Monsters Of Pop - lauantai

Aksu onnistui hyvin täyttämään piskuisen Artturin jo alkuillasta ja kohkasi tuttuun tyyliinsä hikisesti ja sympaattisesti. Kovin läheltä keikkaa ei tullut seurattua, mutta kyllä niitä hittibiisejä pysähtyi kuuntelemaan mielellään. Ei pitäisi tulla liian myöhään paikalle, nyt eturiveihin ei yksinkertaisesti kehdannut alkaa puskemaan. Ihan koko keikan mittaa Aksun sädekehä ei riitä valaisemaan, mutta parhaimmillaan mies bändeineen on mainio. Seuraavia akteja varten tuli onneksi ryhdistäydyttyä paremmin ja Aksun osaksi jäi tällä kertaa toimia hyvänä avaajana.

Turkulainen Cats On Fire maistuu kerta kerralta paremmalta. Muistaakseni kolmatta kertaa nähty bonuskosketinvahvisteinen nelikko heleili kitaroilla, lyömillä ja koskettimilla haikean lämminhenkisesti, laulaja-kitaristi Mattias Björkasin onnistuessa valovoimallaan nostamaan hymyn huulille ja kyyneliä silmäkulmaan. Vielä muutama vuosi sitten ei ollut näin, vaan miehen Morrissey-maneerit maistuivat turhankin uskollisilta. Samoin keikka ei ollenkaan soljunut ohi, vaan kappaleissa oli rikkaasti tunnetta ja myös potkua. Leevi & The Leavings -versiointi Amalia oli pienestä jäykkyydestään huolimatta hieno, mutta yhtyeen omistakin biiseistä löytyy jo melkoisia kultakimpaleita. Ei kuumin tai hotein, mutta sillälailla halausmielessä aika lämmin. Jäi loppuillaksi hymy päälle.

Viola vallankin tuntui Artturissa olevan hiukan väärässä paikassa. Kuulaaseen ja kipakkaan konekaihoiluun sopii pimeä klubitila huomattavasti arkista baarinnurkkaa paremmin. Jotain loistokkuutta kaksikon esiintymisestä puuttui. Silti biisimateriaali on edelleen tutun laadukasta, ja loistovetoja tuntuu löytyvän hiukan jokaiselta julkaisulta.

Kun yhtyeen soitantoa näki kerrankin melkein valoisassa tilassa, oli hauskaa seurata parrankasvatuskisaa käyvien Rikun ja Tommin keskinäistä sanailua ja hyvällä tavalla luokatonta läppää. Tuli välispiikkitikarin muodossa julki sekin, että Tommilta löytyi aikanaan Suurlähettiläiden neljä ekaa levyä. Tähän aiheeseen taas päädyttiin siitä, että yhtye oli aikoinaan sopinut että synttärisankari saa valita cover-biisin. Nyt juhli Riku ja valinta oli tosiaan Suurlähettiläitä. Kaikeksi onneksi Rikun laulu ja Viola-sovitus kuulostaa moisessa materiaalissa ihan kauhealta. Kuvitelkaa nyt, olisihan se nyt aivan kammottavaa jos Viola kuulostaisi oikeasti Suurlähettliläiltä ja Rikun leikkipuisto hiljenisi Jussun tapaan.

Hiukan se synttärijuhlinta joka tapauksessa sotki keikan intensiteettiä, joka ei muutenkaan ollut ihan parasta Violaa. Pellit sattui korviin eivätkä biisit ehkä ihan kurkottaneet vilunväristyksiin asti. Silti tanssijalt olivat ihan mallikkaasti lähdössä liikkeelle. En tiedä tosin oliko yleisö skeptinen Violasta Artturissa, mutta tuntui kuin tällä keikalla olisi ollut eniten tilaa… Tai sitten Laternan avausakti veti puoleensa.

Paavoharjun peruutettua esiintymisensä sai Laternan Lauantain avata Rättö ja Lehtisalo. Peruutuksesta ei (anteeksi vain) voinut olla siis kovinkaan pahoillaan, sillä duon keikoilla on tullut aina viihdyttyä. Homma lähti mukavasti käyntiin herrojen debyytin avausraidalla Valonnopeus, mutta varsin pian homma hyytyi hetkeksi teknisiin ongelmiin. Lehtisalon työkalusta katkesi kieli, jonka vaihtamista taustayhtye kannusti jamittelulla. Svengaava mutta yllättävänkin tylsä improvisaatio laski ilmassa ollutta magiaa, ja tämän jälkeen yhtyeellä oli täysi työ meiningin palauttamisessa. Loppua kohden spektaakkeli nosti kuitenkin päätään ja taiteilijain neronleimaukset huvittivat ja hämmensivät. Tosin yleisöä silmäillessä vaikutti siltä, että esimerkiksi heavypullistelut huvittivat erityisesti niitä, jotka eivät olleet herrojen showta aiemmin nähneet. Huumorissa on omat sudenkuoppansa: sama vitsi ei naurata kahdesti, yleensä. Kuitenkin kiistatta festivaalin ehdotonta parhaimmistoa.

Yo-Talolla esiintynyt Pluxus oli itselleni festien suurin yllättäjä. Vielä muutama vuosi sitten Casio-saundeja veistellyt yhtye oli uudistanut tyyliään varsin perusteellisesti. Trion nykyinen linja on taitava sekoitus teknon läiskettä, abstraktia äänitaidetta sekä pop-koukkuja. Kokonaisuudessa uusi ilme on myös synkempi, mutta monipuolisuudessaan huomattavasti kiinnostavampi. Itselleni mieleen tuli yhtymäkohtia lähinnä saksalaiseen indie-elektronicaan, esimerkiksi To Rococo Rot-yhtyeeseen. Sveduilla taisi hajota jokin kapine kesken setin, sillä alku keikan aikana olleet animaatiot hävisivät screenilta ja yksi jampoista poistui myös kesken setin lauteilta. Mutta eipä kauheasti haitannut, musiikkinsa pärjäsi omillaankin.

Tämän vuotuisten juhlien päätösaktista Aavikosta on tähänkin aviisiin kirjoitettu lukuisia reportaaseja. Hommasta voi todeta, että herrain valtakunnassa on kaikki hyvin. Suomielektron Spedejen huoltoasemaestetiikka puree hämmästyttävän tehokkaasti härmäläisyleisöön. Saattaisi kuvitella, että touhu olisi jo totaalisen passé, mutta jengi vain tykkäsi ja jorasi. Tutut elementit; naivit saundit, köpöset melodiat ja minuutin pitkät rumpufillit olivat siellä missä ennenkin. Yhdenlainen saavutus sekin.

Tästä takaisin torstain tapahtumiin tai keskimmäisen illan perjantain juhlintaan.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo, teksti: Sami Nissinen