Kiki Pau ja Big Wave Riders

Helsingin tuorein keikkapaikka LeBonk Music Machine ei ole vielä vakiinnuttanut paikkaansa pääkaupungin suosituimpien rock-klubien joukossa – ainakaan erään syyskuisen keskiviikkoillan perusteella. Nousevan Big Wave Ridersin ja jo paikkansa vakiinnuttaneen Kiki Paun esityksiä oli saapunut paikalle katsomaan vain pari kourallista ihmisiä, joista suuri osa näytti olevan yhtyeen jäsenten kavereita. Eikä paikalle saapuneiden voi sanoa todistaneen mitään elämää suurempaa, mutta hyvän muistutuksen kotimaisen kitararockin tasokkuudesta ilta antoi.

Big Wave Ridersin MySpace-sivuilta löytyvät biisinäytteet ovat kuulemma herättäneet pientä kuhinaa kotimaisissa blogeissa. Eikä ihme. Yhtyeellä on hallussaan kaikki ne elementit, mitkä viime vuosina trendikkäällä indierock-yhtyeellä on pitänyt olla: vahvasti kaiutetut kitarat, henkeä haukkova laulutyyli, tanssimiseen yllyttävät rytmit, hyppysellinen syntetisaattoria ja ripaus Afrikkaa. Kappaleiden sävellys sen sijaan tuntuu jääneen taka-alalle, mutta toisaalta sama vika vaivaa vaikkapa The Drumsia, eikä se ole estänyt yhtyeen nousua yhdeksi tämän vuoden kuumimmista. Big Wave Riders osaa käynnistää biisit hyvin terävällä riffillä, tiukasti soitetulla kompilla tai mielenkiintoisella rytmillä, mutta tämän jälkeen sävellykset kulkevat autopilotilla helpointa mahdollista reittiä pitkin. Laulumelodiat eivät iskostu mieleen, eikä tehokkaasti käytettyjä perkussioita lukuun ottamatta yhtyeen omasta persoonasta jää oikein mitään käteen. Big Wave Riders on kuitenkin kiistattoman potentiaalinen ryhmä, eikä tällaisenaankaan häviä tippaakaan ulkomaisille samaa uraa kyntäville menestyjille. Ja laulavat sentään ainaisen surffauksen sijaan Skate or Die -klassikkopelistä.

Jos Big Wave Riders surffaa hieman trendikkyyden aallonharjalla, ei Kiki Pau tunnu virtauksista välittävän. Yhtye siirtyi alkuvuodesta julkaistulla White Mountain -albumilla kolmen minuutin ytimekkäistä siivuista rönsyilevämpään ilmaisuun, ja LeBonkissa esiteltyjen uusien kappaleiden perusteella tuleva suunta on entistä enemmän kohti ääripäitä. Kahden 10 minuutin kestoa lähentelevän jamin ohella kuultiin riisuttu pariminuuttinen pienoiskappale, joka toi ainakin ensikuulemalla mieleen The Beatlesin vuosimallia 1965. Sekä uusia että vanhoja teoksia kuunnellessa mielessä pyöri vain se, miten suvereenisti Kiki Pau hallitsee kitararockin eri tyylit ja vuosikymmenet. Sen kappaleet eivät ole yhdestä puusta veistettyjä, vaan jokaisella kappaleella on oma, tarkalla tilaustyöllä tehty kaavansa.

Ilta ei kuitenkaan ollut missään nimessä Kiki Paun parhaita. LeBonkin äänentoisto ei vakuuttanut, sillä yhtyeen ytimen muodostava kahden kitaran vuoropuhelu ei erottunut kovin hyvin. Myöskään solisti Henrik Domingon komea ääni ei päässyt oikeuksiinsa puuroutuneen äänimassan seassa. Äänitekniset seikat eivät kuitenkaan peittäneet sitä tosiasiaa, että Kiki Pau on tällä hetkellä todella kovassa vireessä. Yhtyeen soitto on todella jämäkkää, minkä vuoksi pidemmätkin instrumentaalipätkät ovat nautinnollista kuunneltavaa. Ainoastaan setin keskellä kuullun uutuuskappaleen kitarajunnausten keskellä keskittyminen pääsi herpaantumaan, mutta odotuksen palkitsi lopussa toistettu, äärimmäisen tehokas teemariffi. Vaikka koko yhtye ansaitsee kehut vaatimattomasta, mutta karismaattisesta lavaolemuksestaan, nousi tällä kertaa rumpali Olli Juvosen hypnoottisen voimakas, mutta ilmeetön kannutus valokeilaan. Yksittäisten vahvuuksien sijaan Kiki Pau on kuitenkin ennen kaikkea kokonaisvaltaisen vahva yhtye. Sen kappaleissa on sekä levyiltä että livenä kuunneltuna sellaista hiipivää tarttuvuutta sekä ajattomuutta, että niitä voisi kuvitella kuuntelevansa vielä parin vuosikymmenenkin päästä.

Teksti: Tommi Saarikoski, kuva: Ilkka Valpasvuo / Desibelin kuva-arkisto