Pienet

Pienet - Helmikuu 2025

19.02.2025

Asa & Ransukoira: Sitruunavuodet
Roihis Musica

Kaikelle on syynsä, kaikella on historiansa, tavataan sanoa. Toisinaan musiikki kuitenkin synnyttä vain lisää kysymyksiä. Asa & Ransukoira -julkaisu Sitruunavuodet on tällainen tapaus, eikä luonnosmaiseksi jätetty minialbumi selittele itseään tai tekemisiään.

18 raitaa ja hiukan alle 24 minuuttia, eli asioita kiteytetään suorastaan brutaalisti. Etenkin kun sinkuksi valittu Rappari lohkaisee itselleen potista lähes kolmen minuutin siivun. Ransukoiran pandemian aikainen Good Simulation pelaili jännillä elektrosoundeilla ja väänteli efektiä peliin, joten Sitruunavuodet-levyn soundillinen kokeellisuus ei sinänsä yllätä. Asa on sanaseppo, jolta luonnistuu rappailu missä vain seurassa. Yhdessä tekijät ovat kuitenkin saaneet aikaiseksi hämmentävän demomaisen paketin, joka ei viskaa helppoa palloa kuulijalle. Sienipaikka ja Kirjat ovat lähinnä soundikokeiluja, joihin on livautettu nopeita ideoita, Hyvää yötä kulta edustaa outouden lumoa. Deadpressio ja DJ DJ pyrkivät sentään tarttumaan jotenkin, vaikka jälkimmäisen soundikenttä kummaa outoa onkin. On yhtäältä sääli, että Aika mennä Dino ja Eksynyt vanhus eivät saa parempaa tilaisuutta loistaa, mutta tällä erää avantgardistinen muoto ohittaa toisinaan sisällön, muuttuen samalla itse keskeiseksi sisällöksi.

Luonnosmaisuus värittää kokeellista pikkukiekkoa, joka saa kallistamaan korvan puoleensa. Äänitaidetta, hälystä syntyviä tuokiokuvia, one-linereita ja pikaheittoja. Ahdistusta, joka ei ole lopulta lainkaan ahdistavaa.

Mika Roth

Aunt Wilma: The Somber Of True Eagles

Aunt Wilma ei ole mitään kukkahattutätien musiikkia, vaan raskaan rockin ja rupisemman rockmetallin parissa työskentelevä yhtye. Eli nyt tädeillä saattaa olla enemmänkin nahkaa, farkkua ja isoa hupparia päällä, eikä yksikään ryhmän jäsenistä taida edes olla täti. Tarina ei kerro minkä verran bändihistoriaa Antti, Francesco ja Kimmo omaavat, mutta kuullun perusteella tämä tuskin on heidän ensimmäinen bändiviritelmänsä.

Viidestä biisistä löytyy erilaisia teriä ja kärkiä, joita myös ymmärretään käyttää kulmaa sekä painopistettä vaihdellen. Troublemaker luottaa grungeisempaan ja bluespohjalta paukkuvaan melodiseen rockiin, jota on kuitenkin ajettu kyljistä lommoille, eikä maalipinnoilla muutenkaan ole niin väliä. Samoin avausraita When You Don’t Breathe on hengeltään hivenen siistimätön, mutta melodisuus pitää pintansa ja siivu on oikeassa valossa jopa viehättävä. Tämä on tosin sellaista ruosteista, säröistä sekä ärhäkkää kauneutta, jossa riffit vetävät isot linjat ja kimaltavat palat ovat lähinnä jo jossain muualla särkyneitä osasia. Biisien keskimitta painuu lähemmäs viittä minuuttia, eli soitolla on tilaa. Sakin seesteisempi mammutti Sharp kantaa aina viiden ja puolen minuutin taa, mutta turhia nuotteja siitäkään on turha nuuskia.

The Somber Of True Eagles on lause, jota ei löydy viidestä kappaleesta, mutta todellisten kotkien synkkyys varjostaa bändin taivaita selvästi. Komeasti lähti liito, katsotaan mihin se tulevaisuudessa vielä kantaakaan.

Mika Roth

dead martyn: soulstripper / illusions of 1989

dead martyn -nimen takaa löytyy jyväskyläläisen Joni Vanhasen uusi projekti, joka musiikkinsa puolesta edustaa instrumentaalisynapop-tunnelmointia ja tähyää kauas 80-luvulle asti. Aiemmin mm. Jonny Bro ja Joniveli -artistinimillä musiikkia luonut artisti on valmistellut tänä keväänä ilmestyvää dead martyn -albumia pitkään, mutta aika on näissä kohdin vähintäänkin suhteellinen käsite. Tai oikeastaan se on kaiken ydin.

Aika: 80-luku. Paikka: Miami Beach. Tarkoitus: lipua majesteetillisen arvokkaasti halki meren kohinan taustoittaman rantabulevardin. Yön hiljaisuus sekoittuu musiikkiin, kaikki on täydellistä Miami Vicen kuvauksiin. Tuplasinkun kakkosraita illusions of 1989 tuo turkoosilta tuoksuvaan yöhön rytmin herkän kosketuksen, mutta groove pidetään visusti synamaalailujen renkinä, sillä tärkein pelimerkki pöydällä on seesteisen viileä tunnelma. A-puoleksi valittu soulstripper on kaksikosta rauhallisempi, mutta viileän pinnan alla tapahtuu enemmän. Pieni kosketinkuvio ja pitkän alkuvauhdin jälkeen mukaan kuvaan tuleva jykevämpi rytmi kääntävät raukeuden toiminnallisemmaksi kruisailuksi. Tarina ei kerro, missä määrin kuultu radio edit eroaa levylle päätyvästä, mutta periaatteessa kasvattamisen tilaa olisi loputtomasti.

Kaksi kuulaan kaunista raitaa taiteilevat ajattomuuden partaalla, yhdistäen aikalinjoja. Mittaansa pidemmiltä tuntuvat instrumentaalihetket osoittavat taituruutta nyanssien hallinnassa, joten pitkäsoittoa odotellessa.

Mika Roth

Jussi Kaihosalo: Piru taivaspaikan sai / Tää on sotaa

Jii Kaihosalo julkaisi vuosina 2022 ja 2023 kaksi EP:tä, joiden tummat vedet ja miltei hilpeäksi kääntyvä folkpoprock kävivät jännää piirileikkiään. Nyt artistinimi on muuntunut Jussi Kaihosalo -muotoon, mutta pelin henki on tuttu. Soundissa on folkkia, mutta myös sähköä.

Kansikuva lähettää jo viestejään, mutta kun Piru taivaspaikan sai nytkähtää soimaan, opaskuvittakin löytää jo jäljet. Kaihosalo pistää satiiriset maailmanlopun juhlat pystyyn, sähköinen bändi soittaa akustisen ytimen ympärillä ja sanojen saralla artisti on kasvanut harppauksin. Masentaahan tämä asioiden tola monia varmasti, eikä huominen näytä juuri paremmalta. Tää on sotaa tuo konfliktin henkilökohtaisemmalle tasolle, kun rakkaus on jälleen sotatanner. Hitaampi, nickcavemaisempi ja vaanivampi biisi rullaa itsensä alle kolmessa minuutissa maaliin, sähköisen soundin rätistessä tekstin jännitteistä. Tämä ei ole rakkautta vaan sotaa, julistaa kertoja, eikä sodasta taida olla enää paluuta rauhan aikaan. Draamaa saadaan ahdettua näennäisen pieneen tilaan yllättävän paljon, eikä biisi siltikään puske itseään raiteilta.

Tuplasinkku pohjustaa tietä Menevää melankoliaa -pitkäsoitolle, jota lupaillaan myöhemmin kevääksi. Toivottavasti aiempien EP-levyjen parhaimmistoa mahtuu myös mukaan, ehkä hivenen uudelleensovitettuina, sillä Kaihosalo on löytänyt toimivan soundin ja henkisen tilan musiikilleen.

Mika Roth

LEONHEART: LEONHEART

Debyytti-EP:nsä julkaiseva LEONHEART on Pastis-yhtyeestä tutun Markus Nymalmin sooloprojekti. Siinä missä emobändi soittaa toisinaan hyvinkin säröistä ja vauhdikasta kamaa, sijoittuu LEONHEART musiikillisen tyylinsä puolesta pehmeämmän poprockin unenomaisempaan laitaan. Toisinaan dreampopkaan ei ole mahdoton termi.

Marraskuussa ilmestynyt ykkössinkku You Put The Sun Into My Heart on hellyttävä rakkauslaulu, otsikon kertoessa olennaisen. Simppelin suora poprokkis lähtee viimeisen minuutin alla äkkiarvaamatta muuntumaan, ottaen soundeista yllätysmomenttia irti. Kakkossinkku The Beast In Me soi kauniissa viidoissa soololennonmaiseen tapaan, mutta tekstissä käsitellään hellin ottein rakkauden varjoja. Samaahan mm. Jarvis Cocker harrasti jo Pulpissa ja mainio kaava toimii. Groovein vääntö löytyy, kun jälleen hämärän puolelle lipsuva Soul Thief pistää sormet napsumaan tahdissa ja taustan stemmat nostamaan kattoa ylemmäs. Negatiivinen/positiivinen on konflikti, jonka magiikka ei lakkaa hämmentämästä.

Esikoinen saattaa yllättää rauhallisuudella, mutta peli voi toimia pitkäsoittonakin. Eeppisiä viivoja piirtävä ankkuri Duvets of Rubble tukee kuultua, ja pidempi mitta toimii napakampien poprokkiksten tukiessa sivusta. Tämähän voisi olla toimivan albumin toinen puolisko, eikä musiikin syvyydestä tarvinnut edes tinkiä.

Mika Roth

Neiti Olga: Kyllä jalat kantaa / Tulkaa kotiin
Humu Records

Huhtikuussa 2020 Neiti Olga julkaisi mainioiden sinkkujen alustaman Minä, aina -debyyttialbumin. Maailma oli juuri pysähtynyt pandemiaan, mutta allekirjoittaneelle tuo levy oli yksi lohdun tuojista ensimmäisinä viikkoina, vaikka hankala albumista oli kunnon otetta saadakaan. Pop ja kaasomainen meteli ovat hankalia kalakavereita, joiden kanssa voi hukkua arvaamattomille ulapoille.

Viisi vuotta myöhemmin Neiti Olga katkaisee julkaisuhiljaisuuden tuplasinkulla, jonka ensimaistiainen on lupaava tapaus. Jälleen kyse on kaksijakoisesta tapauksesta. A-puoli Kyllä jalat kantaa on tarttuvaa kitarapoppista, jonka kuusarinen muoto ja pirteä askellus vetivät ainakin allekirjoittaneen jalat alta. Kokeellisuus ja oikukkaat muodot määrittelivät esikoisalbumia, eikä sinkun B-puoli Tulkaa kotiin -herkistely ole tietenkään veistetty samasta puusta, tai edes metsästä. Oikeastaan biisi rakentuu pieneen tuokioon, somaan ajatukseen, jota väritetään juuri ja juuri tarvittavalla määrällä ääniä sekä soittimia. Enemmän koskettimia, taustalle ripaus säröä, sekä muutama rivi tekstiä ja siinä se, näillä on mentävä.

Toinen pitkäsoitto on tulossa, eikä taaskaan ole sen kummempaa tietoa, että mihin suuntaan fortuna kuulansa antaa lopulta vieriä. Arvelen tulevan tuovan kuitenkin taas pari yllätystä, ja ehkä parempi niin.

Mika Roth

No Moderation: Factory
Harava Records

Rock’n’roll ei koskaan kuole. Tuota totuutta julistaa myös helsinkiläinen action rockin ja protopunkin saranalla kiikkuva No Moderation, jonka vuoden 2022 Rock ’n’ Roll Revival EP jätti jälkensä. Nyt ei arvioon saatu komeaa C-kasettia, mutta toimiihan se digikin, kun tuuttaa vain riittävästi riffiä maisemaan.

Tuoreen biisikolmikon kiteytetyin pommi posahtaa heti kärjessä, kun nimiraita Factory auraa tieltä risut ja männynkävyt. Vauhti on armoton, iskut painavia, eikä lapikasta lepuuteta lattiassa. Alkurynnistys on jopa siinä ja siinä, että meneekö puristus yliyrittämiseksi, mutta Motörheadin, The Stoogesin ja The Hivesin onnekkaalta hybridiltä kuulostava sekoitus toimii oikein annosteltuna. Melodisempi ja rennommalla välityksellä varustettu Another Night hellittää kouraa hanalta, asettuen rähjäävän startin vastavoimaksi. Kuvakulma vaihtuu, kun garagea takova Slick Tricks seikkailee ympärilleen luomassa ihmemaassa. Seassa on jopa progeiseksi luokiteltavaa osaa, eikä liike vaikuta mitenkään väärältä.

Factory on kolmen pintapuolisesti erilaisen biisin joukko, jota sitoo bändin vahva soundi. Rock’n’roll svengaa alkuvoimaisena, rosoinen sähkökitara vetää karavaania ja rytmiryhmä puskee rekeä hartiavoimin. Pientä jatkojalostusta voisi kuitenkin suositella, sillä mielestäni melodioista saisi kyllä enemmänkin tehoja irti.

Mika Roth

Otto Rissanen: A Tide

Tämänkertaisen koosteen erikoisinta, ja samalla tietysti mielenkiintoisinta laitaa, edustaa ehdottomasti Otto Rissanen. Rotterdamissa asuva suomalainen säveltäjä luo kirjaimellisesti äänitaidetta, jossa kokeellisen, klassisen, avantgarden ja jazzin mahdollisuuksia tutkitaan sellokvartetin keinoin. Inspiraationa ovat toimineet M. C. Escherin työt. Hollantilainen Escher loi ’mahdottomia näkyjä’, joissa portaat jatkuivat aina vain ylemmäs ja linnut saattoivat sekaantua kaloihin, kuten A Tiden kansikuvassa.

Kuinka toistaa mahdottomuus ääninä, miten heijastella Escherin maailmaa? Sello on oiva instrumentti, koska – ainakin allekirjoittaneen kirjoissa – sen ääni voivat muuntaa ja vääntää horisonttia. Kvartetti luo kehiä, jotka toistuvat ja toistuvat, samaan aikaan yksi sello voi lähteä kaartelemaan irti muista. Rakenne uskoo toistoon ja rytmiin, muutosten tapahtuessa hitaasti, kuin aaltoillen. Waterfall heijastaa hienosti litografian vangitsemaa mahdottomuutta, veden virratessa ja virratessa. Flatwormsin geometrinen järjettömyys on aina saanut olon hieman epämukavaksi, mitä myös musiikki oivasti heijastelee. Pitkät, pitkät nuotit uivat kuin madot vedessä ja niiden silmien tyhjä tuijotus tuntuu korostuvan äänten jähmeydessä. Jähmeys on kuitenkin työn ydin, siinä missä Predestination osaa puolestaan piirtää äänin tragedian ilmaan.

A Tide on kolmea Escherin teosta äänin kommentoiva ja kuvaava kokonaisuus. Ääni ja kuva ovat aina kaksi eri asiaa, mutta niiden välille voi syntyä siltoja, kuten nyt. Mahdottoman mestarillista työtä, monin eri tavoin.

Mika Roth

PASKAMYRSKY: PASKAMYRSKY

PASKAMYRSKY on nimenä sitä luokkaa, että tulee helposti mietittyä toisenkin kerran, ennen kuin pistää tavaran soimaan. Onneksi kajareista ei karannut mitään luokatonta kuraa, ja ensikosketuksen jälkeen PM on lähtenyt jo tavallaan tarttumaankin. Säröisä pauke on punkin, punkrockin ja rahdun grungenkin sukua. Painopiste on silti suorassa punkissa.

Kuusi biisiä ja neljä jäsentä, joista kolme osallistuu vokaaleihin, Ninan hoitaessa päävastuun. Em. grungen henkeä on L7-henkisissä rälläyksissä, kuten Fengshui, joka uskalletaan vetää todella rupisella – eli parhaimmalla – otteella. Eikä tämä ole mitään yksiulotteista ruoppausta, sillä sovitusten puolella on havaittavissa selvää kunnianhimoa, sekä tahtoa löytää muitakin kuin niitä ilmeisimpiä reittejä matkalla alusta loppuun. Rokimpi Paha olo hajoaa kuin psyyke unettomuuteen, raa’an grooven naulatessa paketin seinälle. Sinkuksi valittu nimibiisi Paskamyrsky asettuu heikomman puolelle, pistäen stopin negatiivisuudelle, koska seuraavaksi on luvassa kunnon paskamyrsky. Nostetaan esiin vielä Hullujen huone, jonka rock tarjoaa yllättäen kaikuja 60-luvun sekavammista värimyrskyistä.

Otsikko on mitä on, mutta sen takaa paljastuu hommansa hallitseva nelikko. Punkahtava asenne, grungeinen silaus soundeissa ja kaiken pohjana olevat kunnon rokkibiisit – kyllähän näillä kelpaa keulia.

Mika Roth

Samettimies: Ep1

Samettimies on joensuulainen indiepoppia soittava artisti, joka kuuleman mukaan jahtaa mennyttä maailmaa. Aiemmin mm. Marylandin riveissä vaikuttanut artisti ei kuitenkaan näytä kaipaavan rock-maailman parrasvaloihin, vaan ennemminkin 70-lukulaisen kesäisen luomufolkpopin lehvästöjen alle. Sieltä löytyy kadotettu Shangri-La, vai löytyykö?

Akkari laulaa iloisesti, kun lapsuuden Patsaspuistossa seikkaillaan ja viattomuuden aika tuodaan hetkiseksi takaisin päiväkirjamaisin huomioin. Toki asiat näyttävät aikuistuneempien silmien kautta erilaisilta, mutta avainasiat eivät muutu, ja kuolemanpelkokin vain kuitataan kylmän sodan hengessä väistämättömäksi. Sinkkubiisiksi nostettu Joo joo joo luottaa 70-luvun tuttuun ja suomipopitettuun diskopoljentoon, josta on tuskin baaritiskinkään mittainen matka Leevi and the Leavingsin menevään melankoliaan. Pisimmälle päivänpaisteisessa menee jo otsikkonsakin puolesta Iltapäivän aurinko, joka keskittyy yhteen hetkeen, yhteen tunteeseen, sekä siitä löytyvään maailmaan. Nostalgiaa korostavat ja vahvistavat soundivalinnat, jotka kaikki pelaavat yhteiseen maaliin, ja kaunistahan tämä kiistatta on.

Samettimiehen debyytti ei nimestä päätellen jää ainoaksi nostalgiapaketiksi. Erittäin kauniisti pop-sävytetty samettisuus toimii, mutta myös selvemmälle kontrastille olisi mielestäni tilausta Shangri-Lata yhä etsiessä.

Mika Roth

Tacoma Rain: Lighthouse

Tacoma Rain on lahtelainen melankolista rokkia grungen tummuudella maustava yhtye. Esikoissinkku Sleepless ja viisibiisinen debyytti-EP ehtivät ilmestyä jo viime vuonna, mutta kivisellä tavalla pohjoinen ja kitaravoittoinen rockmetalli pääsi vasta kuluvana vuonna puraisemaan allekirjoittaneen korvaa.

Bändisoundi on selkeä vahvuus, mutta pokkauksen ansaitsee myös tekninen puoli. Biisit kulkevat varjoisia rantoja, mutta jalat eivät missään nimessä raahaa uria maahan, vaan musiikki rullaa eteenpäin. Sinkkubiisi Sleepless uskaltaa jopa päästää heleämpiä kitarasoundeja väliin väriä antamaan, eikä ronskimmin rokkipuolta esiin tuova Failed ole ainakaan epäonnistunut siirto pelikentällä. Sen sijaan avausraita Devil In Me taitaa sisältää hiukan liikaakin ideoita ja suuntia, koska sinänsä toimivista paloista ei rakennu mielestäni edes osiensa summaa. Toisessa päässä EP:tä ankkuri Your Rain turvautuu taas kovin jylhään äänivalliin, mikä hautaa hienon melodian tarpeettoman syvään säröpeltoon. Kaikelle on aikansa ja näissä kohdin punainen lanka tuntuu aavistuksen verran karkaavan käsistä.

Lighthouse on esikoisille ominaisesti yhä vahvinta tyyliään hakeva, mutta jokaisessa biisissä on ideaa ja bändin vahvuus tuntuu löytyvän nelikon keskinäisestä toimivuudesta. Nyt vain sovittamaan rohkeammin, sekä ehkä avaamaan mahdollisuuksia myös soundipolitiikan suunnalla, niin tästä päästään vaikka mihin.

Mika Roth

Too Much Said The Nature: Prophet of Tomorrow

Too Much Said The Nature on pitänyt linjansa ja pysynyt yhden miehen äärimetalliyhtyeenä, jossa vierailevat vokalistit hoitavat laulut. Tällä erää ääneen on päässyt kaikilla kolmella raidalla rouhean kurkun omaava Joni Mustonen. Kolme biisiä, noin kaksitoista minuuttia ja säröisyysaste on alusta asti murhaava.

Vajaan kahden vuoden takaisen Grey part 2 -EP:n yhteydessä mainitsin blackin mustan voiman, eikä juoni ole muuttunut. Avausraita Who Told You To Kill Who on pimeydellä kyllästetty, aggressiivinen, terävä ja nopea metallipala, jonka raastovoima ei petä, vaikka soundien saralla kompromisseja on ehkä tehty. Biisikolmikon napakoin numero on All I Ask Is Clean Thoughts, jolla TMSTN saattaa jo astua askeleen liian pitkälle. Ankkuriksi sysätty Falling Masterpiece ei kaadu, vaan ei ole mestarikaan. Työ ja vaihtuvuus vokaalien saralla, sekä rullaavuuden eeppisyyden naittava sovitus tekevät kuitenkin kummia ja alun rumasta ankanpoikasesta sukeutuu todella näyttävä musta joutsen. Kruununa toimii lyhyestä väliosasta starttaava jyräys, joka painaa mittarit punaiselle.

Prophet of Tomorrow on pisteliäässä ehdottomuudessaan ja laimentamattomassa vimmassaan metallia, jota voi suositella vain harvoille sekä valituille. Tarttuvuus on tapaus- ja kuulijakohtaista, mutta voimaa näissä kolmessa raidassa on ainakin riittämiin. Toimii ja nostaa pienin varauksin rimaa taas ylemmäs.

Mika Roth

Tranes: Moonrays

Hymyhän siinä naamalle saapui, kun Tranes tuli vastaan pinossa. Instrumentaaliryhmän EP jatkaa surffailua 60-luvun maisemissa. Vahva tunnelma sitoo angloamerikkalaisen kulttuurin kotimaiseen kuvastoon, tai moinen on ainakin kuulemma tarkoituksena.

Saatesanoissa puhutaan rohkeasti Suomi-filmeistä, mutta itse en tahtonut löytää moniakaan moisia suviöitä kohtaamisineen. Sen sijaan Desert Visions voisi hyvinkin olla svengaavan Lontoon, tai klassisten Bond-leffojen huoletonta Las Vegasia värivaloineen. Plastic Palm Alley väistää soundeissaan muovisuuden, vaikka joku etelän massalomakohde rantabaareineen voi retrossa hengessä mieleen tullakin. Sähkökitaran vääntely saa väripaletin räjähtelemään santanamaisiin sfääreihin, mikä myös palvelee asiaa. Mikäli pohjoista kaihoa kaipaa, saattaa ankkuri Obscura Moon olla siirto sen suuntaan, lempeässä yössä voiva haavat havista ja koivut kurottua tyynen järven rannassa vetten ylle. Avausraita Midsummer Night pelaa myös kaiho valttina ja rautalanka jokerina, mutta tyylikkään siivun myötä huomaan pohtivani enemmänkin aikaa kuin paikkaa. Eli 60-luvun mahdollisuuksien täyteistä maailmaa kukkasineen kaikkineen.

Tunnelma on kuninkaantekijä instrumentaalimusiikissa ja sillä saralla Tranes on saavuttanut mestarillisen tason. Viisi ryhdikästä ja toisistaan riittävästi eroavaa numeroa, joilla kaikilla on vahvuutensa. Kyllä tämän kuutamon alla kelpaa haikailla menneitä aikoja.

Mika Roth

Tumppi Varonen & Problems?: Presidentti
Emsalö Music

Milloin loppuu teurastus ja aseet vaikenee, kysyy Tumppi Varonen & Problems? uudella EP:llä. Punkrock on alustaan asti toiminut asioiden esiin nostajana, ja nyt jos koska on taas aika nostella kissoja pöydille. Musiikin muoto voi olla vanha ja tuttu, mutta terävyyttä ja pistävyyttä Varonen & Problems? ei ole hukannut matkan varrella mihinkään.

Avauksena kuultava nimibiisi on kaikessa perinteisyydessään toimiva ja raikkaan kuuloinen ralli, joka pyytää Presidenttiä kertomaan medialle – ei siis suoraan kansalle – kuinka sodan kurjuudesta päästäisiin eroon. Vauhdikas ja komean kitarasoolon tarjoava Ehkä silloin ois paremmin sekä liki Pistolsia viistävä Ei mitään väliä ovat toimivia punkrokkiksia, mutta todellinen kunnari pamahtaa, kun plus seitsemänminuuttinen Kauppakeskus avaa ovensa ostoshelvettiin. Nyt ahdistus maalataan hitaammin siirroin ja erittäin tarkoin valituin soundein, Varosen ironiaa tihkuvien sanojen viskoessa tikkojaan ostovoiman ilmapalloparveen. Ihminen on kuluttaja, jonka tarkoitus on vain kuluttaa ja tehdä nöyrästi kuten markkinavoimien luomat pelisäännöt odottavatkin hänen tekevän. Tiedon valtatiellä ei tarvitse edes itse ajatella, kun älyluuri muuntaa massat älyttömiksi seuraajiksi, jotka pikkuruutujen suojissa unohtavat itsensä.

Presidentti EP ei tarjoa ehkä musiikillisesti juuri mitään uutta, mutta ajateltavaa se sen sijaan sisältää. Eikä asiaa heikennä sekään, että melodioiden puolella biisikynä on taas tutun pistävässä terässä. Cheers!

Mika Roth

Valehoitosäätiö: Sirpalevalssi / Taivas

Tamperelainen Valehoitosäätiö nimeää itsensä punkmetal-bändiksi, eikä kuvauksessa ole kyllä huomauteltavan varaa. Teurastamo-debyyttialbumiaan kevääksi lupaileva yhtye satsaa paljon henkilökohtaista painolastia ensimmäiselle tuplasinkulleen, jonka tarkoitus on samalla esitellä ryhmän tyylillistä ja soundillista monipuolisuutta.

Eikä avaus ole ainakaan ponnetonta lätkyttelyä, sillä suorastaan synkäksi äityvä Sirpalevalssi on kuin puuttuva pala kotimaisen hardcorepunkin ja Type O Negativen järkyttävimmän synkkyyden väliltä. Melodia on periaatteessa jopa kaunis, mutta päälle silputtu muu rytinä ja räiske vievät iskusarjoillaan huomiota toiseen suuntaan. Kaaoksen rajoilla tanssitaan ja kyyneleet voi maistaa kiukun keskeltä. B-puoli Taivas nostaa nopeuden, luottaa pikaisemman punkin vaihteeseen ja lataa hardcorea naamaan. Vaan kun siivua tarkemmin kuuntelee, niin kolisevan, särisevän ja rytyyttävän paahdon alla on hiton tiukasti yhteen soittava bändi, joka soundaa juuri siltä miltä haluaakin. Kertosäkeen ylös-alas kaahailu saa nopeasti jalan hakkaamaan tahtia, joten tamperelaiset pokkaavat pokaalin kotiin jo silkalla sinnikkyydellään.

Ensitahdit on kuultu ja tulevaa pitkäsoittoa pohjustettu näyttävästi. Pitkäsoiton teemoina tulevat olemaan laajemminkin elon varjopuolet päihteistä politiikkaan ja mielenterveysvaikeuksista sydämen synkimpiin tuntoihin asti. Mutta voimalla, nopeudella ja nähtävästi monipuolisin keinoin.

Mika Roth

Vieteri: Kuha on feim
Rosoi

Vieteri pistettiin välittömästi kovaan testiin, kun tuolloin juuri perustetun punk/postpunk-ryhmän Eturivin tytöt EP soi ja maisema raikui. Reilu kaksi vuotta myöhemmin on toisen välitilinpäätöksen aika.

Sinkkuhiteistä on turha puhua, ellei hiteillä viitata iskemiseen, lyömiseen ja takomiseen, sillä nyt satsataan raaempaan voimaan. Välillä sentään hevostellaan hetki jonkin sortin ysärielektron kanssa, kun Rahaa & hevosia -sinkun tanssittavuus taiotaan halvoista synista ja ironisista lauluista. Jara ja Elisa ottavatkin vokaalivastuusta kunnon niskaotteen, eikä fraseerauksen muotoon kannata kiinnittää huomiota, etenkin kun muu EP on tylympää mäiskintää. Avausraita Paljo kala? on punkkia paahtoa ja kahdesta basistista, kiipparistista sekä rumpali/rumpukonevastaavasta otetaan tehot ulos. Elektronisempi punkkaus Pappi uhkaa jo tarttua melodiallaan ja soittokin groovaa tavallaan, joten tiedä mitä sieltä vielä on tulossa. EP:n nimiraita Kuha on feim tuskistelee likviditeettikriisissä ja Maailma on mun tuhkakuppi päättää viskata kaiken välittämisen ikkunasta pihalle, tuosta vain.

Arki ei ole aina paratiisia, mutta ei sen tarvitsisi silkkaa kiirastultakaan olla – vai pitääkö? Vieteri vääntää punkkinsa ja postpunkkinsa niin pahasti kierteiltään, että lopputulema on rujoudessaan jo puolinerokasta.

Mika Roth

Lukukertoja: 890