöllisesti katsoen saman tempun, vaikka kaksi miltei täyden hiljaisuuden toisistaan erottamaa osaa voidaan toki nähdä myös yhden teoksen kahtena eri puolena. Näillä hiljaisemmilla osuuksilla trio joka tapauksessa kartoittaa aivan muita puolia kuin vaikkapa Uudestaan-kitararockvaliolla.

Neiti Olgan toinen pitkäsoitto tuntuu hivenen ehyemmältä kuin esikoinen, vaikka todellisuudessa kappaleet taitavat olla sirpalemaisempia ja rönsyilevämpiä kuin aiemmin. Noista rönsyistä, säröistä, sirpaleista ja kummista piikeistä on vain kasvanut yhdessä jotain kauniimpaa, kuin mitä aluksi olisin uskonutkaan. Ei trio edelleenkään mitään Crosby, Stills & Nash -tyylisiä kuvioita tee, mutta on tavallaan saavuttanut jotain uutta. Nuku vain yön yli -albumi on mielestäni ehyempi ja täydempi levy, joka kasvaa 40 minuutissaan osiaan suuremmaksi noisepoprock-kokemukseksi.