Rättö ja Lehtisalo: Herttakolmonen

Soit Se Silti / Ektro Records

Rättö ja Lehtisalo pistivät oleellisen pakettiin komeasti massiivisella Kovaa kamaa (Parhaat 2003-2018) -kokoelmalla. Siinä oli kaikenlaista ja monet ympyrät vaikuttivat sulkeutuvan. Kenties jopa lopullisesti, kuka sitä koskaan tietää.

Jatkoa saatiinkin odottaa pitkään, eikä Herttakolmonen ole tietenkään saman vanhan jatkamista – vaikka tavallaan onkin. Elektronisuus on pompannut maksimiinsa, mutta ryhmä ei turvaa kalsean tekoälyn virheettömän sieluttomaan jälkeen, vaan on ottanut analogiset digityöhaalarit kaapista. Herttakolmosen materiaali on sekoitus uutta ja vanhaa, Lehtisalon syntetisaattoreiden luodessa ”supermelodioita ja piippolanvaarimaisia koukkuja”.

Suomeksi tuttuja kappaleita on jatkojalostettu kasibittisillä rungoilla ja uusiakin ralleja löytyy seasta. Pointti on ollut kuitenkin luoda uusi yhtenäinen kokonaisuus, jolla wanhan ajan syntetisaattorisoundit ovat vallalla. Lehtisalo häärii konehuoneen ylilääkärinä, Rättö keskittyy vain ja ainoastaan laulamiseen, eikä lopputuleman ole tarkoituskaan olla hiotun virheetön. Industrialin ja synapopin rajoilla operoineet pioneeriryhmät oivalsivat jotain oleellista luodessaan rytmejä sähkörummuin ja elävin soittajin, vaikka tekeminen oli toisinaan hellyttävän kömpelöä. Herttakolmonen ei ole kömpelö, tai virheetönkään, se on jotain muuta ja enemmän.

Krauttia Rättö ja Lehtisalo combosta ei ole poistettu, mutta mielleyhtymät 80-luvun synapoppiin ja uuteen aaltoon ovat väistämättömiä. Entä mistä synapopissa oli alkujaan kyse? Isojen olkatoppausten ja tukkien aikakaudella teatraalisuus oli tapissa, kun The Human League, Japan, Alphaville ja kumppanit olivat vauhdissa. Rättö hallitsee teatraalisuuden suvereenisti, eikä Lehtisalolle tuota ongelmia vähäbittisempien synamaisemien luominen. Vähemmän on enemmän, taas hieman eri tavoin.

Spiritismin uudistetut muodot ovat tuoneet muassaan miltei kaksinkertaisen mitan, mutta henkipeli kantaa kyllä lähes yhdeksän minuutin mittansa. Valonnopeus tuntuu syntyneen täysin uudelleen, vaikka bonuskipaleeksi onkin alennettu, ja isoista biiseistä myös Avaruusshampanja kukoistaa uuden uutukaisessa hopeapuvussaan. Tunnen koukut, muistan niiden kurvit ja näen tutut paikat. Matka on silti toinen, muuntunut magia ei vain toista vaan myös nostaa, uskallan väittää.

Uusista siivuista Safiiri ja Teräs on nostalginen trippi synapopin TV-aikoihin. Mennyt ei ole yksisuuntainen ovi tai peili, vaan väkevä tekijä myös nykyisyydessä. Hermoparantola näkee duon hoidokkeina jossain kaukana, rauhassa, sivussa, paratiisissa, ironian puskiessa esiin kuin koivuntaimet seinustalla. Eeppisempi Postieversti on kasaripamaus, mutta tämäkin lyönti pysyy rajojen sisällä.

Herttakolmonen on periaatteessa suurelta osin vanhasta materiaalista koostuva albumi, mutta mikään ei ole kuten ennen ja näin voidaan puhua perustellusti uudesta kokonaisuudesta. Matka Vihreä mies -avausraidasta Kopernikus Hortoilee Näkinkengässä / Helvetissä - debyyttialbumin Vihertävä mies -numeroon on enemmän kuin 22 vuotta ja nippu bittejä. On täysin kuulijasta kiinni, kokeeko tämän itsensä versiointina vai uudelleenkeksimisenä. Niin tai näin, siirto on mielestäni uskalias, perusteltu ja jopa tarpeen. Kenenkään ei pitäisi muuttua omia parhaita palojaan toistavaksi jukeboksiksi.