The Empire Strikes: Vol. 5

Ghost Highway Records

Action ja garage rockin bensalla vuodesta 2012 operoinut The Empire Strikes iski todellisen herttasuoran pöytään alkuvuodesta 2024. Motell Scandinavia -pitkäsoitto nosti, lavensi, syvensi ja korotti ryhmän rock’n’rollia, menemättä kuitenkaan negatiivisella tavalla minkään rajan ylitse. Kaikki toimi, eikä mitään olisi osannut ottaa pois.

En tiedä onko bändi kokenut sen kummempia paineita uusinta kiekkoa työstäessään, mutta kirjoissani simppelisti nimetty Vol. 5 joutui välittömästi tiukkaan paikkaan. Vaan eipä mailaa ole taidettu pahemmin puristaa, mikäli eräällekin leffalle kunniaa tekevästä Elwood and Jake -rallista voi jotain haistella. Talla painetaan lautaan, Chicagoa kohti kaahataan ja hauskaa on, kun klassinen rock saa liekehtivät renkaat alleen. Paljon asennetta, hiukan huumoria ja kunnon rock’n’rollia – kaava toimii edelleen ja voi paksusti.

Arvioitavaksi saapui CD-levy, mutta albumin rakenne pelaa hyvin myös vanhalla vinyylilevyn/C-kasetin logiikalla. A-puoli startataan ensimmäisenä sinkkuna ilmestyneellä Congrecation-ässällä, jota seuraa vielä kiukkuisempi, energisempi ja purevampi Hoist My Colors. Arkojakin aiheita voidaan nostaa pintaan, eikä rapaa kuitenkaan viskota toisten niskaan. Teksteistä löytyy jälleen paljon pohdittavaa, kun elämä ei enää olekaan niin yksioikoista ja mutkatonta.

Albumin kipakan alun jälkeen otetaan tovi rauhallisemmin, kunnes B-puolen starttaa em. Elwood and Jake, jota seuraa iskevällä rytmillä ja pienellä tanssilattiaflirtillä buustattu The Last Dance. Pöytä jonka ääressä juhlitaan, on periaatteessa jatkuvasti sama, mutta tarjoiltavien maut ja vivahteet vaihtelevat sopivasti. Entä mikä nostaa The Empire Strikesin kattauksen halpis pizzabuffetista laadukkaampaan sarjaan? Vastaus on helppo: itse ainekset ja niistä loihditut annokset.

Napakka kitararock on tiukaksi puserrettua ja eteenpäin vievää voimaa ja vain loppukahinoissa soiva Enemies ylittää hädin tuskin neljän minuutin rajan. Ja tuokin numero itse asiassa kohottaa naapureidensa arvoa jo silkan vaihtelun avulla. Näin ankkuri Playbook tuntuu naapurin vieressä timmiltä kierrokselta rock’n’rollin liekeillä varustetulla amerikanraudalla, ja mahtiballadiksi luokiteltava Viper and Eve ei jää orvoksi piruparaksi muun meuhkan keskellä.

Vol. 5 summaa kitararockin parhaita puolia turvautumatta kuitenkaan kliseisiin tai heppoisiin ratkaisuihin. Äänenpaine nousee hetkittäin kovaksi ja sähkökitara kukkoilee pomona kukkulallaan, mutta sävyjä on kymmeneen raitaan ja vajaaseen 34 minuuttiin saatu vähintäänkin riittävästi.