30.05.2008
Barcelona/Espanja
Muissa kuin tutuissa arkiympyröissä liikkumisessa on se vinkeä puoli, että nähtävää, kuultavaa ja koettavaa on niin paljon, että kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan alkaa vähitellen turtua. Kun matkustaa ulkomailla, sekoittuvat valot, värit, äänet, maut ja tuoksut sekoittuvat rikkaaksi kaleidoskoopiksi, jonka omaksumisen hankaluuden tajuaa vasta jälkikäteen tuttuihin rutiineihin palattuaan. Infoähkyn iskettyä on vain annettava virran viedä intuition pitäessä päätäntävaltaa.
Primaverassa on kyse juuri tästä. Tsekattavaa riittää, mutta aikaa on aivan liian vähän. Pieni diggari haluaisi kaiken, mutta se on mahdotonta. Vastavirtaan on turha kahlata, joten on vain hypättävä lastulle ja kuljettava sen mukana myötään. Lastun virkaa toimittakoon tässä Barcelonan maanalaisen nelosenakin tunnettu keltainen linja, suuntanaan el Maresme Forumin metroasema. Virrassa oli muitakin, joten yksin ei tarvinnut luovia. Purkki Estrellaa matkalla alueelle, sisällehän ei saanut tuoda kuin vettä, korkki pullosta poistettuna.
Primaveran toisen päivän eli perjantain ensimmäinen kokonaisvaltainen aktin todistaminen oli uudella Vice Jägermeister -lavalla alkuillasta soittanut No Age. Losilainen kaksikko Dean Spuny ja Randy Randall kitaroineen ja rumpuineen ei tarjoillut ihan sitä, mitä odotettiin. Kovaääninen ja säröinen keikka oli hyvä aloitus toiselle festivaalipäivälle, mutta torstaina koettuihin esityksiin verrattuna ei oikeastaan mitään järin erikoista. Olisi voinut olla, sillä No Age tekee mielenkiintoista musiikkia, kuten levyt Weirdo Rippers ja uusi Nouns osoittavat. Paljon hypetystä, mutta myös lunastettuja odotuksia, paitsi siis nyt.
No Agen rummuilla ja kitaralla tuotettu kokeellinen musiikki olisi kaivannut puitteikseen pimeyttä. Ja se olisi ansainnut paremmat soundit. Hukkuivatko taajuudet sitten mereltä käyvään tuuleen vai hakevaan miksaukseen, mutta kylläpä kuulosti puurolta. Note to self: No Age levyltä. Jos livenä, klubilla.
Nuoret miehet eivät vakuuttaneet, mutta vanhentuneet herrasmiehet lämmittivät sympaattisuudellaan. Päälavalla esiintynyt The Sonics ei liiemmin esittelyjä kaipaa. Se on vaikuttanut punkin ja rosorokin kehitykseen vähintään tarpeeksi ansaitakseen todellisen klassikon statuksen. Pitäisi vain muistaa, että sen musiikki on peräisin 1960-luvulta. Niistä ajoista on jo melko pitkä aika.
The Sonics olikin kuin jäänne jostain menneisyydestä. Positiivisella ja ajattomalla tavalla, tosin, sillä elävänäkin se jaksoi vielä hengittää. Rock n´ roll -standardi Louie Louie, bluesahtavammat numerot, omat klassikot the Witch ja Strychnine sekä muut helmet henkivät tunnelmaa ajoilta, jolloin kaikki oli yksinkertaisempaa ja jolloin särökitaran ja fuzzin käyttö oli jotain uutta ja ankaraa. Pisteet festarin sympaattisimmasta esityksestä ja lämpimimmistä välispiikeistä.
Ja sitten: Gimme indie rock! Eli luonnollisesti rosterissa seuraavana Sebadoh ! Rockdelux-lavan edusta oli hyvin kansoitettu ennen tämän indie rock -trion show´n alkua. Odotettavissa homssuisia olemuksia, lyhyitä mutta nasevia biisejä ja rosoista soittoa. Sitä saatiin, mitä tilattiin. Sebadoh´n helkkyminen, rimpuilu ja rokkaus hivelivät jokaisen nörtimmällä laitapuolen rockilla itsensä kyllästäneen hermosoluja. Oivallista! Kärkimies Lou Barlow esiintyi samoilla juhlilla myös kera pääbändinsä Dinosaur Jr:n, joka tällä kertaa jätettiin huomiotta. Yhtyehän palasi lavoille klassisessa kokoonpanossaan pari vuotta sitten juuri tällä festivaalilla.
Dinosauruksen ohella sekä tämänvuotisessa että vuoden 2006 Primaverassa esiintyi myös Why?, jonka silloinen keikka on allekirjoittanelle yksi niitä keikkoja. Niitä, jonka aikana sielu räjähtää tuhansiksi kappaleiksi järjestäytyäkseen uuteen järjestykseen. Niitä, jonka jälkeen ei enää ole sama ihminen kuin ennen ensimmäisten sointujen lyömistä. Siksi oli selvää, ettei Why? tällä kertaa kiinnostanut, vaikka tämä indie-yhtye upea onkin. Parin biisin verran Yoni Wolfin ja kumppaneita minkä jälkeen oli aika viilettää päälavan edustalle vartomaan... Devoa!
Devo oli ennakkoon yksi niistä esiintyjistä, josta ei oikein osannut odottaa mitään. Ja juuri siksi oli niin mahtavaa, että juuri tämä yhtye oli niin loistava. Intoa nostattavan valistusaiheisen introfilmin jälkeen yhtye marssi lavalle tutuissa keltaisissa univormuissaan ja punaisissa hatuissaan. Kun jo hiukan tukevoitunut laulaja Mark Mothersbaugh askelsi koko aloituskappaleen ajan ampuen silloin tällöin strategisesti mikrofonilla ilmaan, oli selvää, että tämä konsertti tulisi olemaan sekä musiikillisesti hyvä että ennen kaikkea hauska.
”Amerikan kulttuurin infantiilista regressiosta” eli de-evoluutiosta paasaamisen ei olettaisi olevan näin viihdyttävää ja – hiukan kulmikkaista biiteistä huolimatta – tanssittavaa! Settilista oli silattu varhaisilla klassikoilla kuten Peek-A-Boo ja Mongoloid, joiden tahtiin yleisö heilui kuin olisi ollut vuosi 1978. Paitsi: nykyään Devon (varhaisen) tuotannon merkittävyys ymmärretään paremmin, onhan post(post-post-post)punk ollut viime vuosina tapetilla. Tämä oli yhden aidon asian loistava paluu parrasvaloihin. Ehkä viesti menee tällä kertaa helpommin perille. Jaa että uusi lempibändini, tämä selvä!
Devon jälkeen olotila oli sen verran mairea, että seuraava esiintyjä, Cat Power arvelutti. Kuinka Catin eli Chan Marshallin raukea musiikki toimisi silloin, kun pitäisi pitää yllä hyvää hurmosta ja jatkaa tanssia? Vastoin kaikkia odotuksia Cat Power toimi yllättävän hienosti. Se johtui kahden tekijän muutoksesta. Tehtyään läpimurtonsa valtavirtaan levyllään The Greatest, Marshall on muuttanut sekä musiikkiaan että siinä sivussa – tai oletettavasti prosessi alkoi ennen sitä – itseään ja toimintatapojaan. Poissa on se What Would the Community Think -levyltä tuttu hiljainen Chan, jonka musiikki on hentoa ja siksi niin raskasta (ja samalla kaunista).
Löytäessään itsensä ja valtavirtaisemman yleisönsä kahden viimeisimmän levynsä aikana Marshall on muuttanut tyyliään yksinkertaisesta hissuttelusta muhevampaan rullaukseen. The Greatest, lähestulkoon nimensä veroinen levy, esitteli uudistuneen, soulin löytäneen Marshallin. Muutosta jatkoi tämän vuoden lainabiisilevy Jukebox, joka oli odotuksen jälkeen pettymys. Tärkeintä on kuitenkin se, että löydettyään itsensä Marshall voi henkisesti paremmin. Tämä näkyi myös Cat Powerin Primaveran esityksessä.
Kyseessä ei nimittäin enää ollut se metsän reunassa tukka silmillä kitaraansa hennosti näppäilevä ujokko, joka tuskin uskaltaa muodostaa ääntä. Cat Power vuosimallia 2008 on itsevarma esiintyjä, kujeileva ja liikkuva tapaus. Marshall tuntui nauttivan esiintymisestä niin paljon kuin se vain on mahdollista. Hän ei malttanut pysyä paikallaan vaan puikkelehti ympäri lavaa ja heilui. Ja heilui. Mutta ääni, se on ennallaan ja se on käheässä viettelevyydessään uskomaton instrumentti.
Marshallin laulu tuntui menevän läpi kehon ja kieputtelevan sisikuntaa ennen kuin pesiytyi aivojen mielihyväkeskuksen naapuriin hermoja kutkuttelemaan. Eikä bändiäkään sovi unohtaa. Se taustoitti moitteettomasti soulahtavalla ja murealla otteellaan. Hieno keikka ja oivallinen kompensaatio viimeisimmän levyn jättämälle närälle.
Cat Powerin tahdissa tuudittui raukeaan tilaan, josta unten maille ei ollut pitkä matka. Lauantaina lisää!
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Noomi Ljungdell
