Burning Hearts, Nightsatan ja Magenta Skycode

Synttärisankarit, 15-vuotias rocklubi Dynamo ja 6-vuotias levy-yhtiö Solina, viettivät yhteishipat. Niillä Magenta Skycode, Nightsatan ja Burning Hearts todistivat, kuinka selvästi otsarypyt näkyvät pienellä klubilla ja mikä on kokemuksen merkitys.

Dynamo on myyty jo alkuviikolla loppuun, ja lauantai-iltana pitkä jono luikertelee jo kahdeksan aikaan ulkoapäin kaikelta muulta kuin rockklubilta näyttävään rockklubiin. Turkulaiset tuntien siihen tarvitaan jotain muutakin kuin 4-5 tähden levyjä pukkaavia indiebändejä. Baaritiskillä kukaan ei tunnu puhuvan Solina Recordsin illan artisteista. Burning Heartsin astuessa lavalle yleisö sentään siirtyy lavan eteen, mutta kädet pysyvät puuskassa. Sympatiaa ei tule herumaan pelkästään tyylikkään Extinctions-debyytin avulla.

Burning Hearts aloittaa hieman vaisusti. On The Last Day Of The Decade kasvaa komeasti kuten levylläkin, mutta selvästi ponnettomammin. Osasyynä vaisuuteen ovat huonot kitara- ja bassosoundit, jotka saadaan parin biisin jälkeen korjattua. Vaikka soitto kulkee jämäkämmin ja tarkemmin, ei arasta esiintymisestä meinaa saada paljoakaan irti. Jessika Rapo sentään vapautuu alun ujostelustaan, mutta muu miehistö työskentelee kuin tehtaalla: kaikki menee ohjeiden mukaan, mutta millekään ylimääräiselle ei tunnu olevan sijaa. Pieni klubi paljastaa kovin pistävästi otsarypyt, jotka näyttävät tarttuvan myös yleisöön.

En ole ihan varma, tuleeko Extinctionsista ajan mittaan jotain keskivertoa indiehittiä suurempaa. Voisin uskoa siihen helpommin, jos bändi itse näyttäisi tekevän niin. Vasta kaksi viimeistä vetoa lupaavat jostain paremmasta. Bändi astuu sekä konkreettisesti että myös henkisesti pari askelta eteenpäin Into The Wildernessin ja Burn Burn Burnin aikana ja osoittaa osaavansa myös viihdyttää, kunhan sille päälle sattuu. Vielä tällä hetkellä Burning Hearts sopisi paremmin kesän picnic-festareille kuin pimeälle klubille.

Musiikillisesti Nightsatan tuntuu olevan väärässä esiintymispaikassa kahden kevyen indiepopbändin välissä. Jos katsomon pukeutumisesta uskaltaa jotain päätellä, yksi tai korkeintaan kaksi katsojaa on tullut katsomaan lasermetallia tuuttaavaa instrumentaaliyhtyettä. Siitä huolimatta rummuin ja kaksin syntikoin varustettu kolmikko on vantaanpanematon piristysruiske illalle. Jotta huumoribändi-sanasta ei tulisi tabua, bändi itse ottaa sen pikaisesti puheeksi, ja pukumiehet saavat hassutella eturivissä rauhassa.

Alun jälkeen muusikoiden ilmeet vakavoituvat ja syntikkariffit synkkenevät tummaksi heavyksi. Tehokkaana huipennuksena toimii itselleni tuntemattomaksi jääneen vierailijan katsomon puolelta hoidettu kaiutettu ja psykedeelisen voimakas vokalisointi viimeisessä kappaleessa. Kammoksun television vampyyrisarjoja, mutta True Blood on koukuttanut minut vetämällä vakavin naamoin kaikki lajityypin kliseet viihdyttävällä tavalla överiksi. Nightsatan meinaa samoja keinoja käyttäen tehdä musiikkipuolella saman tempun lasermetallille.

Vuonna 2006, kun niin sanottu palkkilevy oli ilmestynyt, Magenta Skycode vaikutti olevan samanlaisessa tilanteessa kuin Burning Hearts on nyt Dynamossa. Näin silloin juuri upean debyyttinsä julkaisseen yhtyeen Tavastialla ja petyin pahasti bändin ja yleisön väliseen valtavaan kuiluun. Hyvä kun uskalsivat katsoa lavan ulkopuolelle. Siksi on hyvinkin paikallaan kuulla nyt samat 80-lukuiset, tummat ja vahvatunnelmaiset kappaleet esiintymisvarmuutensa löytäneen yhtyeen sovittamana.

Yleisö on alusta mukana, mutta neljä ensimmäistä biisiä solahtavat melko nopeasti ohi. Vasta Pleasure Of Love sytyttää klubin lopullisesti. Palkkilevyn mahtipontisuus ja syvänsiniset melodiat löytyvät, ja siitä eteenpäin kahdeksan vuodet takaiset muistot kylmäävät selkäpiitä toistuvasti. Uutena elementtinä bändi tuo livenä keitokseen jopa hitusen lämpöä. 2000-luvun suomalaisista albumeista yhtä voimakkaasti on koskettanut Liekin Korppi, mutta kun vertaa Korpin läpisoittelua viime syksyltä Magenta Skycoden antaumukseen, ymmärtää miksi Jori Sjöroos on tatuoinut palkit käteensä.

Teksti: Pietari Raekallio