Kielo Kärkkäinen: Kuin tarttuisi kädestä

Texicalli Records

Kielo Kärkkäinen on laulaja/lauluntekijä, jota todella arvostan. Viimekesäinen yhteistyöalbumi Valmistaudu rauhaan oli toki isolla joukolla saavutettu onnistuminen, mutta etenkin Kärkkäisen osalta kirjoissani ansiokas taidonnäyte.

Tätä taustaa vastaan olen hämmentynyt, kun Kärkkäisen uusin pitkäsoitto ei puhutellutkaan minua tuttuun tapaan. Reilun kahden vuoden takainen Näkijä-sooloalbumi osoitti toki, että toisinaan armoitetun folk-laulajan levyille pitää vain antaa aikaa. Niinpä olen kuunnellut Kuin tarttuisi kädestä -albumia uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, mutta jokin tuntuu nyt puuttuvan musiikin luomalta kentältä.

Kokonaisuutena uusi levy vaikuttaa olevan virtaviivaisempi ja teosmaisempi kuin monet aiemmista. Siinä missä Näkijän ykkössinkku Valkovuokkonäyt pysäytti svengauksellaan ja Ajattelen häntä jota ei ole teki saman hitaalla tuokiollaan, näyttäytyy uusi pitkäsoitto tavattoman tasaisena kappaleiden joukkona. Niin tasaisena, etten tahdo erottaa äänimaisemista enää kovinkaan dramaattisia muotoja. Toki kappaleita soitetaan eri tavoin ja painotuksin, mutta kaikkea leimaa tasaisuus, eikä tasaisuus ole tällä erää kiistattomasti vain positiivista.

Kaihoisalla sähkökitarallaan pelaava Lintusein on pikkunätti lintunen, mutta ei sekään lennä kovin korkealle kuulailla taivailla. Kärkkäisen sanat ovat edelleen tarkkoja, oivaltavia, toisinaan ovelan väisteleviä ja vihjaileviakin. Niissä huomioidaan aikamme eristäytymistä, kun rakkauden asiat – ja monesti kaikki muukin – hoidetaan digitaalisin yhteyksin. Lopussa sentään hiukan revittelevä ja sodanvastainen Maailman silmät voi kertoa mistä tahansa maailman sodasta, tuskan lähteiden ollessa halki aikojen niin kovin samanlaisia. Vastakkainasettelu ja joko/tai -ajattelu valtaa alaa, vaikka järkevin reitti löytyisi usein kompromissien kautta.

Ansiokkaasti levyn sulkevassa ankkurikappaleessa Nojaamme tyhjään pohditaan ajan vaikutuksia, sekä kaiken tarkoitusta. Kärkkäinen ei raota mysteerien verhoja sen kummemmin, mutta sanoo silti ääneen jotain arvokasta: ”vaikka tajuaisinkin miksi laulan aina laulaisin tuhat kertaa ja kuuluvammin”. Aivan jokainen ei pystyisi sanomaan vakuuttavasti moista julistusta, mutta Kärkkäinen onkin laulaja/lauluntekijä poikkeuksellisen suurella sydämellä.

Kärkkäisen viides albumi jäi minulle osin saavuttamattomaksi maaksi, tai sellaisen tunteen levy herättää yhä ja edelleen. Kuulen sanat, pidän tavallaan hiljaisuutta suosivasta ilmaisusta ja kuulen bändin taidon. Kaikki on siis kohdillaan ja siroa, mutta onko tämä jo tarpeettomankin seesteistä, rauhallista ja sopuisaa? Voiko folk-albumi kuulostaa liian asettuneelta? Esitän kysymyksiä, joihin olisin kaivannut vastauksia. Sen ainakin tiedän, että olisin ehdottomasti halunnut pitää tästä levystä enemmän.