Pienet

Pienet II - Lokakuu 2023

30.10.2023


As the Sun Falls: Where The Silence Reigns As the Sun Falls: Where The Silence Reigns

Kotimainen melodista death metalia soittava As the Sun Falls syntyi Sveitsissä keväällä 2020, pandemian lukitessa maailman. Kitaristi/vokalisti ja biisikirjoittaja Jani Mikkänen aloitti sooloprojektin ja sittemmin syntyi bändi. Pieni mysteeri on se, kuinka EP:t, sinkut ja debyyttialbumi ovat jääneet allekirjoittaneelta huomiotta, mutta nyt tilanne korjaantuu.

Yhtye ottaa death metalista tiukan otteen ja vie musiikkiaan epäröimättä kohti pohjoista. Kappaleissa voi aistia jäisen kylmyyden, jylhän luonnon jatkuvan läsnäolon sekä eläväisen alla vaikuttavat mystiset voimat. Voimille voi jokainen antaa nimiä, kuka lienee The Wandererin vaeltaja, jonka taival jatkuu Trees as My Gravestone -raidalla. Meidän ei tarvitse tietää sitä, tärkeämpää on tuntea matkan raskaus ja sydämestä kumpuava usko omaan tekemiseen. AtSF:n musiikkia on helppo kuvata eeppiseksi, koska tuhdit kitaravallit nostavat tuntoja ja rytmiryhmän jylisevä soitto kaikuu armotta. Nostan silti avainsanaksi tunteen. Näissä melankolisissa melodioissa on huima annos tunnetta, toivoakin, jos kuulemaani oikein tulkitsen.

Kahden raaoilla vokaaleilla tarjotun numeron jälkeen matka sulkeutuu Where the Silence Reigns -instrumentaaliin, joka taitaa olla vuoden upeimpia numeroita death-instrumentaalien saralla. Kokonaismittaa kolmelle raidalla kertyy lopulta lähemmäs 21 minuuttia, mutta siinä ei ole sekuntiakaan turhaa mukana.

Mika Roth


Black Dreams: Disguised as Holiness Black Dreams: Disguised as Holiness

Hymyilin aidosti, kun Black Dreamsin tuplasinkku tuli vastaan pienjulkaisujen pinosta. Black Sabbath on kunniassa ja Danzigin nimi aiheuttaa lämpimiä aaltoja tuvassani, joten raumalaisten julkaisu päätyi pakkokuunneltavien joukkoon.

Eikä bändi suinkaan petä, vaan tarjoaa kaksi hyvin erilaista makupalaa melankolisen ja perinnetietoisen heavy metallin ystäville. A-puolen Disguised as Holiness groovaa stonerisella sivumaulla ja basso todella tuntuu rumpujen rinnalla mojoa rikastavana elementtinä, kun biisin iso vauhtipyörä vain kieppuu ja kieppuu. Tekstissä otetaan kantaa pyhiä sotia käyvien järjettömyyteen, onhan kaikkien pääuskontojen perusidea elämän kunnioitus. B-puolen We Embrace the Night on sisarustaan rauhallisempi ja seesteisempi tunnelmointi, osin akustisen ja asianmukaisen karsitun muodon tipauttaessa säröistä terää pienemmäksi. Alla hiljaa ja varoen jyrisevät koskettimet huipentavat jo valmiiksi tiheätunnelmaisen paketin.

Tarina ei kerro onko tuplasinkku poikimassa enemmänkin julkaisuja, mutta eiköhän aika olisi kypsä uudelle EP:lle – tai peräti ihka oikealle pitkäsoitolle. Moista odotellessa voikin nähdä jo synkkiä unia parhaina öinä.

Mika Roth


Cosmocrat: New World Anthem Cosmocrat: New World Anthem

Hämeenlinna/Helsinki/Lahti -akselilla vuonna 2023 toimintansa aloittanut Cosmocrat yhdistelee progressiivisessa metallissaan saatesanojen mukaan groovaavia kitarakoukkuja, vintagehenkisiä syntikoita sekä monipuolista laulua. Julkaisuhistoriasta löytyy tuoreen EP:n lisäksi kaksi sinkkua, jotka kuullaan heti EP:n startissa.

Huhtikuussa debyyttisinkkuna ilmestynyt Passages of Time on kovin porcupinetreehenkinen laskettelu, jonka polveileva kulku ja tuhtiutta suosiva kitarapaketti pitävät tähdet kirkkaina taivailla. Toinen biisi ja sinkku Falling Objects onkin sitten EP:n mittavin numero päälle seitsemän ja puolen minuutin mitassaan. Matka saattaa olla pitkä, vaan se kannattaa kulkea ryhmän kanssa, sillä ovelasti nykivän siivun syke on levoton ja lyriikat vähintäänkin monitulkintaiset. XYZ lisää löylyä ja Hypernegativen teksti saa jopa Dave Mustainen vaikuttamaan optimistilta. Sanojen painotusten muuttuessa muuttuu myös vokalistin ilmaisu, joka yltää melodisesta laulusta ongelmitta aina superäreään kärinään saakka.

New World Anthem on kiukkuinen ja energinen paketti progehtavaa metallia. Kuten todettua, tekstit ovat osin monitulkintaisia, mutta monta terää on kiistatta ilmassa. Musiikkinsa puolesta Cosmocrat hakee muotoaan yhä kasarin ja tämän päivän välistä, mutta ajan virrasta on osattu mielestäni napsia toisiinsa sopivia osasia.

Mika Roth


Darkness Is My Canvas: White Noise Darkness Is My Canvas: White Noise

Joidenkin mielestä pitkiä ja moniosaisia otsikoita tulisi välttää, mutta itse en kokenut vaikeuksia muistaa Darkness Is My Canvas -yhtyeen nimeä. Viime keväänä julkaistu Fade into the White Noise -sinkku oli progehtavan rockmetallin juhlaa ja nyt on kuuden raidan EP käsittelyssä.

White Noise on peräti päälle 34 minuutin mittainen annos, joten teknisesti kyseessä on albumi. EP niputtaa neljä sinkkua ja mukana on esikois-EP:n Salvation (Slava Ukraini) hivenen päivitettynä. Fade into the White Noise saa kunnian avata pelin ja onnistuneen startin perään kosahtava Drown on pohjoisamerikkalaisista isokertsisistä jäteistä kimmoketta hakenut huudatusraita. Loppuvuodesta 2022 julkaistu The Game ja ’uusi raita’ Tilted Vision siirtyvät futuristisempiin soundiin ja näissä kohdin vaikutelistauksen Pink Floyd sekä My Chemical Romance muistuvat mieleen, pienellä Porcupine Tree -kulmalla. Vahva ponnistus on myös Inverted, joka 9 minuutin mitassaan ehtii tehdä melkoisen määrän asioita. Soundien saralla tehdään äänimatka ja lapsekas seikkailu sounditemppuilun viidakoihin. Välissä kuullaan The Queen -henkisiä melodiakiemuroita, harmonioita ja ryhmälaulujuttuja, rokkauksen leventäessä puntteja farkuista, eikä mikään tunnu olevan mahdotonta.

White Noise on kuin ylisuuri juhla-ateria, jota pitää sulatella. Jokaista makua, nyanssia sekä yksityiskohtaa pystyy täysin arvostamaan vain ajan myötä, jolloin myös kokonaisuus asettuu vasta lopulliseen muotoonsa.

Mika Roth


Iku-Turso: Ikuinen kirous Iku-Turso: Ikuinen kirous
Purity Through Fire / Korpituli Productions

Raakaa black metalia takova Iku-Turso kutsuu Ikuinen kirous -levyään EP:ksi, vaikka kokonaismitta huitoo 37 minuutin tuolla puolen. Tämä saa tietysti pohtimaan, että minkälainen annos pitkäsoitto enää olisikaan orkesterin mielestä…

Filosofoinnit sikseen ja asiaan. Iku-Turso käsittelee levyllä eri maailman kolkista kumpuavia ultimaalisen pimeyden ja/tai pahuuden ilmentymiä. Raamatustakin tuttu Eben-Ezer saa tulisen muodon bändin hellittämättömän black-ryöpytyksen alla, menon ollessa kirjaimellisesti raamatullista. Gauss-raita viitannee puolestaan saksalaiseen matemaatikkojen prinssiksikin kutsuttuun tiedemieheen, joten muoto on nyt hienostuneempi, rakenteet majesteetillisempia ja tekniset korotukset suorastaan – niin, matemaattisia. Nkotimsefuopua ei ollut nimenä lainkaan tuttu, mutta tuo muinainen afrikkalainen symbolihan on hakaristi, ja sen me tunnemmekin harmillisen hyvin. Tiukalla riffityksellä ja massalla tämäkin raita kaulitaan perinteiseksi black metaliksi, pohjoisuuden hohkaessa mielestäni ilmansuunnista selvimmin läpi kudosten.

Iki-Turson black on ehdotonta ja tinkimätöntä, se on tunnustettava. Metallin raskaus ei kuitenkaan puserra ideoita hengiltä, vaan tarkemmin biisejä kuunnellessa huomaa yhä useampia osia, kohtia ja palasia. Ankkuri Thornspawn Chalice painaa jo plus 7 minuutillaan melkoisesti, mutta muuten pursi pysyy pinnalla.

Mika Roth


Kaikki turhat haaveet: Pelkkää tuulen suhinaa Kaikki turhat haaveet: Pelkkää tuulen suhinaa
Minna Records

Popahtavan pirtsakkaa punkrockia soittava Kaikki turhat haaveet kävi tutuksi pari kuukautta sitten, kun yhtyeeltä ilmestyi Silmissä pimenee -sinkku. Sähäkkää ja hiukan ramonesmaista punkkia on tarjolla seitsemän siivun annos, yhteismitan yltäessä 19 minuutin tuolle puolen.

Ensinnä on todettava, että sinkku on kyllä valittu tarkoin. Silmissä pimenee kun on kiekon tarttuvampaa laitaa ja biisin kyky hyödyntää vokaalien melodisuutta on viety huippuunsa. Riikka, Hanna, Sanna ja Anu ymmärtävätkin genren opit ja melankolian kaivohan on näillä seuduin ehtymätön, kun on aika huuhtoa kaikki turhat haaveet pois. Samoille tarra-arvoille yltääkin vain Kaikki turhat haaveet -biisi kertsissään, sekä muotin rikkova ankkuri Bailubiisi. En alkuun ollut täysin vakuuttunut em. siivun synavalleista ja muodosta, mutta rikkaushan on rikkautta – kai. Juhannus näkee keskikesän suuren juhlan lähinnä ahdistuksen huipentumana, vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa.

Pelkkää tuulen suhinaa – sitähän se elämä on, eikä asialle voi mitään. Melodista, melankolista, pahimmillaan jopa murheellista, vaan ei missään nimessä masentavaa. Aikuisuus ei sitten tuonut muuta varmuutta kuin sen, että edelleen ollaan eksyksissä ja hukassa oleminen saattaa olla koko elämän ns. perimmäinen totuus.

Mika Roth


Kielo Kärkkäinen: Valkovuokkonäyt / Lahja (kahdelle) Kielo Kärkkäinen: Valkovuokkonäyt / Lahja (kahdelle)
Texicalli Records

Siitä onkin hetki, kun viimeksi kuulin mitä Kielo Kärkkäinen puuhailee. Vajaa vuosi sitten Matti Salon kanssa julkaistu En voi jäädä suremaan EP oli rikas salaatti jazzin, popin, folkin ja rytmimusiikin rikkaista hedelmistä, ja nyt pohjustetaankin sitten jo seuraavan albumin tuloa.

Tammikuuksi luvattu neljäs pitkäsoitto on ensimmäisen sinkkunsa perusteella jälleen menevää ja hiukan folkahtavaa poprockia, eikä A-puolen Valkovuokkonäyt jää paikalleen jumittamaan. Svengaava ja orgaaninen siivu elää Kärkkäisen aina vain sielukkaammasta laulusta, sekä bändin groovaavasta soitosta. Salo on jälleen kitarassa, mutta olkihattua päästä myös rytmiryhmän edessä. Simo Laihonen osaa soittaa rumpuja väkevästi ja silti hiljaa, eikä Mirva Orminin bassolinjoista löydy tarpeetonta liukua. Yhdessä syntyy magiikkaa ja taikaa, joka tempaa mukaansa elämään, kokemaan, näkemään maailman upeuden. Tämä on niin epäsuomalaista positiivisuutta, että siivua on suositeltava pohjoisen taivaan alla kärvisteleville tähän vuodenaikaan. A cappella -muodolla maailmaan saatettu Lahja (kahdelle) on herttainen laulunumero, joka vangitsee lyhyen hetken – katseiden kohtaamisen – ja taas magiikka räiskyy.

Neljäs pitkäsoitto tulossa, bändi toimii kuin unelma ja biisikynästä tuntuu kirpoavan entistäkin värikkäämpää mustetta. Eli kelpaa odotella tammikuun päiviä jo nyt, sillä hyvää ja kaunista on selvästi luvassa.

Mika Roth


Marto: Ikuisuuden lauluja Marto: Ikuisuuden lauluja
Rockhopper Music

Musiikki elää yhtäältä harmonioista, mutta elintärkeitä ovat myös kontrastit ja jännitteet. Runollista corea esittävä Marto on aina satsannut jälkimmäiseen, kun hetkittäin suorastaan viehättäviä tekstejä on ryyditetty kylmästi rouhivalla hardcoreisella metallilla. Toisella EP-julkaisulla paino, vauhti ja draama vain jyrkkenevät, G-voimien käydessä suorastaan hirmuisiksi.

Ikuisuuden lauluja EP on kolmen raidan mittainen paketti, jolta ei löydy nimibiisiä. Startissa Obsidian iskee välittömästi ilmat pihalle. Korvat saavat olla tarkkoina, kun karjuttuja, huudettuja, ärjyttyjä ja sylkäistyjä sanoja yrittää poimia betoninpehmeiden kitaravallien seasta. Rytmiryhmä lyö pökköä pesään ja Alas survotaan karvan päälle kahteen minuuttiin, mutta vaihdetta ehditään vaihtaa pariinkin kertaan kiihdytysten ja vyörytysten ristiaallokossa. Ankkuriraita Aioni ehdittiin julkaista aiemmin sinkkuna ja tiukkaa kitaratulta kirpsakoina palasina tarjoava biisi on kolmikosta jyräävin. Kitarasoundissa on kaikuja äärimetallin mustuudesta ja aina vain on synkempää meno, kun poloista ihmistä retuutetaan halki ties minkä koitosten.

Ikuisuuden lauluja puskee Marton ilmaisua määrätietoisesti lähemmäs kuilun reunaa ja pimeyden sydäntä. Kuinka pitkälle tuota suuntaa voi enää edes jännittää? Ken tietää, mutta kuten jo alussa totesin, tässä toteutuvat nyt huimat jännitteet ja mahdottomat kontrastit. Tuntuu taatusti luissa ja ytimissä asti.

Mika Roth


Mesohiki: Riparimuistoja EP Mesohiki: Riparimuistoja EP

Ja sitten jotain hieman erilaista. Punkahtavaa rockia ja suomipunkkia kieli poskessa(kin) soittava Mesohiki syntyi ensi kertaa vuonna 2018 nelihenkisenä hauskanpitoprojektina. Sitten koitti yhtyeelle kalsea kuolema, tai pitkä tauko nyt ainakin. Telakoituminen/raatoutuminen päättyi kun puolet jäsenistä päätti jatkaa toimintaa syksyllä 2023. Nyt kasassa on neljän rallin kokoinen esikois-EP, joten lähdetäänpä porukalla vaeltelemaan muistojen poluille…

…ja löydämme itsemme riparileiriltä? Saatesanojen mukaan vanhaa kierrätetään, enkä tiedä tarkoittaako tuo nyt jotain tiettyjä biisejä, vai koko touhua noin yleisellä tasolla. Niin tai näin, kovin woo-hoo-ooo ramopunkkia Savun haistaessani, jodlaan ainakin on, ja Iltasatuhan soundaa aivan menneiden päivien suomimetallilta joukkolauluine kaikkineen. Tarttuvia vetoja kumpainenkin, sitä en kiistä, eikä sopivasti nuorta Iron Maidenia kitarasoundeillaan muistuttava Takana loistava tulevaisuus astu sekään varsinaisesti harhaan. Avauksena soiva Riparimuistoja ona taas ripariaikojen traumoja, pelkoja ja fantasioita (?) perkaava kipunippu, jolla monet asiat sanotaan suoraan – uskonto on toisinaan kova juttu.

Punkkia, rokkia, metallia ja hämmentäviä tekstejä. Soundit ovat vintagea, retroa, kasaria ja diskanttia. Ei tässä mitään uutta tai erilaista tehdä, mutta väittäisin tulevaisuuden hehkuvan sentään jotenkin edessä.

Mika Roth


pMad: Sword EP pMad: Sword EP
Zedakube Records

pMad on irlantilaisen Paul Dillonin postpunkkia, gootahtavaa kitararockia ja elektronisempaa darkwavea toisiinsa yhdistävä projekti, jonka avainsanoja ovat menevyys ja energisyys. Projekti käynnistyi pandemian aikana ja pMadin debyyttisinkku ehti ilmestyä jo vuoden 2021 puolella, minkä jälkeen julkaisurintamalla on tapahtunut tasaiseen tahtiin.

Sword EP niputtaa kolme aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä sinkkua ja kaverina kuullaan nimibiisi. Miekka leikkaakin heti alkajaisiksi terävästi, nopeasti ja tarkasti avausraidan antaessa sähkökitaran, svengaavan rytmin ja postpunkmaisesti rytmitetyn laulun viedä. Dillon kannattaa rauhaa ja näkemykselle onkin tilausta sekä tarvetta näinä vaikeina aikoina. Down jyrnyttää matalammalta ja lisää painetta tanssilattialle, kun taas Firen liekit loimottavat huomattavasti rauhallisemmin. Nytkin Dillonin rytmitetyt vokaalit käyvät omanlaistaan ruutuhyppelyä ja hippaleikkiä, mikä tekee kappaleesta kiehtovalla tavalla välkkyvän. Tekstien puolella arvelen ironian kukkivan runsaasti, mutta Dillon ei sotkeudu omaan näppäryyteensä.

EP on kirjaimellisesti hyvin erilaisten kappaleiden yhteenliittymä, jota sitoo toisiinsa vain Dillonin ääni. Swordista kuullaan promolla kaksi versiota, joista toisen lisänimi on (Album version). Tuosta voi tietysti päätellä pitkäsoitonkin olevan tulossa, joten pidetään antennit herkkinä vihreän saaren suuntaan.

Mika Roth


Rane Rautiainen & Paha Kaksonen: Viimeinen mies pystyssä Rane Rautiainen & Paha Kaksonen: Viimeinen mies pystyssä
Fan Records

Kolhuista suomirockia takova Rane Rautiainen & Paha Kaksonen oli viimeksi esillä Desibeli.netissä kaksi ja puoli vuotta sitten, kun Viimeinen virhe EP ilmestyi. Meno oli ronskia ja rapa roiskui, kun sinkkuja niputettiin eikä tikkuja laskettu sormista tai mustelmia käsistä. Sama idea toistuu, sillä Viimeinen mies pystyssä EP kokoaa yhteen tässä välissä ilmestyneet sinkut.

Tuttujen biisien jatkoksi on pyöräytetty pari uutta siivua, ja uuttera työ pajalla jatkuu tätäkin kirjoitettaessa. Yhtye aikoo näet julkaista seuraavan viiden biisin EP:n ensi vuoden puolella, eli veikkaan tulevaisuudessa odottavan myös uuden sinkkuketjun – ja näin ympyrä pyörähtää ympäri taas. Rautiaisen jylhän karu lauluääni yhdistettyinä testosteronilta tuoksahtaviin maneereihin ei jätä taatusti kylmäksi, eikä bändi yritä sen kummemmin vapautua ’kahleistaan’. Asiat siis sanotaan rehdisti ja suoraan, ja kun Yön pimeä syli kutsuu, niin siinä ei manguta armoa. Liian kuuma näkee edessään jumalatarmaisen naisen ja Ranen Alakoukku-bändin arkistoista esiin kaivettu Kaikkia yks on todellinen alakoukku leukaperiin.

Viimeinen mies pystyssä juhlistaa isolla kädellä soitetun suomenkielisen rockin loistavuutta. Onko tämä nyt sitten heavy rockia, punkahtavaa suomirockia vai mitä? Sillähän ei ole oikeasti väliä, sillä combo on löytänyt paikkansa jostain Turbonegrosta, itään ja Motörheadista pohjoiseen löytyvällä karulla tontilla. Eikä noilla main ole koskaan liikaa puurtajia.

Mika Roth


Shakkii: Vespa (feat. Lyttä) / Vadelma Shakkii: Vespa (feat. Lyttä) / Vadelma
PME Records

Ja sitten otetaan hetki lungimmin. Shakkii osaa nojata ainakin riittävästi taaksepäin ja rapduon tuore tuplasinkku himmentää loungen lamput viilein elein. A-puolen raidalle vetoavuksi on saatu Lyttä ja menohan on saatesanoja myötäilläkseni samaan aikaan sopivasti kevyttä ja syvää, hauskaa ja totista. Vastavoimat eivät tällä kertaa kolkkaa toisiaan ulos kuvasta.

A-puoleksi valittu Vespa lähtee tulkitsemaan west coast -meininkiä ja sovittaa sen ongelmitta kotoisen Jyväskylän maisemiin. Taustalla vinkuva syntetisaattori on jo lähes liian pitkälle menevää retroilua, mutta lauseessahan oli mukana sana ’lähes’. Kertosäkeessä koukkua huuleen ja matoa korvaan, biittien leikkiessä retrolla moderniudella. Minimalistinen painottomuus kohottaa siivua kuin kohokasta, eikä tämä kakku lässähdä. B-puolen Vadelma onkin sitten kimurantimpi tapaus. Vattuhan tahtoo peittää aina maullaan kaiken muun alleen. Hiljaisemman siivun pohjalla kuuluva basso ja ihanan pihtaavasti annosteltu rhodes-piano tekevät kuitenkin väkeviä taikojaan. Öinen numero pysyttelee sitkeästi lampensa pinnalla ja kohoaa startin tavoin lopulta komeasti kohti taivaita. Näin kemia toimii kuin itsestään ja vadelma maistuu.

Shakkii pystyy kroonisesti kumoamaan painovoiman vaikutuksen ja näillä näytöillä olisi hiljalleen aika pistää isompaa julkaisua peliin. Siis jos duo vain jaksaa nousta loungen puolelta hetkeksi studioon, toivotaan niin.

Mika Roth


Suonio & Taskinen: Selväpiirteinen Suonio & Taskinen: Selväpiirteinen
Ya Ya Records

Suonio & Taskinen on toisinaan enemmän kitaravetoista ja toisinaan taas akustisempaa suomenkielistä indiepoprockia luova duo. Yhtyeen muodostavat jo muissa bändeissä kannuksia hankkineet Antti Suonio ja Sakari Taskinen, joilta löytyy taitojen lisäksi myös ilahduttavasti näkemystä. Selväpiirteinen on kaksikon esikoisjulkaisu, jolla kuullaan neljä sangen selväpiirteistä ja tarkoin luonnosteltua kappaletta.

Herkullisen melodinen avausraita Hopeaveteni on kappaleista ehkä lyhin, mutta hanakammin etenevä ja pitkälti myös tarttuvin on kuitenkin toisena soiva Huijaat vieläkin. Nämä kaksi siivua esittelevät samalla kattavasti bändin reippaampaa repertuaaria, jossa kitararockin vanhat tutut jekut täydentävät pehmeämpää puolen ilmaisua. Eikä sähkökitaraa tarvitse hampaat irvessä kurittaa edes vauhdikkaammissa kohdin, kun pääpaino on herkkyydessä, tunnelmien hienovaraisissa muutoksissa ja tietysti melodioissa. Päätöksenä kuultava Jatkuu ensin kelluu ja sitten velloo aallokossaan, kierrosten kiihtyessä ja kerrosten kertyessä, kunnes ollaan melkoisessa kitarapoprock-finaalissa. Siihen päälle vielä rumpujen satsaukset, kerrostetut vokaalit ja kasassa onkin kunnon loppurysäys.

Selväpiirteinen on sanalla sanoen vahva aloitus. Neljä kappaletta, neljä sopivasti toisistaan eroavaa kulmaa ja kärrylastillinen tarttuvaa melodiaa, riffiä ja koukkua. Selväpiirteistä menoa soisi kuultavan enemmänkin.

Mika Roth


The Funeral Portrait: Sounds From Beyond The Abyss (Vol.1) The Funeral Portrait: Sounds From Beyond The Abyss (Vol.1)
Better Noise Music

The Funeral Portrait on teatraalista goottirockia ja äänekästä emoa soittava yhdysvaltalainen yhtye, jonka uusi EP on tähdätty näppärästi halloween-markkinoille. Perään pistetty järjestysnumero yksi paljastaa jatkoakin olevan luvassa, vaan mistä ovat kuilun tuolta puolen saapuneet soundit tarkemmin ottaen kotoisin?

The Funeral Portrait otti pandemian ajan rauhallisemmin ja vasta loppukesästä 2022 ilmestynyt Voodoo Doll -sinkku katkaisi kuivan kauden. Nyt kyseisestä sinkusta tarjotaan kaksi selvästi toisistaan eroavaa näkemystä. EP:n korkkaa Voodoo Doll (From Beyond the Abyss) niminen versio ja sähköisempi peruspaketti saa puolestaan sulkea kaiken isolla soundilla ja kunnon paisuttelulla. Ensinnä mainittu versio on yli puoli minuuttia sisarustaan pidempi, kiitos hitaan tempon ja herkän tulkinnan. Rohkeammat siirrot löytyvät silti tuonnempaa. Tears For Fearsin klassinen Mad World on saanut emo/pop-punk kuoret ja Radioheadin Creep taittuu kohtalokkaaksi, pianolla ryyditetyksi balladiksi. Coverit eivät saa taatusti kaikista kavereita, mutta ainakaan TFP ei arkaile kuilunsa reunalla, vaan antaa palaa kunnolla.

Nyt mennäänkin tunnelma edellä, kuten itseään kunnioittavan emo-bändin kuuluu toimia, enkä voi kuin tunnustaa näkemysten toimivuuden. Tästäpä siis menoa ja meininkiä kurpitsakauden juhliin.

Mika Roth


Värjö: Julkula Värjö: Julkula

Folk on vapaa ja kun laulaja/lauluntekijä päästää itsensä kunnolla irti, voi jälki olla omalaatuisuudessaan mahtavaa. Värjö kertoi keväällä tarinan ryyppykauden päättävästä mielikuvituskaverista Minä ja mäyrä -sinkulla. Kyseinen biisi juuttui soittolistalleni kesäksi, eikä vähiten lelusoitinmaisten soundien ja äkkiväärän tekstin ansiosta. Göstan seuraajilla on aina ollut paikka sydämessäni.

Syksy on jo niskassa, eikä Värjö väistele varjoja. Kolmen biisin EP on puhuttelevan tumma ja synkkä annos surumielistä folk-rockia. Heti alkuun kerrottaan tragedia, jossa kolme kuolemaa muuttaa kaiken. Ritva, se ei ollut sinun syys yrittää lohduttaa murhenäytelmän todistanutta ja jouset soivat kauniisti. Ankkuri Runo unesta siirtyy öisten kellojen kautta mielen syövereihin, muoto on jälleen rosoinen, paljas, silottelematon ja sanat lausutaan puolilakonisesti – mikä vain tehostaa lyriikoiden voimaa. Näiden tummien pilareiden puristuksessa En koskaan palaa Julkulaan -veto kuulostaa suorastaan eloisalta, tai ainakin päivänvalossa viihtyvältä, kertojan oivaltaessa yhdessä väläyksessä elämän satunnaisuuden. Tämä on tosin vain yksi tulkinta sanoista, mutta kyse taitaa olla vapaudesta ja menneestä pakenemisesta.

Värjö on pitkälti mies & kitara, mutta kappaleiden reunoilla kuultavat lisät lisäävät paljon koriin. Yhdessä biisissä avain on taustalaulu, toisessa hälytyssireeni ja kolmannessa taloudellisesti annosteltu jousisto.

Mika Roth




Lukukertoja: 1399
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s