30.05.2008
Barcelona/Espanja
Muissa kuin tutuissa arkiympyr�iss� liikkumisessa on se vinke� puoli, ett� n�ht�v��, kuultavaa ja koettavaa on niin paljon, ett� kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan alkaa v�hitellen turtua. Kun matkustaa ulkomailla, sekoittuvat valot, v�rit, ��net, maut ja tuoksut sekoittuvat rikkaaksi kaleidoskoopiksi, jonka omaksumisen hankaluuden tajuaa vasta j�lkik�teen tuttuihin rutiineihin palattuaan. Info�hkyn isketty� on vain annettava virran vied� intuition pit�ess� p��t�nt�valtaa.
Primaverassa on kyse juuri t�st�. Tsekattavaa riitt��, mutta aikaa on aivan liian v�h�n. Pieni diggari haluaisi kaiken, mutta se on mahdotonta. Vastavirtaan on turha kahlata, joten on vain hyp�tt�v� lastulle ja kuljettava sen mukana my�t��n. Lastun virkaa toimittakoon t�ss� Barcelonan maanalaisen nelosenakin tunnettu keltainen linja, suuntanaan el Maresme Forumin metroasema. Virrassa oli muitakin, joten yksin ei tarvinnut luovia. Purkki Estrellaa matkalla alueelle, sis�lleh�n ei saanut tuoda kuin vett�, korkki pullosta poistettuna.
Primaveran toisen p�iv�n eli perjantain ensimm�inen kokonaisvaltainen aktin todistaminen oli uudella Vice J�germeister -lavalla alkuillasta soittanut No Age. Losilainen kaksikko Dean Spuny ja Randy Randall kitaroineen ja rumpuineen ei tarjoillut ihan sit�, mit� odotettiin. Kova��ninen ja s�r�inen keikka oli hyv� aloitus toiselle festivaalip�iv�lle, mutta torstaina koettuihin esityksiin verrattuna ei oikeastaan mit��n j�rin erikoista. Olisi voinut olla, sill� No Age tekee mielenkiintoista musiikkia, kuten levyt Weirdo Rippers ja uusi Nouns osoittavat. Paljon hypetyst�, mutta my�s lunastettuja odotuksia, paitsi siis nyt.
No Agen rummuilla ja kitaralla tuotettu kokeellinen musiikki olisi kaivannut puitteikseen pimeytt�. Ja se olisi ansainnut paremmat soundit. Hukkuivatko taajuudet sitten merelt� k�yv��n tuuleen vai hakevaan miksaukseen, mutta kyll�p� kuulosti puurolta. Note to self: No Age levylt�. Jos liven�, klubilla.
Nuoret miehet eiv�t vakuuttaneet, mutta vanhentuneet herrasmiehet l�mmittiv�t sympaattisuudellaan. P��lavalla esiintynyt The Sonics ei liiemmin esittelyj� kaipaa. Se on vaikuttanut punkin ja rosorokin kehitykseen v�hint��n tarpeeksi ansaitakseen todellisen klassikon statuksen. Pit�isi vain muistaa, ett� sen musiikki on per�isin 1960-luvulta. Niist� ajoista on jo melko pitk� aika.
The Sonics olikin kuin j��nne jostain menneisyydest�. Positiivisella ja ajattomalla tavalla, tosin, sill� el�v�n�kin se jaksoi viel� hengitt��. Rock n� roll -standardi Louie Louie, bluesahtavammat numerot, omat klassikot the Witch ja Strychnine sek� muut helmet henkiv�t tunnelmaa ajoilta, jolloin kaikki oli yksinkertaisempaa ja jolloin s�r�kitaran ja fuzzin k�ytt� oli jotain uutta ja ankaraa. Pisteet festarin sympaattisimmasta esityksest� ja l�mpimimmist� v�lispiikeist�.
Ja sitten: Gimme indie rock! Eli luonnollisesti rosterissa seuraavana Sebadoh ! Rockdelux-lavan edusta oli hyvin kansoitettu ennen t�m�n indie rock -trion show�n alkua. Odotettavissa homssuisia olemuksia, lyhyit� mutta nasevia biisej� ja rosoista soittoa. Sit� saatiin, mit� tilattiin. Sebadoh�n helkkyminen, rimpuilu ja rokkaus hiveliv�t jokaisen n�rtimm�ll� laitapuolen rockilla itsens� kyll�st�neen hermosoluja. Oivallista! K�rkimies Lou Barlow esiintyi samoilla juhlilla my�s kera p��b�ndins� Dinosaur Jr:n, joka t�ll� kertaa j�tettiin huomiotta. Yhtyeh�n palasi lavoille klassisessa kokoonpanossaan pari vuotta sitten juuri t�ll� festivaalilla.
Dinosauruksen ohella sek� t�m�nvuotisessa ett� vuoden 2006 Primaverassa esiintyi my�s Why?, jonka silloinen keikka on allekirjoittanelle yksi niit� keikkoja. Niit�, jonka aikana sielu r�j�ht�� tuhansiksi kappaleiksi j�rjest�yty�kseen uuteen j�rjestykseen. Niit�, jonka j�lkeen ei en�� ole sama ihminen kuin ennen ensimm�isten sointujen ly�mist�. Siksi oli selv��, ettei Why? t�ll� kertaa kiinnostanut, vaikka t�m� indie-yhtye upea onkin. Parin biisin verran Yoni Wolfin ja kumppaneita mink� j�lkeen oli aika viilett�� p��lavan edustalle vartomaan... Devoa!
Devo oli ennakkoon yksi niist� esiintyjist�, josta ei oikein osannut odottaa mit��n. Ja juuri siksi oli niin mahtavaa, ett� juuri t�m� yhtye oli niin loistava. Intoa nostattavan valistusaiheisen introfilmin j�lkeen yhtye marssi lavalle tutuissa keltaisissa univormuissaan ja punaisissa hatuissaan. Kun jo hiukan tukevoitunut laulaja Mark Mothersbaugh askelsi koko aloituskappaleen ajan ampuen silloin t�ll�in strategisesti mikrofonilla ilmaan, oli selv��, ett� t�m� konsertti tulisi olemaan sek� musiikillisesti hyv� ett� ennen kaikkea hauska.
�Amerikan kulttuurin infantiilista regressiosta� eli de-evoluutiosta paasaamisen ei olettaisi olevan n�in viihdytt�v�� ja � hiukan kulmikkaista biiteist� huolimatta � tanssittavaa! Settilista oli silattu varhaisilla klassikoilla kuten Peek-A-Boo ja Mongoloid, joiden tahtiin yleis� heilui kuin olisi ollut vuosi 1978. Paitsi: nyky��n Devon (varhaisen) tuotannon merkitt�vyys ymm�rret��n paremmin, onhan post(post-post-post)punk ollut viime vuosina tapetilla. T�m� oli yhden aidon asian loistava paluu parrasvaloihin. Ehk� viesti menee t�ll� kertaa helpommin perille. Jaa ett� uusi lempib�ndini, t�m� selv�!
Devon j�lkeen olotila oli sen verran mairea, ett� seuraava esiintyj�, Cat Power arvelutti. Kuinka Catin eli Chan Marshallin raukea musiikki toimisi silloin, kun pit�isi pit�� yll� hyv�� hurmosta ja jatkaa tanssia? Vastoin kaikkia odotuksia Cat Power toimi yll�tt�v�n hienosti. Se johtui kahden tekij�n muutoksesta. Tehty��n l�pimurtonsa valtavirtaan levyll��n The Greatest, Marshall on muuttanut sek� musiikkiaan ett� siin� sivussa � tai oletettavasti prosessi alkoi ennen sit� � itse��n ja toimintatapojaan. Poissa on se What Would the Community Think -levylt� tuttu hiljainen Chan, jonka musiikki on hentoa ja siksi niin raskasta (ja samalla kaunista).
L�yt�ess��n itsens� ja valtavirtaisemman yleis�ns� kahden viimeisimm�n levyns� aikana Marshall on muuttanut tyyli��n yksinkertaisesta hissuttelusta muhevampaan rullaukseen. The Greatest, l�hestulkoon nimens� veroinen levy, esitteli uudistuneen, soulin l�yt�neen Marshallin. Muutosta jatkoi t�m�n vuoden lainabiisilevy Jukebox, joka oli odotuksen j�lkeen pettymys. T�rkeint� on kuitenkin se, ett� l�ydetty��n itsens� Marshall voi henkisesti paremmin. T�m� n�kyi my�s Cat Powerin Primaveran esityksess�.
Kyseess� ei nimitt�in en�� ollut se mets�n reunassa tukka silmill� kitaraansa hennosti n�pp�ilev� ujokko, joka tuskin uskaltaa muodostaa ��nt�. Cat Power vuosimallia 2008 on itsevarma esiintyj�, kujeileva ja liikkuva tapaus. Marshall tuntui nauttivan esiintymisest� niin paljon kuin se vain on mahdollista. H�n ei malttanut pysy� paikallaan vaan puikkelehti ymp�ri lavaa ja heilui. Ja heilui. Mutta ��ni, se on ennallaan ja se on k�he�ss� viettelevyydess��n uskomaton instrumentti.
Marshallin laulu tuntui menev�n l�pi kehon ja kieputtelevan sisikuntaa ennen kuin pesiytyi aivojen mielihyv�keskuksen naapuriin hermoja kutkuttelemaan. Eik� b�ndi�k��n sovi unohtaa. Se taustoitti moitteettomasti soulahtavalla ja murealla otteellaan. Hieno keikka ja oivallinen kompensaatio viimeisimm�n levyn j�tt�m�lle n�r�lle.
Cat Powerin tahdissa tuudittui raukeaan tilaan, josta unten maille ei ollut pitk� matka. Lauantaina lis��!
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Noomi Ljungdell
