Pienet

Pienet - Kesäkuu 2019

11.06.2019


Dortmunder: Lyhyt kylmä kesä Dortmunder: Lyhyt kylmä kesä
Maaseutumusiikki

Oman pitkän ajan sääennustuksensa kesälle tarjoava Dortmunder on saatekirjeen mukaan 1-4 henkinen duo. Herrain musiikki on saanut merkittävimmät perintötekijänsä Louisianan haitarivetoisesta perinnemusiikista, jota kutsutaan kuulemma zydecoksi. Dortmunder on muokannut Amerikan sydänmaiden ääniaarteista itsensä kuuloista suomizydecoa, jota jatketaan rohkeasti omilla eväillä ja käännösbiiseillä.

Kolmen biisin mittaisen EP:n avaava Lyhyt kylmä kesä on iloluonteinen pohdinta sään jumalten oikkujen seurauksista. Onko tämä nyt varmin tapa taata kuuma hellekesä? Toivotaan niin. Biisin veivaava groove tuo yhdeltä kantiltaan mieleen skan keinunnan, kertosäkeen suomikantrimaisen hoilailun siirtäessä painopisteen kuivempien osavaltioiden puolelle. Markkinalaulu on vanhan louisianalaisen kansansävelmän käännös, jossa Mardi Grasin tanssi, eli La Danse De Mardi Gras, on taittunut markkinoiden mainoslauluksi. Tämä rinkeli maistui toiselta sivultaan jo pakkopullalta.

Bonusraidaksi sijoitettu Pitkäpiimäinen perjantai tuo ääneen jo edesmenneen Pekka Myllykosken, jota Dortmunder säestää luonnollisesti kantrimmin. Muutaman vuoden ikäinen harvinaisuus sai nyt virallisen julkaisunsa, jota Myllykosken fanijoukot taatusti arvostavat.

Mika Roth


Local Al: EP1 Local Al: EP1
Soliti

Local Al, eli Aleksi Pahkala, järjesti melkoisen yllätyksen En luovuta -sinkullaan. Siinä missä musiikin monitoimimies oli aiemmin luottanut enemmänkin rockin räimeeseen ja sähkökitaran voimaan, oli loikka dream popin vokooderilla muokattuun maailmaan vähintäänkin yllätys.

EP1 on ensimmäinen osa kunnianhimoisesta EP-trilogiasta, jonka toinen osa tulee kuuleman mukaan käsittelemään maailman tilaa. Aikoinaan ilmestyvä kolmas EP taas pui nähtävästi kuolemaa, rakkautta ja kaikkea muuta ei-niin-kevyttä kamaa. EP1:n teemat ovat puolestaan elämä ja rakkaus, joista ensinnä mainittua pohdittiinkin jo sinkulla pieteetillä.

Unelias poppis Tuolla on vanha kotini kertoo jo nimellään oleellisen. Menneitä asioita vatvotaan ja asioita huomioidaan, mutta murheessa ei lähdetä möyrimään tarpeettomasti. Uusia uria avataan, mutta EP:n mittavin yllätys on kuitenkin punkisti räyhäävä Selkään puukkoja, rään lentäessä räyhäkkäästi poskelle. Tiukassa seurassa Nämä rannat kuuluvat meille jää väkisinkin seinäruusuksi, vaikka biisin pirtsakka kosketinsoundi ilahduttaakin.

Mika Roth


Milou: Plus que ça Milou: Plus que ça

Sanotaan että perimmäinen salaisuus kaikissa taiteissa on yhdistelyn taito, kyky luoda oma näkemys eri suunnista omaksutuista palasista, niin tietoisista kuin alitajuisistakin, menettämättä silti omaa ääntään. Milou rakastaa ranskalaista romantiikkaa ja skandinaavista melankoliaa, joita hän pyrkii sulauttamaan angloamerikkalaiseen moderniin soulpoppiin. Kaava saattaa vaikuttaa mahdottoman kunnianhimoiselta, mutta Milou ei haasteita kavahda.

EP:n neljä biisiä tarjoavat rikkaan kattauksen pop-artistin kulttuuririkkaasta maailmasta. Jonnekin kasarimahtiballadin ja modernin r’n’b:n väliin sijoittuva Mon exemple tarttuu välittömästi melodiallaan. Impuissante on puolestaan selvimmin tanssilattioille suunnattu moderni siivu, jonka elektroniset pinnat ovat kiistatta tätä päivää. Le temps des envies on balladimaisempi tunnelmointi akustisempien soitinten parissa ja kerrassaan kaunis viisiminuuttinen kiireettömyyden lähteillä. Tässä seurassa Plus que ca tahtoo jäädä väliinputoajaksi, vaikka kelpo kappale onkin.

Milou kuulostaa mielestäni selvimmin ranskalaiselta, eikä vain kielivalinnan ansiosta. Skandinaavisuus ja suomalaisuus ovatkin jääneet mausteiksi, sillä tokihan myös ranskalaiset ovat kautta aikain kertoneet sydänsuruistaan. Persoonallinen ja laadukas työn jälki antavat luvan odottaa tulevalta vielä paljon enemmänkin.

Mika Roth


Mio¬īs Mountain: Room Mio¬īs Mountain: Room
Playground

Mio¬īs Mountain on LCMDF-yhtyeest√§ tutun Mia Kemppaisen elektropop-projekti, jossa korostuu voimakkaasti visuaalisuus. Kuvallisen puolen korostaminen on siin√§ m√§√§rin voimakasta, ett√§ projektiin liittyv√§√§n materiaaliin kannattaa tutustua omissa kanavissaan. Mutta Desibeli.net on musiikkiverkkolehti, joten tutkitaan EP:n nelj√§√§ raitaa nyt vain audion kantilta.

Avaukseksi sijoitettu Into The Fog on kvartetin hittipotentiaalisin siivu, elektronisen ja modernin popin lipuessa akustisen kitaran v√§ritt√§m√§n√§ kuin lumouksessa. Vokaalit soivat samaan aikaan konemaisina ja l√§mp√∂√§ huokuvina, virtaviivaisen soundiverkon leijuessa painovoimaa uhmaten. Everyday Messiah nojaa jopa √§rsytt√§vyyteen saakka nimens√§ hokemiseen, mutta kuinka ollakaan ‚Äď soittokertojen my√∂t√§ se mik√§ alussa √§rsytti, ryhtyykin lopulta miellytt√§m√§√§n. EP:n kaksi muuta raitaa eiv√§t ole varsinaisesti heikkoja, mutta luultavimmin kuvallinen tuki tekisi oikeutta ainakin Dangerous Groundille, josta tuntuu puuttuvan jotain oleellista.

Mio¬īs Mountainin Room on kansikuvansa tavoin mielenkiintoinen pikkumaailma, joka saattaa napata varomattoman vilkuilijan sis√§√§ns√§. J√§√§n mielenkiinnolla odottamaan projektin seuraavia askeleita.

Mika Roth


Missikisat: Proteus Stultus Missikisat: Proteus Stultus
Soit Se Silti

70-lukulaista progerockia lahkeet lepattaen soittava Missikisat yllätti viime vuoden lopulla ilmestyneellä Harsprånget (Koskipassio) EP-levyllään. Nyt pikkukiekkoja ahkerasti julkaissut yhtye sulkee EP-kvadrilogiansa kiekolla, joka on jälleen jotain hieman erilaista kuin mitä aiemmin on kuultu.

Missikisat onnistuu Proteus Stultusilla kuulostamaan 70-luvun suomalaiselta Rush-coverb√§ndilt√§, joka koittaa p√§√§st√§ Love Recordsin leipiin ‚Äď mutta t√§ysin omilla ehdoillaan. Vokalistin jylh√§ tyyli vet√§√§ pellit auki, kun taas orkesterin tarkka ja taloudellinen tapa soittaa pit√§√§ liekkej√§ tahollaan kurissa. N√§in biisit ovat samaan aikaan tarkkoja rakennelmia ja hetken hurmokseen heitt√§ytyvi√§ viipaleita elon herkullisesta kakusta, ja juuri tuossa kontrastissa Missikisat vie potin kotiinsa.

Viimeiset pari minuuttia instrumentaalina jyrisevä Proteus alleviivaa selvimmin levyn omanlaistaan kahtiajakoisuutta, mutta neljästä kipaleesta avaukseksi sijoitettu Enne on kiistatta nipun potentiaalisin murtautuja. Mainitaan vielä ankkuriraita Kseniakin erikseen, ihan jo uuden aallon sarastuksensa ansiosta.

Mika Roth


Neiti Olga: Elonmerkkejä / Armo Neiti Olga: Elonmerkkejä / Armo
Luova Records

Neiti Olga on nähtävästi vasta viime vuonna perustettu trio, jonka keikkakokoonpanoon kuuluu peräti seitsemän muusikkoa. Bändin äänimaailma onkin samaan aikaan massiivinen, eteerinen ja tyyliltään sangen vaikeasti määriteltävä pop-rock-jotain. Kahden biisin mittainen sinkku pohjustaa syksyllä julkaistavaa pitkäsoittoa, jolla bändin spektrin luvataan vain laajenevan entisestään.

Sinkun ykkösraita Elonmerkkejä levittäytyy monimuotoisena ja lukemattomia kerroksia sisältävänä, runsaiden yksityiskohtien täyttäessä barokkipopin tunnusmerkit. Naisvokalistin laulu pitää ensimmäisen puoliskon kasassa, mutta äänikakku paisuu yli äyräidensä, eivätkä vokaalit pysy mukana kilpavarustelussa. Viimeinen minuutti onkin sitten yhtä loppuliukua täyden orkesterin pauhatessa kuin Kerkko Koskisen märissä unelmissa konsanaan. Armo on puolestaan reilun minuutin lyhyempi ja ainakin viisi numeroa pienempi pop-helmi, jonka rauhallisuus virkistää pauhun jälkeen. Näiden näytteiden perusteella Minä, aina -debyyttialbumista on tulossa melkoinen tapaus.

Mika Roth


Project Rutinski: Tequila Raakana Project Rutinski: Tequila Raakana

Raakaa ja pitelemätöntä hard rockia suomalaisella asenteella rutisteleva Project Rutinski oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla melko tarkkaan viisi vuotta sitten. Tuolloin Kommando räyhäsi vielä enemmänkin Klamydia-punkin äärellä, mutta sittemmin tyyli on jalostunut persoonallisemmaksi.

Tequila Raakana koostuu kahdesta ainesosasta. Ensinnä kuultava Raakaa voimaa pullistelee kuin voimansa tunnossa oleva Popeda nousuhumalassa, mutta mikäs siinä on kukkoillessa, kun tukena on ykkösluokan kipale. Kakkosraita Tequila Sunrise yllättää tarttuvalla tunnelmoinnilla ja suorastaan upealla kitaroinnilla, josta ei ole lainkaan niin mahdotonta löytää kulmaa jopa Dire Straitsin suuntaan. Enkä olisi ihan heti kuvitellut sanovani moista ääneen.

Sanovat että suomirock on kuolemassa, mutta Project Rutinskin kaltaiset yhtyeet voivat antaa sille aivan uuden ja erilaisen elämän, joka ei ole vain menneessä roikkumista. Bändi on löytänyt soundinsa, tyylinsä ja mikäli näin kovia vetoja löytyy repusta enemmänkin, en näe mitään esteitä suuremmallekin menestykselle.

Mika Roth


Sceptical Schizo: Aggressions Sceptical Schizo: Aggressions

Suomalaisen thrash metalin ensimmäinen aalto tuli ja meni joskus 80-luvun loppuhämärissä. Noilta ajoilta on peräisin myös Sceptical Schizo, joka katkaisee nyt 27 vuoden mittaiseksi venähtäneen julkaisutaukonsa. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Aggressions on tyylipuhdasta ja alkuperäisistä ideoista kummunnutta vanhan liiton thrashia, mitäpäs muutakaan. Neljästä kipaleesta yksikään ei tosin kestä reilua kolmea ja puolta minuuttia pidempään, joten pidemmät progeilukuviot … And Justice For All -klassikon viitoittamassa hengessä on jätetty suosiolla pois. Boom Die! saattaa kenties huvittaa nimellään, mutta ehtaa asiaahan siivu on.

Englanti taipuu rusahdellen kielen päässä, mutta etenkin nivaskan vikkelimmässä vedossa Unguided Missile lentää halki ilmojen suorastaan upeasti kohti maalialueen keskustaa. Harmi että mallikkaasti kulkeneessa biisissä lyödään lossit pohjaan jo ennen kuin kaksi ja puoli minuuttia on ehtinyt täyttyä. Ei näin pitkän odottelun päätteeksi kannattaisi hätäillä niin paljoa, ainakaan allekirjoittaneen mielestä.

Mika Roth


Sivuhenkilöt: EP Sivuhenkilöt: EP

Seinäjoella pari vuotta sitten perustettu Sivuhenkilöt on saanut pyöräytettyä kasaan ensimmäisen EP-levynsä. Yhtye ei tyrkytä mitään sen kummempaa genrelappua rinnuksiinsa kiinnitettäväksi, mutta suomenkielinen punkrock on ottanut vaikutteita ainakin uuden aallon rosoisuudesta.

Kolmesta biisist√§ ensimm√§isen√§ kuultava Tuhannes kerta on trion lyhin ja ensi alkuun nopeimmin tarttuva vet√§isy, kuinka ollakaan. Kahden naisvokalistin yhteisty√∂ pelaa ja rummut-basso-kitara kolmio ei p√§√§se jyr√§√§m√§√§n √§√§ni√§ altaan. T√§hti ja planeetta tipauttaa vauhtia tarjoten pari veike√§√§ yll√§tyst√§, metaforia k√§ytet√§√§n luovasti ja sci-fi hippuset pirist√§v√§t kummasti, varastamatta silti p√§√§roolia itselleen. Onhan kyseess√§ kuitenkin Sivuhenkil√∂t. Paras on kuitenkin j√§tetty loppuun, kun harteikas ja sopivasti sopiva Rhett Butler pist√§√§ tarjoilup√∂yd√§n t√§ysin uusiksi. Pikatulikohdissa b√§ndilt√§ tahtoo karat homma lapasesta ‚Äď hyv√§ll√§ tavalla.

Eritt√§in virkist√§v√§ ja yll√§tt√§v√§nkin monitahoinen tuttavuus. √Ąlk√§√§ unohtako kokeellisuutta ja rohkeuttanne, sill√§ juuri se tekee teist√§ niin uniikin.

Mika Roth


S√ľnder S√ľnder: S√ľnder
Grey Beton Records

Tummanpuhuvaa folkkia soittavan S√ľnderin perustaja, vokalisti-kitaristi Oliver D√∂ring on kotoisin Saksasta, mutta mies on viimeiset 12 vuotta asunut Kouvolassa. Trion muut j√§senet ovat kitaristi Anssi Jukka ja basisti Olli Meronen, eli toimeen tullaan ilman rumpuja sun muita h√§rp√§kkeit√§.

Yhtyeen debyytikiekolla on kolme raitaa, joilla teemat ovat musiikin tavoin varjoisampia ja tummempia. Onko ensimmäinen enkeli, Luciferiksikin kutsuttu valontuoja, vain raskaasti väärinymmärretty ihmiskunnan auttaja? Kysymykset ovat yllättäviä ja kulma on kieltämättä poikkeuksellinen, eivätkä Döringin tumma ääni ja hiukan nickcavemainen ulosanti ainakaan heikennä biisien voimaa. Raamatulliset aiheet, synnin ja kuoleman taakat, sekä näitä tuimia teemoja sitova sarkasmi istuvat pohjoiseen mielenmaisemaan ongelmitta.

Itse muoto ei viel√§ esikoisella yll√§ k√§siteltyjen aiheiden kunnianhimoon saakka, vaikka vahvimmillaan S√ľnder onkin jo melkoinen trio, kuten maxi-sinkun sulkeva Wicked Fire kiistatta osoittaa.

Mika Roth


The Lips: We're Never Gonna Be As Young As Tonight The Lips: We're Never Gonna Be As Young As Tonight
Piss Poor Company / Supersounds Music Oy

Aiemmin hieman keveämpää ja synavetoisempaa musiikkia luonut The Lips on ainakin toistaiseksi karistellut discon glitterit pois harteiltaan. Uuden EP-levyn viidellä kappaleella esiintyy poprock-yhtye, jonka soundissa yhdistyvät 60-luvun tyttörock ja uuden vuosituhannen Weezer-versumi.

Avausbiisi 3 a.m onkin mehukkaan weezerm√§inen helmi, mutta omasta mielest√§ni b√§ndin uudistunut paletti p√§√§see viel√§ paremmin oikeuksiinsa simppelisti nimetyll√§ 261144-518Z-rallilla. Rytmipuolesta kun nousee nyt mieleen Arcade Fire ja hieman surumielinen melodiakulku kutittelee jotain oleellista el√§m√§n ohikiit√§vyydest√§. T√§ysosumien koppaan kapsahtaa my√∂s Shine On, joka pinoaa tutut palikat hieman eri j√§rjestykseen. Nyt ollaan l√§himp√§n√§ aiempaa tanssilattiapoprockia, mutta ei sek√§√§n huono suunta ole, kun biisi vain kantaa ‚Äď ja t√§m√§ raita kantaa vaivatta maaliin saakka.

Itseään uudelleen keksivä The Lips onkin vahvoilla, sillä nyt tasapaino ison soundin, vetävien melodioiden ja painoa saaneiden lyriikoiden välillä lähentelee jo optimia.

Mika Roth


Cicutoxin / Necroslurg: Split 7 Cicutoxin / Necroslurg: Split 7‚ÄĚ
Rämekuukkeli-levyt

Koosteen ainoa splitti-seiska on kahden hieman samoilla laduilla sivakoivan raskaamman ryhmän yhteistyön hedelmä. Hardcore on kummankin rykmentin mauste, mutta muiden ainesosien suhteet ovatkin sitten virkistävän erilaisia.

Cicutoxin on tipauttanut ’power violencensa’ vauhtia. Reilun kolmen vuoden takainen splitti Pigeon Huntin kanssa jätti positiivisen mielikuvan, jota uutukainen vain vahvistaa. Ykkösraita Mental Fog etenee, olosuhteisiin nähden, jopa jouhevasti kohti sludgen ja punkahtavan metallin ydintuhopilveä. Rumpali Valtterin energiset ryöpytykset yllättävät voimallisuudellaan, mutta eivät hälvennä negatiivisuuden usvia, vaan ennemminkin antavat niille vain sairaalloisen lisähohteen.

Huomattavasti sisarustaan raskassoutuisempi A Decent Scum tiputtelee tuskaisia rivejään kuulijan niskaan kivisateen kepeydellä ja vitsausten vakuuttavuudella. Villen laulu on yhtä kipua ja vaivaa, Markuksen ja Samulin kitaroiden viillellessä maisemakankaaseen lisää viiluja. Jotain biisin voimallisuudesta kertonee jo se, että kappaleen mitta tuntuu aina vähintäänkin tuplalta kansissa ilmoitettuihin (4:15) verrattuna.

Cicutoxin / Necroslurg: Split 7 Necroslurgin osuus on niin ikään kahden biisin mittainen. Bändin tyly ja tinkimätön hc-runttaus on aiempaa metallisempaa, vaikka punkin puoltakaan ei ole täysin hylätty vuosien saatossa. Eroavaisuudet reilun kahden vuoden takaiseen Haudantaka-kasettiin ovat selkeät, mutta tuolloinhan Necroslurg olikin vasta kahden hengen projekti, eikä mikään oikea, keikkaileva yhtye.

Messiaaninen kirous on biisikaksikosta kipakampi, crustimpi, metallisempi ja heavympi. Kitarasoolo napsahtaa kohdilleen kylmiä väreitä aiheuttaen ja biisin painostava tunnelma se vain tihenee loppua kohden. Lyijysivellin laahautuu nimensä veroisesti verkkaisemmin halki mustien kankaiden, Mari Luoman puolitukahtuneen huudon kruunatessa kokonaisuuden. Omaan korvaani tällainen painovoimaisempi junttaus soi bändille jotenkin luontevammin, etenkin kun hc-elementit pysyvät kuvassa mukana.

Mika Roth




Lukukertoja: 1087
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs