Amphi Festival 2009 – sunnuntai

Amphin sunnuntai oli lauantain tapaan komean aikataululistauksen, sekä parin harmittavan päällekkäisyyden leimaama päivä. Illan suuri nimi oli ehdottomasti Front 242, jonka keikka osui kuitenkin ikävästi osin päälletysten KMFDM:n sekä The Gatheringin esiintymisten kanssa. Ennen suuria nimiä oli kuitenkin runsaasti muuta katsastettavaa, ohjelman käynnistyessä jo puoliltapäivin. Ikävä rankkasade piti kuitenkin allekirjoittaneen visusti poissa juhlapaikalta, joten alustavasti suunnitelmissa olleet Mono Inc.:in sekä Panzer AG:n keikat jäivät tällä erää väliin.

Sade kuitenkin taukosi miltei pysyvästi kahden maissa ja näin päivän ensimmäiseksi yhtyeeksi osui saksalainen goottirock ryhmä Jesus on Extasy. Bändi vaihtoi taannoin basistia, kun soittimen varteen kiinnitettiin BJ niminen herrasmies, tämän lisäksi matalista taajuuksista vastasi myös osittain kosketinsoittaja Ophelia Dax. Peruslinjoiltaan meno on pysynyt ennallaan, eli yhtye tarjoaa edelleen tarttuvaa altsurockia pienellä, tai oikeastaan vähän isommallakin goottivivahteella. Himpun verran räkäistä katuasennetta sekaan ja siinä se, menestysresepti Keski-Euroopan goottifestivaaleille on valmis.

Uusi basisti osoittautui melkoiseksi menomieheksi, josta on varmasti kasvava merkittävä osa uutta Jesus On Extasya. Yhtye oli muokkaantunut myös soundillisesti aiempaa raskaammaksi, sekä kovemmaksi, mikä toi tuttuihin kappaleisiin aivan uudenlaista tehoa. Vokalisti Dorian Deveraux ja kitaran varressa riehunut Chai pyrkivät hyppyyttämään yleisöä parhaansa mukaan, eivätkä takalinjat jääneet tippaakaan jälkeen.

Hittibiisi Assasinate Me upposi odotetusti parhaiten ja parissa kohdin uudet sovitukset saivat tutut kappaleet hengittämään aivan ennennäkemättömällä tavalla. Etenkin Nowhere Girl ja Nuclear Bitch olivat saaneet runsaasti lisää rautaa runkoihinsa, mikä ainakin tällä kertaa toimi. Erittäin vahva näyttö bändiltä, joka ei tähän päivään mennessä ole vielä onnistunut studion puolella saavuttamaan sitä parasta mahdollista energiatasoa.

Diorama kuului niihin yhtyeisiin, jotka jäivät aikataulun uhreiksi. Saksalaisen synapop-ryhmän esiintymisestä jäi suurin osa näkemättä, koska se soitti pitkälti samaan aikaan kuin Jesus on Extasy. Toisaalta puolen tunnin mittainen näyte riitti vakuuttamaan ryhmän taidoista.

Tunnelma Dioraman keikalla tiivistyi odottamatta kun pieni sadekuuro pyyhälsi alueen yli ja suuren katetun etuosan alle tunki yllättäen kaksinkertainen määrä kuulijoita. Vahvasti esiintynyt vokalisti Torben Wendt sai kuitenkin käänteestä lisää vettä myllyynsä ja vaikka sade oli pian mennyt menojaan, jäivät kuulijat aloilleen ja ryhmä veti osuutensa nousujohteisesti loppuun. Päivän ensimmäinen positiivinen yllättäjä oli samalla löytynyt.

Näissä kohdin pienemmän estradin aikataulu lähti laahaamaan pahasti perässä, joten mm. Qntal jäi ikävän päällekkäisyyden takia näkemättä, sillä isolla estradilla oli tarjolla jotain erikoista. Meksikolaisia bändejä listatessa allekirjoittaneen tietotaso on heikko, sillä en tiedä kuin kaksi tequila-maasta tulevaa orkesteria, joista toinen on Hocico. Nämä meksikaanit eivät kuitenkaan pidä päässään sombreroita ja hakkaa akustisia kitaroita, vaan kyseessä on tyystin toisenlainen meininki. Tätä nykyä Hocico lasketaan aggrotech-genreen kuuluvaksi, mutta orkesteri syntyi jo vuosia ennen kuin koko termi edes keksittiin.

Konevastaava Racso Agroyam ja vokalisti Erk Aicrag osoittautuivat myös melkoisiksi yleisömagneeteiksi, sillä suuren estradin edusta oli laitojaan myöten täynnä väkeä. Raskas, hakkaava ja haastava jyrä kuitenkin toimi, vaikka yhtye operoikin jo lähellä kipurajaa. Pitkät kappaleet tuntuivat vain venyvän livetilanteessa ja rakenteet olivat selvästi rosoisempia. Oman lisänsä shownhun toivat intiaanitanssijat, jotka nähtiin estradilla keikan puolessavälissä, sekä encoren aikana. Täysissä varusteissa hyppineet soturit toivat muassaan jotain sellaista, mitä ei aiemmin ollut nähty.

Kymmenvuotisjuhliaan viettävä Unheilig piti viime vuonna melkoista kiirettä julkaistessaan albumin, live-albumin, ep:n, maxi sinkun sekä dvd:n. Toisin sanoen orkesterin kurssi on kovassa nousussa, etenkin saksankielisessä Keski-Euroopassa. Unheiligin keikka vaikuttikin jättimäiseltä goottien piknikiltä, kun suuri osa kansasta istahti alas ja nautti musiikista, ruoasta sekä satunnaisesta juhlajuomasta rauhallisemmin. Rauhallisuus ei silti ulottunut suosionosoituksiin saakka ja jokainen kappale palkittiin myrskyisillä aplodeilla.

Jo vuosia vokalisti Der Grafiin henkilöitynyt ryhmä oli pitkälti yhden miehen show alusta loppuun, Henning Verlagen ja Christoph "Licky" Termühlenin jäädessä taustalle ihan kirjaimellisestikin. Eikä siinä mitään, sillä Der Graf osoitti olevansa todellinen esiintyjä, jossa on jopa hieman diivamaisia piirteitä. Muu yhtye ja siinä sivussa myös yleisö marssivatkin yhden pillin tahdissa ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä tilanteeseen. Musiikillisesti saksankielinen goottirock ei järisyttänyt, mutta bändi osasi asiansa, hallitsi tilanteen ja esitti reaktioista päätellen juuri ne kappaleet mitä siltä odotettiinkin.

Illan panokset kovenivat ja hallin puolella soittovuoron nappasi seuraavaksi itselleen legendaarinen KMFDM, joten ei muuta kuin siihen suuntaan. Aikataulu heitti tässä vaiheessa jo yli puoli tuntia, joten keikka ei mennyt minuuttiakaan päällekkäin Unheiligin kanssa, mistä oli takuulla hyötyä kummallekin orkesterille.

Sascha Konietzkon johtamana jo neljännesvuosisadan toiminut ryhmä muutti 90-luvulla ensin Chicagoon ja myöhemmin Seattleen ja amerikkalaistui siinä samalla hyvin nopeasti. Siitä huolimatta yhtyeellä on edelleen vahva ”saksalais-leima”, vaikka Konietzko on pitkään ollut ryhmän ainoa germaani yhden jenkin ja kolmen britin seassa.

Kymmenen vuotta sitten klassisen Adios levynsä julkaissut retkue ehti jo kertaalleen hajota parin vuoden ajaksi, tosin Konietzko oli tuonkin ajan tiukasti bisneksessä mukana tauon ajaksi syntyneen MDFMK yhtyeensä kautta. Uusi vuosituhat on nostanut KMFDM:n suosion huippuunsa ja Kölnin tummenevassa illassa orkesteri esitti lähinnä uudempien levyjensä kappaleita.

Alkuvuodesta julkaistulta Blitz albumilta kuultiin ainakin Bait & Switch, vaaniva Never Say Never, sekä suorastaan angstisella voimalla paahdettu Potz Blitz!, joka osoittautui livetilanteessa räjähdysherkäksi tynnyrilliseksi ruutia. Samoin kaksi vuotta sitten ilmestyneeltä Tohuvabohu kiekolta kajautettiin nimibiisi, hakkaava Saft und Kraft, sekä pienen hengähdystauon keskelle keskitystä suonut Looking For Strange. Ensimmäiseltä kuudelta albumilta ei havaintojeni mukaan kuultu mitään, sillä setin vanhin kappale taisi olla vuoden 1993 hitti A Drug Against War.

Lähes pilkkopimeässä hallissa esiintynyt yhtye vei yleisöään kuin pässiä narusta ja Konietzko sekä toinen vokalisti/kosketinsoittaja Lucia Cifarelli saivat jo pienillä eleillä aikaiseksi huutomyrskyjä. Vokalistit vastasivatkin pitkälti showsta ja lyhyet välispiikit jäivät miltei poikkeuksetta Konietzkon harteille. Kitaristikaksikko Jules Hodgson ja Steve White tyytyivät staattisempiin rooleihin, ja samoin kannuttaja Andy Selway pysytteli niin ikään kiltisti postinsa luona. Soundillisesti esitys lähenteli täydellistä ja tiukka tykitys sai lisävoimaa ihanteellisesta äänenpaineesta. Ainoa ikävä puoli illassa oli se, että myöhässä oleva aikataulu sai KMFDM:n ja Front 242:n keikat menemään pahasti päällekkäin, mutta festivaaleillahan on aina tehtävä valintoja ja allekirjoittanut valitsi tässä tapauksessa empimättä KMFDM:n.

Kuten todettua, meno muuttui rankemmaksi pitkin iltaa ja huipentuma koettiin kun isolla lavalla viimeisenä esiintynyt Front 242 nousi odotettuna vieraana parrasvaloihin.

En siis nähnyt keikan ensimmäistä puoliskoa ollessani samaan aikaan hallissa, mutta ainakin jälkimmäisen osan perusteella belgialaiset nousivat kirkkaasti festivaalin suurimmaksi yleisömenestykseksi. Koko kenttä oli ääriään myöten täynnä ja ihmiset käyttivät paikoin runsaastikin mielikuvitusta saadakseen suoran näköyhteyden lavaan.

Vokalistit Jean-Luc De Meyer ja Richard "Richard 23" Jonckheere myös kiskoivat massiivisesta suosiostaan kaiken mahdollisen irti ja kansaa hyppyytettiin sekä käsiä nostatettiin viimeiseen kappaleeseen saakka. Hitaasti hämärtyvä ilta ja kirkas sininen taivas loivat upeat puitteet juhlalle, joka piirtyi varmasti monen mieleen ainutlaatuisena. Kuinka ollakaan lopussa kuultiin kaiken kukkuraksi debyyttilevyn Kampfbereit sekä encorena esitetty, yhtyeen kaikkien aikojen suurin hitti Headhunter, joka räjäytti kaikki tienoon pankit totaalisesti.

Belgialaisten lopetettua osuutensa sain vaihteeksi kiittää myöhässä olevaa pienen lavan aikataulua, sillä hallin puolella The Gathering oli aloittanut oman osuutensa puoli tuntia myöhässä, joten tunnelmoitsijoiden keikasta jäi todistamatta vain ensimmäinen vartti. Kun yhtye kiinnitti keväällä uudeksi vokalistikseen norjalaisen Silje Wergelandin, en juuri noteerannut tapausta, mutta sittemmin kuullut palaset saivat jälleen kiinnostumaan bändin tekemisistä. En tosin oikein tiennyt, mitä tapaukselta odottaa.

Octavia Speratin riveistä The Gatheringiin kiinnitetty laulaja osoitti kuitenkin olevansa Anneke van Giersbergenin tasoinen esiintyjä ja tulkitsija. Vaikka laulajavaihdosta tuli pidettyä miltei mahdottomana, teki Wergeland siitä hyvin todellisen Kölnin yössä. Upean äänen omaava vokalisti muistuttaa ehkä hieman edeltäjäänsä, mutta tyylillisesti naiset eroavat selvemmin toisistaan. Siinä missä van Giersbergen lauloi heleästi, pyöreästi ja pehmeästi tuo Wergeland asteen voimallisemmalla ja polveilevammalla tulkinnallaan kappaleisiin toisenlaista hehkua. Muhkeat äänimaisemat ovat jo olleet elintärkeässä asemassa yhtyeen viidellä edellisellä albumilla ja Wergeland vaikuttaakin ainakin Amphi Festivalin keikan perusteella täydelliseltä valinnalta.

Yhtye soitti luonnollisesti uutta materiaalia, mutta myös vanhemmat kappaleet kääntyivät ongelmitta uuden kokoonpanon voimin. René Ruttenin melankolinen kitarointi ja Frank Boeijenin koskettimet ympäröivät kaiken pienillä sävyillään ja Marjolein Kooijmanin basso keinui suloisen upottavalla tavalla kaiken alla. Soundillisesti alankomaalaisten keikka oli festivaalien parhaimmistoa ja kun kappalevalinnoissakin pelattiin varman päälle, ei The Gathering fanien tarvinnut kokea pienintäkään pettymystä.

Ilta ja festivaali olivat yhtä esiintyjää vaille valmiit ja tuo viimeinen akti oli saksalainen synapop-trio Camouflage, joka pääsi aloittamaan osuutensa vasta pitkälti yhdentoista jälkeen.

Jostain 80-luvun puolivälin tienoilta toiminnassa ollut ryhmä esiintyi kyllä asiallisesti, mutta juuri koetut timanttiset keikat veivät tehoa saksalaisten esityksestä. Siispä iso käsi kolmikolle Marcus Meyn, Heiko Maile ja Oliver Kreyssig, mutta tässä vaiheessa allekirjoittanut siirtyi jo sivummas. Heleän synapopin soidessa oli mukava poistua alueelta, joka oli käynyt kahden päivän aikana niin kovin tutuksi.

Yhteenvetona voi todeta, että järjestelyt toimivat kaikin puolin hyvin, tosin tiedottamista olisi voinut tehostaa jonkin verran. Missään ei näkynyt pienintäkään järjestyshäiriötä, kotimaisista festivaaleista ikävän tutuiksi tulleet känniset örveltäjät loistivat poissaolollaan ja kaiken yllä leijui mukava, suuren musiikkijuhlan tunnelma. Goottirockista synapoppiin ja industrial-metallista aina folk-fiilistelyyn ulottunut kattaus tarjosi kaikenlaista ihmeteltävää, joten en voi kuin suositella Amphi Festivalia kaikille tummemman ja koneellisemman musiikin ystäville. Siispä suuren suuri kiitos järjestäjien puoleen ja eiköhän ensi vuonna taas nähdä!

Amphi Festivalin Lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth