KTU
30.01.2007
Klubi / Tampere
Tutustuin haitaristi Kimmo Pohjoseen ensimmäisen kerran Ismo Alanko Säätiön kautta. Sen jälkeen olen nähnyt hänet muutamaan otteeseen rumpali Eric Echampardin kanssa, ja myös projektit Kluster ja Kalmuk ovat tulleet tutuiksi. Jokin miehen tyylissä ja tuotannossa vetää puoleensa, mutta en sitten tiedä kuinka kauan. Miehen uusin – tosin jo pari vuotta vanha - luomus, iskevää progea soittava KTU herätti mielenkiintoni uudelleen.
KTU (lausutaan englantilaisittain K2) on kahden duon symbioosi. Suomalaisille tutumpi on tietysti Kluster, jossa soittavat Pohjonen ja sampleja hyödyntävä lyömäsoittaja Samuli Kosminen. KTU:n toinen puolisko koostuu progejätti King Crimsonin kahdesta jäsenestä, rumpali Pat Mastelottosta ja kitaristi Trey Gunnista. Kosmisen läsnäoloa ei valitettavasti Tampereella nähty.
Muutenkin alku lähti hieman kangertelevasti ja täysin vailla mystiikkaa. Trio tuli yleisön seasta huomiota herättämättä, jonka jälkeen Trey Gunn poistui vielä hetkeksi paikalta. Varsinaisen musiikin lopulta alettua homma alkoi saada tulta alleen melko vaivattomasti. Pohjonen alkoi puhua kielillä ja Mastelotto sahata symbaaleja jousella. Pöytä oli katettu.
Pian kävi selväksi kuinka vaivatonta näiden virtuoosien yhteissoitto on. Virtuositeetista huolimatta improvisaatioon suhtauduttiin leikillisesti. Yhdessä vaiheessa Gunn vilkaisi soolonsa aikana olkansa yli Mastelottoon, joka sanoi kuuluvalla äänellä että ”jatka vain, voin ottaa vähän vettä”. Soitto ei ollut yhtään itsekorostusta, vain kommunikaatiota.
Ylitsepursuavaan kaaokseen ja itsetyydytystä vastaavaan sooloiluun yleisö ei siis joutunut tyytymään, vaan homma hoitui tiimityönä. Tärkeintä ei ollut välttämättä osioiden täydellisyys, vaan yhteyden löytäminen. Jokainen testasi vuorollaan toisten valppautta reagoimaan ja yhteistä aaltopituutta haettiin esimerkiksi tavoittelevilla katseilla. Katseista suurin osa oli kuitenkin suunnattu silmät kiinni vaappuvaan Pohjoseen.
Silkkiseen liiviin ja kietaisuhameeseen sonnustautunut Pohjonen oli rajallisen tilan takia melko hillitty liikkeissään. Se ei tietenkään tarkoita, että hän olisi ollut lavalla kuin tönkkösuolattu marsu, vaan että hän ei sen suurempiin voltteihin kyennyt. Lavapinta-ala tuli kuitenkin miehelle tutuksi antautuneesta soittamisesta huolimatta. Koko ajan musiikin keskiössä ollut Pohjonen laski Mastelottolle ja Gunnille slaavilaisen kansanmusiikkimaton, jolle he pysyivät lisäämään rosoiset ideansa.
Basistin ja kitaristin virkaa hoitaneen Trey Gunnin soitto oli melko leikittelevää, mutta myös ajoittain hapuilevaa. Eniten ehkä soolo-osuuksissa, koska komppaamisen ja Pohjosen kanssa yhteen soittamisen Gunn osasi. Ainakin itselleni mieleeni tulivat bassokitaran saralta sellaiset nimet kuin Stuart Ham, Wictor Wooten ja Tony Levin. Johtuen eniten hänen käyttämästään tappin –tyylistä ja vedoista matalalla rekisterillä.
Kokonaisuutena trio oli kuitenkin melko voittamaton. Setistä ei puuttunut herkkää maalailua eikä myöskään särmikkäämpää otetta. Mieleen tuli ajoittain progetrio Bozzio, Levin, Stevens, jolta löytyy täsmälleen samoja ominaisuuksia ja joka ei itse asiassa ole niin kaukaa haettu vertailukohta, sillä Mastelotto on tehnyt Terry Bozzion kanssa duettolevyn ja myös Levin on soittanut King Crimsonissa. Ilta kuljettiinkin melko lailla Crimsonin hengessä, vaikka materiaalia oli monista eri lähteistä.
Illan aikana kappaleita kuultiin niin Pohjosen ja Kosmisen Klusterista kuin KTU:n yhteiseltä livelevyltä 8 Armed Monkey. Kaikki oli kuitenkin maustettu runsaalla improvisaatiolla ja KTU:n leimalla. Illan lähestyessä loppuaan kuultiin mm. Klusterista Voima, jota tuki Mastelotton latelema 5/4 –tahtilajin groove. Tätä seurasi yksi illan hienoimpia kappaleita, upea tunnelmabiisi, joka risteili Astor Piazzollan Argentiinan ja suomalaisen maaseutuajelun välillä - rajuja kontrasteja, pienissä hetkissä.
Ensimmäisen encoren trio aloitti rauhallisella alkusoitolla, joka maalasi kuvan Skotlannin sumuisista niityistä. Johdannon jälkeen räjähti käyntiin tahtilajeja sekoitteleva groovemetal. Funkprogebändi Niacinin kaikuja mukanaan kappale synnytti jopa yleisön sekaan pienen, mutta yritteliään moshpittin. Toisen encoren kohdalla homma levisi hieman käsiin. Jokainen turinoi vuorollaan mikkiin jotain, ja sitä seurannut improvisaatio oli enemmänkin vain sekavaa hapuilua kuin sopiva päätös illalle.
Siitäkin huolimatta, kaikista kuulemistani kokoonpanoista KTU tuntuu olevan se paras ja sopivin Kimmo Pohjoselle. Millekään transsimaiselle tasolle ei illan aikana päästy, mutta Mastelotto ja Gunn täydentävät Pohjosen tyylin huippuunsa. Slaavilainen King Crimson tuo Pohjosen parhaat puolet esiin.
Otto Kylmälä
