21.03.2007
Klubi/Turku
Kolmen bändin keskiviikko-iltoihin alkaa tätä nykyä jo tulla kiire, kun ensimmäinen esiintyjä todella aloittaa kello 21 aikoihin. Kun tämä periaate kuitenkin alkaa iskostua potentiaaliseen yleisöön paremmin, on arki-iltojen keikkarenessanssi yhä paremmissa kantimissa. Ajoissa pelipaikoille hankkiutuminen kun alkaa todella olla vaivan arvoista.
Edellä mainitun kehitysprosessin tämänhetkisen vaiheen vuoksi Jermaine joutui aloittamaan energisen toimintansa verraten tyhjälle salille. Tyylillä ja taidolla Pirkkalan toivot kuitenkin käynnistivät tiukan maneeri-oppikirjan läpikäymisen. Kyseisen kirjan luku emo-liikehdinnästä oli totisesti tankattu huolella, kun Gibsonin SG yhdistyi tuskaisiin ilmeisiin ja erilaisiin kitaratanoihin. Biiseissään Jermaine luottaa jatkuviin koukkuihin ja tietynlaiseen kevennettyyn paatokseen. Tätä nykyä oma sointi tuntuu löytyneen, joskin se nojaa lähinnä Petri Mäkelän (laulu ja kitara) ohueen ja positiivisesti soivaan ääneen.
Illan aikana kuultiin niin uusia kuin viimevuotiselta levyltäkin tuttuja kappaleita, sekä useita tarinoita erilaisten iltaan liittyvien henkilöiden kesätyökokemuksista. Mainiosti keikkaa kuljettanut spiikkiketju nivoi valitettavasti yhteen myös bändin suurimman ongelman; biisien samankaltaisuuden. Monet kappaleet, kuten Come Undone ja The Snipers saattavat olla erinomaisia kappaleita ja sovituksetkin sinänsä toimivia. Niiden poikkeaminen toisistaan ja useista muista biiseistä on kuitenkin niin vähäistä, että parhaimmistokin uhkaa hukkua massaan. Muutamat rauhalliset kappaleet toivat toki vaihtelua ja väriä, mutta ainoa vahvan muistijäljen jättänyt kappale oli hillittömästi kaiutettu Tangles. Emoilussa on tietysti usein kyse puritaanisuudesta, mutta yllättävät sovitukset voisivat tuoda Jermainelle sen tarvitseman viimeisen niitin.
Toisena soittaneen I Was A Teenage Satan Worshipperin tullessa lavalle olivat Klubin klubitilatkin jo alkaneet täyttyä. Tällä kertaa tamperelais-trio oli vahvistanut rivejään myös rumpalilla. Konebiittiä ja kitarasurinaa yhdistävän bändin lavaolemus vetää vahvasti kahteen vastakkaiseen suuntaan. Toisessa päässä riehuvat pitelemättöminä My Lovin´ Martian (laulu ja kitara) ja Nekrokitten (basso), kun vastakkaisessa päässä Blackie Loveless (koskettimet) on aika ajoin lähempänä patsasta kuin ihmistä. Kontrasteissa on aina tyyliä, mutta ne eivät kuitenkaan riitä kannattelemaan itse musiikkia.
Desibelissäkin esitetyistä ennakko-odotuksista huolimatta rummut toivat yllättävän vähän lisäarvoa bändin sointiin. Toki kaikki oli (yllättävää) elävämmän kuuloista, mutta ero oli kovin pieni. Rummut tuntuivat simuloivan narulta samanaikaisesti vyöryneitä biittejä ja lisämauste jäi kovin miedoksi. Muuten musiikillinen kontrasti uhkaavuuden ja muovimaailman välillä toimi varmasti ja innostavasti, vaikka tanssilattialle vaivautuikin vain muutama yksittäinen yrittäjä.
Illan päätti turkulainen Traffic Island. Ensi kuussa debyyttialbuminsa julkaiseva bändi on kieltämättä melkoisessa nosteessa, kesäkuussa odottaa mm. Suomeen saapuvan The Killersin lämmittely. Bändin sointia kuvaillessa tuleekin edellä mainitun lisäksi helposti mieleen The Strokesin ja Interpolin kaltaiset nimet. Edessä mahdollisesti siintävä menestys ei kuitenkaan vaikuta nousseen herrojen hattuun, sillä Oskari Ruohosen (laulu ja kitara) kaltaista välittömyyttä ja aidosti läsnä olevaa ja -elävää lavapreesensiä saa tästä maasta hakea.
Soiton tämänhetkinen dynamiikka on muutenkin sitä luokkaa, että innostusta voisi olla vaikeaa salata. Mikko Siusluoto (rummut) tarjoilee nelikolle kompillaan niin tukevan kivijalan, että sen varaan uskaltaa rakentaa suuriakin linnoja. Traffic Islandin ehdottomia vahvuuksia on myös biisimateriaalin monipuolisuus, joka ei silti hävitä bändin ominaissoundia. Drink Drink Drinkin kyyninen rähinä taipuu luontevasti Coloursin tunnelmointiin ja toisaalta ensisinkku Day Without Airin riffittelyyn. Traffic Islandin sydämellisyys sai ainakin tällä kertaa kovimpien rakettimenestys-bändien kritisoijienkin napinan vaimenemaan. Bändi on valmista tavaraa, mutta ei valmiiksi pureskeltua.
Koko iltaa häiritsi harvinaislaatuinen, bändeihin liittymätön ilmiö: soundit olivat sinänsä hyvin kohdillaan, mutta äänentaso oli jopa hieman liian matala. Nukkumaan mennessä tämä on tietysti miellyttävää, mutta tuntuu väärältä, että bändi menettää särmäänsä siksi, että äänenvoimakkuus on salin takaosassa kotikuuntelutasojen alapuolella. En uskonut ikinä elämässäni valittavan moisesta, mutta kyllä elävään rock-musiikkiin sentään kuuluu elimellisesti meluisuus.
Teksti ja kuvat: Ilmari Ivaska
